Synkkä tulevaisuus on peruutettu – Suomi tarvitsee vain lisää mielikuvitusta ja maahanmuuttajia
Huhut Suomen synkeästä tulevaisuudesta ovat vahvasti liioiteltuja. Poliittisen mielikuvituksen puute kuitenkin estää meitä näkemästä vahvuuksiamme.
DEMOKRATIA on jähmettynyt ja muodoiltaan vanhentunut. Ilmastonmuutos on tuhoskenaariona uusi ydinsota – jota sitäkin on alettu taas pelätä. Yliopistot, puolueet, media ja muut instituutiot eivät osaa enää vakuuttaa kykenevänsä auttamaan koko yhteiskuntaa.
”Todennäköisesti ensimmäistä kertaa kahteensataan vuoteen monissa maissa, Suomi mukaan lukien, ihmiset uskovat heidän lastensa elämän olevan kurjempaa kuin heidän itsensä. Vallalla on syvä pessimismi.”
Näin nykytilaa kuvaa sir Geoff Mulgan, yhteiskunnallisten innovaatioiden professori University College Londonista.
Viime vuonna Mulgan julkaisi kirjan Another World Is Possible, jossa hän yrittää hahmotella keinoja poliittisen mielikuvituksen palauttamiseksi. Kirjan ydin on jako kahteen: on hataraa ja tiheää poliittista mielikuvitusta.
Hatara poliittinen mielikuvitus on suuria ja mahdottomia ideoita, joita kohti pyrkiä. Tiheä on käytännön politiikkaa, joka tekee ideoista konkretiaa. Hatara idea on esimerkiksi perustulo, sen tiheä sovellus työttömyysturvan suojaosa – siis lupa tienata 300 euroa kuussa ilman, että se vaikuttaa tukiin. (Hallitus poistaa suojaosan huhtikuun alusta.)
Ja varsinkin hatara mielikuvitus on nyt hukassa. Maailman psyyke on epävarma ja hermostuksissaan, Mulgan sanoo.
KUTEN PÄIVITTÄIN toistellaan, Suomen huoltosuhde on romahtanut. Väestö vanhenee, syntyvyys laskee. Talouden polkeminen kasvuun vaatii entistä enemmän. Moni epäilee, onko meistä enää siihen.
Professori Danny Dorling kieltää kuitenkin puhumasta huoltosuhteen huonontumisesta. Hänestä kyse on onnistumisesta: kun lapsia saadaan, niitä on todella haluttu. Esimerkiksi Alankomaissa adoptioon annetaan vuosittain enää kolmisenkymmentä lasta.
Dorling on eriarvoisuuteen erikoistunut yhteiskuntamaantieteen professori Oxfordin yliopistosta. Hän tuntee Suomen ja ihailee suomalaista yhteiskuntaa. Vuonna 2019 hän julkaisi aiheesta oikein kirjankin, Finntopian, jonka kirjoittamisessa häntä avusti suomalainen Annika Koljonen.
Dorlingin mukaan huoltosuhteesta ei tarvitsisi olla huolissaan. Seuraavat vuosikymmenet maapallolla eletään ennätysmäisen väestönkasvun aikaa. Ihmiset eivät lopu.
Ratkaisu on yksinkertainen. Kun toisissa maissa on liikaa nuoria aikuisia ja toisissa liian vähän, heidät pitää saada siirtymään maasta a maahan b.
Hyvä uutinen on se, että hyväosaiset ja keskiluokkaiset heistä siirtyvät kyllä itsekin.
”Ja me yritämme pysäyttää heitä!” Dorling sanoo videopuhelussa Oxfordista. Eleikkäästi puhuvan professorin takana kohoavat kirjahyllyt.
”Minusta kyse on siitä, että se osa Eurooppaa voittaa, joka tajuaa ensiksi avata ovensa. Rasistisin maa kärsii suurimmat taloudelliset tappiot.”
EUROOPAN MITTAKAAVASSA skenaario on jo kokeiltu. Kun EU laajeni vuonna 2003, Britannia, Irlanti ja Ruotsi sallivat vapaan liikkuvuuden Itä-Euroopasta ilman siirtymäaikoja, mikä toi maiden talouskasvuun piristysruiskeen.
”Britannia voitti siinä vähän vahingossa. Saimme mahtavan joukon itäeurooppalaista työvoimaa.”
Yhtä asiaa Dorling kehottaa varomaan: populisteja, jotka puhuvat maahanmuutosta ajaakseen eriarvoisuutta lisäävää politiikkaa, joka puolestaan lisää maahanmuuton ongelmia.
”Maahanmuutto on määritellyt Britannian vaaleja 30 vuotta, ja se on kätevää. Jos haluat lisää rahaa rikkaille ja enemmän köyhiä, riittää, kun puhut maahanmuutosta.”
Finntopia-kirjassa esitetään kuitenkin Fragile States -niminen indeksi, jonka mukaan maailman vakaimmat maat, kuten Suomi, Tanska, Islanti, Uusi-Seelanti ja Sveitsi ovat väestöltään maailman homogeenisimpiä. Ulkomaalaisia on vähän.
Dorling sanoo, että Pohjoismaat pärjäävät ihmisten primitiivisten epäluulojen kanssa hyvin niin kauan, kunhan eri taustoista tulevat lapset käyvät koulua yhdessä. Varsinkin, kun Suomen koulu ja muut sosiaalipoliittiset järjestelmät ovat niin hyviä kuin ne ovat.
Pohjoismaat ovat vain sukupolven tai pari perässä esimerkiksi Britanniaa. Kun Dorling oli lapsi 1970-luvun alussa, yksi hänen koulukaverinsa oli Karibialta ja toinen puhui urdua. Nyt esimerkiksi Britannian ja Skotlannin pääministerit ja Lontoon pormestari ovat aasialaistaustaisia, kaksi jälkimmäistä muslimeitakin, eikä se ole maassa mikään juttu.
Lopulta teilläkin on vallassa sukupolvi, joista jokainen on leikkinyt lapsena tummaihoisten lasten kanssa.
”Lopulta teilläkin on vallassa sukupolvi, joista jokainen on leikkinyt lapsena tummaihoisten lasten kanssa”, Dorling sanoo.
Vakaimpien maiden listalla parhaaseen pisteluokkaan mahtuvat myös Irlanti ja Kanada, joissa maahanmuuttajia on jopa viidennes väestöstä.
Jos meidän ei kannata murehtia huoltosuhdetta tai maahanmuuttajien integroitumista, mistä meidän sitten kannattaisi puhua?
”Suomessa ministeriöiden pitäisi tehdä konkreettisia suunnitelmia siitä, kuinka saisitte maahan 50 vuodessa 500 000 ihmistä lisää”, Dorling ehdottaa.
”Käyttäkää poliittista mielikuvitustanne!”
FINNTOPIA-KIRJASTA löytyy osuva tiivistelmä suomalaisesta mielenlaadusta – ja niitähän me tässä huomionkipeässä pikkumaassa haluamme kuulla.
Suomi on ollut useita vuosia putkeen maailman onnellisin maa, mikä kuitenkin on suomalaisille kova pala nieltäväksi. Kehuja halutaan, varsinkin ulkomaalaisilta, mutta uskoa niitä ei haluta.
Jos Suomessa alkaa optimistiksi, varsinkin talousasioissa, saa todistustaakan harteilleen. Varmin tapa päästä kansan suosioon on alkaa kamreeriksi tai kauhistelijaksi: suu säkkiä myöten.
Konsultti ja tietokirjailija Anu Partanen julkaisi vuonna 2016 Yhdysvalloissa asuessaan kirjan Nordic Theory of Everything, joka käännettiin suomeksi nimellä Pohjoinen teoria kaikesta. Sen pääteesi oli todistaa, kuinka pohjoismainen, amerikkalaisittain ”sosialistinen”, hyvinvointivaltiomalli on ylivertainen ihmisten vapauden kannalta.
Partanen haluaa puhua Snickers-patukoista. Hän viittaa varainhallintayhtiö UBS:n pääekonomistin Paul Donovanin joulun alla The New York Timesissa julkaistuun kirjoitukseen. Kirjoitus käsitteli yleisyysharhaa. Vaikka Yhdysvalloissa inflaatio laskee, kyselytutkimusten mukaan fakta ei muutu kuluttajien tunteiksi.
Se johtuu siitä, että ihmiset muistavat Snickersin kaltaisten arkisten ostosten hinnat, mutta eivät vaikkapa muutaman vuoden välein ostamansa television hintaa. Kun Snickers on aiempaa kalliimpi, siitä tulee kuva yhteiskunnan tilasta, vaikka televisio maksaisi enää puolet siitä, mitä vuosia sitten.
Ilmiö näkyy Suomessakin, varsinkin lehdissä.
”Vaikka tämä korkojen hengästynyt seuraaminen. Joka päivä pienikin liikahdus uutisoidaan niin valtavasti, että siitä tulee jatkuva rummutus, että huonosti menee, huonommin menee”, Partanen sanoo.
Mutta entä jos meillä oikeasti menee niin huonosti? Takana on yksi talouskasvun kannalta ”menetetty vuosikymmen”, ja seuraavakin taitaa olla jo puolivälissään.
LABOREN johtaja Mika Maliranta pitää Suomen taloudellista tulevaisuutta valoisana. Hänen mukaansa tällä hetkellä ei ole syytä ajatella, ettei se olisi. Hän kirjoittaa paraikaa kirjaa aiheesta.
2010-luvun taitteessa tapahtuneesta Nokian ja metsäteollisuuden romahduksesta on kulunut 15 vuotta, jonka uusi liiketoiminta tarvitsee syntyäkseen. Nyt aika on kypsä. Optimismi on johtopäätös, Maliranta sanoo. Olisi pessimistien vuoro perustella.
Samaan aikaan Suomessa mikään ei ole mennyt perustavanlaatuisesti vikaan: katsotaan vaikka muita Pohjoismaita. Ruotsin ja Tanskan kovaa kasvua 2010-luvun alussa eivät haitanneet selvästi Suomen nykyistä korkeampi veroaste tai selvästi Suomea huonommat Pisa-tulokset. OECD:n mukaan työntekijät ovat edelleen digitaidoiltaan huippuluokkaa.
”To do -listaa tärkeämpi on melkein not to do -lista. Olen enemmän huolissani siitä, että julkinen valta tekee ratkaisuja, joiden vuoksi nämä lupaukset jäävät täyttymättä”, Maliranta sanoo.
Malirannan pelkäämät julkisen vallan ratkaisut johtuisivat juuri vääränlaisesta pessimismistä, josta seuraa velka-apokalypsin pelkoa, liian kireää finanssipolitiikkaa ja/tai väärin kohdistettavia leikkauksia.
Kyseenalaistaa voi myös sen, onko erityisen huonosti mennyt tähänkään asti.
Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen kirjoitti tammikuun alussa blogiinsa, kuinka ”puhe viidentoista vuoden nollakasvusta on liioiteltua”. Hän huomautti, että vuosina 2008–2022 Suomen huoltosuhde heikkeni nopeammin kuin minkään euromaan ja koko Euroopan unionistakin kolmanneksi nopeimmin Tšekin ja Slovenian jälkeen.
Siitä huolimatta koko 2000-luvun aikana Suomen bruttokansantuote on kasvanut selvästi euroalueen keskiarvoa nopeammin. Ei Ruotsin tahtia, mutta paremmin kuin esimerkiksi Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa.
TALOUSTIETEEN professori Otto Toivanen korostaa, ettei hän ole makroekonomisti ja siksi tietää asiasta ”suunnilleen kaduntallaajan verran”, mutta vastaa silti. Kaikki Suomen talouden ongelmat johtuvat huoltosuhteesta. Jos huoltosuhde saadaan kuntoon, myös ongelmat helpottavat.
”Jos me koetamme ratkaista velkaongelmat ilman, että ratkaisemme huoltosuhteesta riippuvia ongelmia, se tulee olemaan aika kallis tapa.”
Olemme kuitenkin jo oikealla tiellä. Suomen nettomaahanmuutto vuonna 2023 oli 58000 ihmistä, kun esimerkiksi Etlan laskelmien mukaan 44000 maahanmuuttajan tahti riittää korjaamaan huoltosuhteen.
Toivanen on innovaatiopolitiikkaan erikoistunut mikroekonomisti. Hän johtaa taloustieteen huippuyksikköä Helsinki Graduate School of Economicsia. Lisäksi hän on Mika Malirannan tavoin Suomen suhteen optimisti ja huolissaan lähinnä julkisen vallan ”hölmöyksistä”.
Professoreiden maailmassa kaikki on ihanaa ja helppoa, mutta ikävä kyllä ihmiset tulevat tielle.
”Hölmöyksiksi” Toivanen lukee pandemian aikana jaetut ylimitoitetut yritystuet – ”hallitukselta, jota nyt kutsutaan vihervasemmistolaiseksi” – ja jo pelkät puheet työperäisen maahanmuuton hankaloittamisesta.
Hyvän talouspolitiikan lähtökohta voisi olla usko tulevaan.
”En lähde missään nimessä siitä, että valtiovalta olisi kasvun veturi, mutta se luo edellytykset talouskasvulle ja hyvinvoinnille. Siinä valtiolla on todella tärkeä rooli”, Toivanen sanoo.
Tätä roolia julkisen vallan pitäisi nyt osata esittää, mikä vaatisi kylmäpäistä uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Yhteiskunta on täynnä monimutkaisia keskinäisriippuvuuksia. Tuhlaaminen ei ole aina pahaksi, eikä säästäminen hyväksi. Hallinnosta leikkaaminen säästöjen toivossa voi muuttua kalliiksi, jos se heikentää lainvalmistelun laatua.
Jos vaikkapa kilpailulainsäädäntö ei toimi, se voi tulla valtiolle kalliiksi – kuten nopeasti keskittyneellä terveyspalvelualalla on käynytkin.
”Lopputulos on ollut tulonsiirto ’pörriäisten’ omistajille”, Toivanen sanoo.
Politiikan vaikeus tiivistyy parlamentaarisesti päätettyyn lupaukseen nostaa Suomen tutkimus- ja kehitysrahoitus neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Toivasen mukaan samaan tulokseen olisi varmasti päästy lisäämällä rahaa koulutukseen ja varhaiskasvatukseen, kiristämällä kilpailupolitiikkaa ja vähentämällä sääntelyä.
”Puolueet eivät pystyisi sitoutumaan näihin yksittäisiin tavoitteisiin, joten vallitsevissa olosuhteissa paras tapa saattoi olla naulata tuollainen tavoite kiinni”, hän sanoo.
Seuraavaksi T&K-raha pitää osata jakaa hyvin. Teollisuudesta on kuulunut jo äänenpainoja, että kaikki raha tarvitaan sinne ja heti. Voidaan kiistellä, onko tukimuoto verohelpotukset vai suora rahoitus.
Toivanen pitää teollisuuden vaatimuksia ”äärimmäisen kapeakatseisina” ja suorastaan ”vahingollisina”. Pitäisi keskittyä selvittämään, mitkä ovat kaikkein hyödyllisimmät ainesosat.
”Jos me haluamme lisää palvelualaa ja innovaatioita, meidän pitää lisätä sellaisten fiksujen ihmisten hyvinvointia ja määrää, jotka osaavat keksiä palveluita ja ratkoa niillä ongelmia. Sitähän innovointi on myös.”
Käytännössä tämä tarkoittaa lisää rahaa varhaiskasvatukseen, kouluille ja yliopistoille. Ja kun uusi, entistä paremmin koulutettu nuorisoaines saapuu työelämään, yhtiöitä kannattaisi tukea heidän palkkaamisessaan.
”Jos me annamme konepajalle rahaa, muttemme lisää insinöörien määrää, niin ainoa mikä tapahtuu, on se, että nykyisistä insinööreistä ruvetaan kilpailemaan entistä kovemmin”, Toivanen sanoo.
Hänestä EK:n halu saada kaikki raha nyt ja heti kertoo syvästä pessimismistä: neljän prosentin rahoituksen ei uskota jatkuvan, joten kannattaa koettaa ottaa, minkä irti saa.
JOSKUS SUOMESSA uskottiin tulevaisuuteen ja katsottiin toiveikkaasti eteenpäin. Syntyi nykymuotoinen hyvinvointivaltio, joka, toisin kuin usein väitetään, seisoo yhtä tukevasti jaloillaan.
Danny Dorling halusi kirjoittaa kirjan, jossa Britanniaa verrataan toiseen maahan, jossa kaikki on paremmin. Maavaihtoehtoja hänellä oli kaksi, Suomi ja Japani, mutta valinta oli helppo. Mihin tahansa maavertailuun Dorling katsoikin, Suomi oli yleensä kolmen kärjessä.
Pohjoismaiden joukossakin Suomi oli poikkeus. Norjalla oli öljy, Ruotsilla ja Tanskalla pitkä ja arvokas suurvaltahistoria, mutta Suomi, se oli kartalla hieman ohitse katsottu piste, jolta nämä puuttuivat.
Finntopia-kirjassa Suomea todella tarkastellaan ruusunpunaisin lasein, mutta asiat ovat sellaisia, joista suomalaiset harvoin muistavat kehua itseään – se kun on meille tunnetusti vaikeaa.
Dorlingin mielestä maan onnistumisesta kertovat esimerkiksi maailmanhistorian matalin lapsikuolleisuus ja eliniänodotteen kasvu 1990-luvulta koronapandemiaan asti, vaikka samaan aikaan terveydenhuoltoon käytetään Suomessa suhteellisen vähän rahaa.
On vahva keskinäinen luottamus, äärimmäisen vakaat poliittiset instituutiot ja alkuvuodesta maailman parhaaksi arvioitu Tilastokeskus, joka on täynnä dataa kaikesta siitä, mikä luottamuksen ja vakauden aiheuttaa.
Aseiden määrään nähden niillä tapetaan Suomessa hämmentävän vähän ihmisiä.
Jopa oikeistopopulistit ovat Suomessa muita maita pehmeämpiä: myös he ovat sitoutuneet hyvinvointivaltioon eivätkä vastusta maahanmuuttoa Euroopan sisältä.
Jopa oikeistopopulistit ovat Suomessa muita maita pehmeämpiä: myös he ovat sitoutuneet hyvinvointivaltioon eivätkä vastusta maahanmuuttoa Euroopan sisältä.
Dorlingista mahtava on myös Turun saaristo, jota superrikkaat eivät ole tukkineet huviloillaan.
”Pitäkää huolta, että se säästyy lapsillenne!” hän kehottaa.
Finntopia on Suomi-fanin kirjoittama kirja, ja sellainen Dorling kieltämättä on. Hän kertoo kenttämatkallaan tekemistään havainnoista, kuinka Helsingissä ei näe kodittomia missään. Turussa leipäjonoa joutui etsimällä etsimään, ja lopulta löytyi 35 ihmisen siisti jono.
Hänestä sijainti pohjoisessa on epäkelpo selitys. Paljon johtuu siitä, kuinka avoimin mielin Suomeen rakennettiin sotien jälkeen ihanneyhteiskuntaa. Pessimismistäkin on ollut hyötyä: kun optimisti törmää ongelmiin, hän usein katsoo tyytyväisenä muualle eikä koeta korjata niitä.
”Onnistunut valtio tarvitsee kansalaisia, jotka välittävät”, Dorling sanoo.
Kaikkein suurin onnistuminen Dorlingin mielestä on suomalainen koulujärjestelmä. Sen mallia käytiin aikoinaan etsimässä Britanniasta, josta kaikkien yhteinen koululaitos on kuitenkin jo purettu. Suomesta malli on levinnyt Viroon. Järjestelmän hienous on siinä, että se tasoittaa pikemmin kuin luo yhteiskuntaluokkien välisiä eroja.
”Suomen koulujärjestelmä on rakennettu sen varaan, ettei ihmisten haluta putoavan kyydistä. Yleensä kyydistä putoavat ovat köyhimpiä. Jo sillä on ollut valtava vaikutus, ettei koulujärjestelmä kohtele heitä huonosti. Siitä ei näy olevan rikkaammillekaan lapsille harmia, vaikka heidän vanhempansa kuinka vaativat heille lisää huomiota.”
Yleensä syyt Suomen tilastomenestykselle ovat johdettavissa nimenomaan eriarvoisuuden vähyydestä. Samojen tilastoiden käänteet ovat kuumemittareita sille, onko jokin menossa vikaan. Monessa paikassa on, Suomessa ei niinkään.
”Puhun sinulle sellaisesta maasta käsin, jossa viime vuonna huomasimme lasten olevan aiempaa lyhyempiä, lapsikuolleisuuden kasvussa ja köyhyysasteen Itä-Eurooppaa korkeammalla tasolla”, Dorling kertoo.
”Toisaalta tämäkään ei ole USA, jossa on kaksi miljoonaa ihmistä vankiloissa ja ihmisiä kuolee kaduille.”
HATARASTA JA TIHEÄSTÄ poliittisesta mielikuvituksesta kirjoittanut Geoff Mulgan on toiminut Sitran neuvonantajana, istunut Demos Helsingin hallituksessa ja ollut kirjoittamassa raportteja Suomen ministeriöille. Vuosituhannen vaihteessa hän työskenteli työväenpuolueen pääministerin Tony Blairin neuvonantajana ja kävi usein Suomessa ihastelemassa mitäpä muutakaan kuin hallintoa. Hän tunnustautuu Suomi-faniksi kuten Danny Dorlingkin.
”Britanniassa hallinto oli järjestetty 1800-lukulaisesti hyvin tiukkoihin siiloihin. Teidän systeeminne oli siihen nähden avoin ja moderni.”
Mulgan puhuu nykyisen poliittisen mielikuvituksen kitukasvuisuudesta perustavanlaatuisena kriisinä. Erityisesti se koskee yhteiskunnallista ajattelua.
”Kolmen–neljän vuosikymmenen ajan olemme eteenpäin katsoessamme nähneet ekologisia kriisejä ja teknologisia tulevaisuuksia, mutta yhteiskuntapolitiikasta ei ole puhunut oikein kukaan.”
Myös hänestä Suomella, jos jollakin, on silti syitä optimismiin. Syyt ovat samoja, joita Mulgan oli käynyt Britannian hallituksen edustajana alkujaan ihailemassa.
Ensimmäinen on tulevaisuusorientoituneisuus, mikä on aikoinaan näkynyt Sitran ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan perustamisena. Toinen on suomalainen käytäntö saada eri alojen johtajat yhteisen pöydän ääreen.
”Se olisi hyvin vaikeaa Yhdysvalloissa tai Saksassa, eikä siellä ole vastaavaa kulttuuriakaan”, Mulgan sanoo.
Kolmas on asema rajamaana suuren vaarallisen naapurin vieressä ja siitä seuraava vainoharhaisuus.
”Monet maailman kiinnostavimmat maat ovat tällaisia: Taiwan on ollut viime ajat mahtavan luova, Singapore, Israel myös. Toiset maat ottavat olemassaolonsa annettuna”, Mulgan sanoo.
Mutta mitä kehitykseen tulee, hänen mukaansa tällaiset maat eivät yleensä ole kovin notkeita tai joustavia, eikä niiden kansalaisyhteiskunta ole lainkaan niin vahva kuin se voisi olla. Se on yhteiskunnallisen mielikuvituksen kannalta miinus.
Tärkein päätös Suomen tulevaisuuden puolesta on kuitenkin jo tehty, Mulgan sanoo. Se on Otto Toivasenkin mainitsema sitoumus neljän prosentin tutkimus- ja kehitysrahoitukseen.
Mulganilla on esittää rahoille käyttötarkoituskin.
Suomen vahvuus: yhteiskunnalliset innovaatiot. Yleensä kehitysraha menee laitteisiin, teknologiaan ja tekoälyyn. 2010-luvun startup-buumi on kuvaava: miten valtavia bisneksiä syntyikään keskiluokan laiskuudesta johtuvien pienten ongelmien ympärille.
Valtioiden tutkimusresursseista juuri mikään ei päädy yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseen.
”Valtioiden tutkimusresursseista juuri mikään ei päädy yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseen.”
Siispä Suomen pitäisi keskittyä niihin, Mulgan sanoo. Kehittää teknologiaa ja keksintöjä hoivaan, mielenterveysongelmiin, päästöleikkauksiin tai lihansyönnin vähentämiseen. Maailman kokoisia kysymyksiä kyllä löytyy.
”Kukaan maailmassa ei mieti näitä institutionaalisesti, samalla tavalla kuin lääkkeitä, autoja tai kännykkäteknologiaa kehitettiin. Minusta Suomella on potentiaalia olla uranuurtaja juuri tässä.”
Pessimistin välikysymys: miksi juuri Suomi?
”Aiotte käyttää joka tapauksessa tutkimukseen ja kehitykseen enemmän rahaa kuin lähes kukaan, ja teidän historialliset vahvuutenne ovat olleet sosiaalipolitiikka ja luovuus. Kyllä ne pitäisi voida yhdistää.”
Lisäksi Suomella on salainen ase, ”pimeä aine”, kuten Mulgan sanoo. Se on yhteiskunnan koheesio, luottamus kanssaihmisiin ja instituutioihin. Hyvinvointivaltion perusta on kyky ajatella muitakin, ei vain itseään tai omaa perhettään, vaikka tuskin sitä aikoinaan näin suunniteltiin.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa luottamus on heikentynyt sitä mukaa, kun mailla on alkanut mennä tilastotasolla huonosti.
”Keskinäinen luottamus on se, joka nostaa Suomen onnellisuuskyselyiden kärkeen. Se tekee yhteiskunnasta onnistuneen, mutta on usein näkymätöntä poliitikoille ja hallituksille.”
VUONNA 2018 Anu Partanen muutti perheineen takaisin Suomeen, eikä hänen käsityksensä suomalaisen yhteiskunnan erinomaisuudesta ole muuttunut.
”Maailman mittakaavassa kaikki toimii täällä aivan huikeasti”, Partanen sanoo.
”Sitten voi tietenkin Suomen sisällä keskustella, menevätkö asiat hyvään vai huonoon suuntaan tai mitkä meidän tulevaisuuden ongelmamme ovat.”
Yhtä kaikki: päiväkodit ovat halpoja, jätehuolto toimii, julkinen liikenne toimii, naiset uskaltavat kävellä yksin kaduilla, koulunkäynti on ilmaista. Yhteiskunnassa vallitseva luottamus on paljon syvempää ja monimuotoisempaa kuin lehtijutut siitä, palautetaanko kadulta löytynyt lompakko vai ei.
Valittamisessakin on puolensa: se on välittämistä. Hyvinvointiyhteiskunta pysyy kasassa, kun ihmiset osaavat ja haluavat vaatia siltä asioita paitsi itselleen, myös muille. Yhdysvalloissa näin ei ole. Hymyillään vain, kun stressaa eikä mikään toimi.
”Mutta missä vaiheessa se muuttuu etuoikeutetuksi valitukseksi, joka ei vie asioita enää eteenpäin, vaan päinvastoin johtaa siihen, että ihmiset eivät edes kokeile julkista terveydenhuoltoa, koska ovat varmoja siitä, ettei se toimi”, Partanen kysyy.
”Meidän lapsellamme ei ole terveysvakuutusta. Kyllä lapselle on joka kerta terveysasemalta saatu aika heti. Mutta eihän suuri osa keskiluokkaisista vanhemmista ikinä edes soita sinne, koska he ’tietävät’ jo valmiiksi, ettei aikaa saa.”
Se on toinen perspektiiviharha yleisyysharhan lisäksi: anekdooteista ja yleistyksistä tulee koko totuus. Siitäkin Partanen syyttää tiedotusvälineitä, joiden toimintalogiikka ohjaa liioittelemaan yksittäistapauksia. Kun mittakaava unohtuu, johtopäätöksistä tulee herkästi valtavia.
”Siitä tulee masentunut kierre. Meillä on kaikki huonosti, tuhoa kohti ollaan menossa. Medialla on siihen valtava vaikutus”, hän sanoo.
Mitä sitten pitäisi olla? Poliittista mielikuvitusta, ainakin. Hataraa ja tiheää. Partanen kaipaa visioita ja ehdotuksia varsinkin yliopistoista. Yhteiskunnallisesta keskustelusta puuttuu ”syötteitä”.
”Olen usein miettinyt, että haluaisin lukea asiantuntijan uskottavan pohdinnan siitä, millainen yhteiskunta voisi olla 50 vuoden tai 100 vuoden päästä. Mitä meillä voisi olla, jos tehtäisiin tällaisia ja tällaisia toimia. Jos otettaisiin huomioon teknologian muutokset, yhteiskunnan muutokset, ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ja jonkinnäköinen väestökehitys.”
Olisi hienoa, jos politiikassa edes jollain olisi vähän visiota siitä, mitä me tavoittelemme.
”Olisi hienoa, jos politiikassa edes jollain olisi vähän visiota siitä, mitä me tavoittelemme.”
Samalla asioille saataisiin edes hieman tärkeysjärjestystä. Missä määrin hyvän elämän peruspalasia ovat esimerkiksi korkotaso, pari kymppiä vähemmän veroja kuussa tai halvalta tuntuva Snickers. Tuskin juuri lainkaan, mutta entä jos ei keksi muutakaan. Silloin koko yhteiskunnan suunta alkaa helposti tuntua väärältä.
Partanen sanoo, ettei hän oikein vieläkään tiedä, miksi Helsinki rakentaa valtavia siltoja Laajasaloon, jossa hän asuu. Tai siis tietää: ilmastonmuutoksen vuoksi, mutta hänestä Helsinki ei ole osannut kertoa sitä hienojen strategioidensa takaa.
Siksi siltahankkeet ovat alkaneet ärsyttää monia niin, Partanen uskoo. Yksikin brittitoimittaja oli nauranut hänelle, että olisipa heilläkin saman kokoluokan ongelmia kuin uusi hieno ratikkasilta.
”Uusien hankkeiden yhteydessä pitäisi aina kertoa, että kaiken tarkoitus on tehdä Helsingistä 30 vuodessa tällainen ja 50 vuodessa tällainen.”
IDEOISTA EI TIETENKÄÄN ole pulaa, kun niitä vain jaksaa etsiä hieman omaa napaansa pidemmältä. Ympärillä tapahtuu kokonainen maailma, ja sitä kannattaa seurata omaan arkeensa käpertymisen sijaan.
Tai edes Eurooppaa.
Talouslehti The Economistin Eurooppa-aiheista kirjoittava kolumnisti Charlemagne ihmetteli taannoin, miksi melko samankaltaiset ja melko samankaltaisten ongelmien kanssa painivat Euroopan maat eivät koeta vaihtaa onnistuneimpia yhteiskunnallisia ideoita keskenään.
Portugalissa on onnistuttu huumausainepolitiikassa, Alankomaissa pyöräilyssä ja Ukrainassa tyhjilleen jääneiden julkisten rakennusten myynnissä. Britanniassa oikeudella on lupa pyytää selvitystä, mistä rahat epämääräisiin jahti- tai huvilakauppoihin on saatu.
Kirjoitukseen oli päässyt myös eräs suomalainen keksintö, joka kolumnistin mielestä kannattaisi ottaa käyttöön kaikkialla Euroopassa.
Vuonna 2007 kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori kutsui koolle työryhmän. Syntyi Asunto ensin -ohjelma, jonka periaate on, että ensimmäinen asunnottomalle ihmiselle tarjottava tuki on oma asunto, ei esimerkiksi päihdekuntoutus.
Vuoteen 2019 mennessä asunnottomien määrä Suomessa laski viidenneksellä, kun muualla Euroopassa suunta on ollut päinvastainen.
Hallituksen vuodelle 2027 asettama tavoite on nolla pitkäaikaisasunnotonta, ympäristöministeriön selvityksen mukaan rahkeet riittäisivät kaiken asunnottomuuden lopettamiseen.
Yhtä kaikki suunnitelma on kirkas ja selkeä. Tavoitettavissa.
