Selkävoitto, ei kiitos!
Usein toistetun viisauden mukaan politiikassa tai työmarkkinoilla ei kannata ottaa selkävoittoja. Toista ei kannata nöyryyttää tai suututtaa, koska se voi kostautua sitten, kun pian palaa samaan neuvottelupöytään uudestaan.
Peliteoriassa puhutaan toistetuista peleistä, jotka voivat johtaa osapuolten kannalta parempiin lopputuloksiin kuin kerran pelattavat pelit. Yksi esimerkki tästä on Albert Tuckerin (ja Kaunis mieli -elokuvan) popularisoima vangin dilemma, jossa yhteistyöllä saisi molempien kannalta tyydyttävän tuloksen. Yhteistyö ei kuitenkaan kannata, koska riippumatta siitä mitä toinen tekee, niin pettämällä pääsee omalta kannalta aina parempaan lopputulokseen. Synkeä lopputulos on, että molempien kannattaa pettää ja molemmat kärsivät.
Tulos kuitenkin muuttuu, jos peliä pelataan toistuvasti. Silloin parempaan tulokseen voi päästä yhteistyöhön perustuvalla strategialla. Pelkkä yhteistyöhakuisuus ei kuitenkaan riitä, koska silloinkin toisella olisi aina kannustin pettää. Yhteistyöhakuisuuden lisäksi strategiaan tarvitaan elementti, jolla reagoidaan siihen, jos toinen osapuoli pettääkin. Tällöin voidaan päätyä tasapainoon, jossa molempien kannattaa tehdä yhteistyötä, koska pettäminen kostautuisi seuraavalla kierroksella.
Tämä sama logiikka on taustalla selkävoittojen välttämiseen liittyvässä kansanviisaudessa. Jos neuvotteluita käytäisiin vain kerran, niin ei kannattaisi tyytyä laihaan kompromissiin vaan selkävoiton ottaminen voisi kannattaa.
Työehtoneuvotteluissa työntekijät voisivat työtaistelulla uhkaamalla aina yrittää saada pari promillea lisää palkankorotuksia. Lyhyenkin työtaistelun kustannus yrityksille on merkittävä, joten jos neuvotteluja käytäisiin vain kerran, niin lakolla kannattaisi uhata ja työnantajan kannattaisi taipua lisäkorotuksiin välttääkseen kalliimman lakon.
Työtaistelut ovat aidosti kalliita molemmille osapuolille.
Neuvotteluiden dynamiikan kannalta on kuitenkin olennaista, että niitä käydään toistuvasti. Vaikka palkankorotuksen kasvattaminen olisi työnantajille pieni hinta lakon välttämisestä, niin sitä ei kannata maksaa, jos samalla työntekijät oppivat, että työtaistelulla saa aina tingittyä isomman korotuksen.
Hieman vastaavasti työnantajat voisivat ajatella, että työtaistelut ovat palkansaajille niin kalliita, että heidän ei kannata pienten korotusten takia lähteä lakkoon. Neuvotteluissa esitetty työtaistelu-uhka ei siis olisi uskottava.
Yksittäisen neuvottelun tapauksessa näin ehkä olisikin, mutta asetelma muuttuu, kun neuvotteluita käydään toistuvasti. Yksittäisen sopimusratkaisun näkökulmasta kallis työtaistelu voi olla palkansaajien kannalta mielekäs, jos sen myötä työnantaja oppii, että kohtuuttoman huonot sopimukset eivät yksinkertaisesti käy. Työtaistelulla ei siis vaikuteta vain meneillään olevaan neuvotteluun, vaan se lisää ammattiliiton neuvottelijoiden sanojen painoarvoa seuraavallakin neuvottelukierroksella.
Työtaistelut ovat kuitenkin aidosti kalliita molemmille osapuolille, joten niitä kannattaa välttää. Parhaassa tapauksessa ajaudutaan hyvään tasapainoon, joka jatkuu neuvottelukierroksesta toiseen. Työnantajat tarjoavat kohtuullisia sopimuksia ilman konkreettista työtaistelu-uhkaakin eivätkä palkansaajat yritä työtaisteluilla hakea selkävoittoa.
Suomessakin nähty työtaisteluiden väheneminen viime vuosikymmeninä ehkä kertoo siitä, että neuvottelukulttuuri on kehittynyt tällaiseen suuntaan. Tämä hyvä tasapaino voi kuitenkin järkkyä.
Jos osapuolten näkemys kohtuullisesta lopputuloksesta erkaantuu, niin sopiminen vaikeutuu. Palkansaajien näkökulmasta työnantajien tarjoukset alkavat näyttää kohtuuttoman heikoilta. Vastaavasti työnantajat ihmettelevät, miksi palkansaajat vaativat kohtuuttoman paljon. Jos näkemys kohtuullisuudesta on erkaantunut, niin molempien näkökulmasta toinen on syyllinen sopimisen vaikeutumiseen.
Sopiminen voi vaikeutua myös silloin, jos toinen osapuoli katsoo, ettei sen enää kannata sitoutua laihoihin kompromisseihin. Vahvistuva ideologinen näkemys, kokemattomat neuvottelijat, kovia kynnyskysymyksiä paaluttavat taustapäättäjät tai epäilys, ettei toisella enää ole kykyä järjestää tai kestää työtaistelua, voivat johtaa siihen, että molempien kannalta kohtuulliseen sopimukseen ei enää päästä.
Myös sopimusjärjestelmän murros kuten neuvotteluiden siirtäminen valtakunnalliselta tasolta yritystasolle voi johtaa tasapainon järkkymiseen.
Kompromissihakuisen sopimisen kriisiytyessä työtaistelut voivat toimia pedagogisena välineenä, jonka kautta puolin ja toisin opitaan, minkälainen sopimus on toisen mielestä niin kohtuuton, että on valmis sen takia olemaan lakossa tai kestämään työtaistelua.
Se on tietysti karkea, raskas ja kallis prosessi. Siksi olisi arvokasta, että yhteinen näkemys syntyisi keskustelun kautta. Jatkuva ja luottamuksellinen vuorovaikutus, neuvottelijoiden väliset henkilösuhteet ja yhteinen usko kompromisseihin tukevat sopimusten syntymistä.
Laiha kompromissi on lihavaa riitaa parempi.
