Ruotsalaisprofessori rakentaa kokonaiskuvan vaurauden muutoksista ja oikaisee Thomas Pikettyn virheitä
Cambridge 2024, 260 sivua.
TALOUDELLINEN VAURAUS on ajan oloon sekä kasvanut että muuttanut muotoaan. Historiallisesti vauraus on jäänyt tulonjakotutkimuksen varaan, mutta sen taloudellisen ja poliittisen merkityksen kasvun sekä uusien aineistojen kertymisen myötä myös aihetta koskeva tutkimus on lisääntynyt voimakkaasti.
Ruotsalainen taloustieteen professori Daniel Waldenström antaa kirjassaan Richer and More Equal uusimpiin aineistoihin ja teoreettisiin oivalluksiin perustuvan kuvauksen vaurauden muutoksista viimeisten parin sadan vuoden aikana. Empiirisen tarkastelun ytimessä ovat länsimaiden isot taloudet.
TEOS ALKAA VAURAUSTUTKIMUKSEEN tehdystä tupatarkastuksesta, jonka ytimessä ovat Thomas Pikettyn ja kumppaneiden tutkimukset. Waldenström nostaa esiin taloushistoriallisessa kirjallisuudessa jo jonkin aikaa tiedossa olleet, mutta julkisuuden välttäneet havainnot Pikettyn aineistoissa olleista teknisistä virheistä (alkaen aineistojen tallennusvirheistä) ja aineistorajoitteista sekä velkojen sivuuttamisesta eräissä laskelmissa. Nämä faktantarkastukset ovat mainio esimerkki siitä, kuinka empiirinen tutkimus etenee virheenkorjaus kerrallaan.
Teoreettisesti keskeinen tulos tästä virheiden ja aineistorajoitteiden korjaamisesta on se, että Pikettyn kuuluisa yleistys sotien ja varallisuusverojen ratkaisevasta merkityksestä varallisuuserojen tasaamiselle osoittautuu ongelmalliseksi. Sodat eivät Waldenströmin aineistojen mukaan supista varallisuuseroja ”universaalisesti”, ja varallisuusverot ovat yleensä tehottomia tasauksen välineitä.
Vastoin Pikettyn käsityksiä Waldenström korostaa myös sitä, että varallisuuden kasvu yhdistyy varallisuuserojen tasoittumiseen toisen maailmansodan jälkeen. Selitys tähän on aika yksioikoisesti datapohjien laajentaminen.
WALDENSTRÖM EI SINÄNSÄ kumoa vakiintunutta käsitystä osakkeisiin ja muihin arvopapereihin perustuvan varallisuuden keskittymisestä. Tältä osin hän lähinnä korostaa suuria eroja Yhdysvaltojen ja Euroopan suurien valtojen välillä: varallisuus on kasautunut huipulle Yhdysvalloissa voimakkaammin kuin Euroopan suurissa maissa.
Waldenström korostaa kotitalouksien asuntovarallisuuden ja ammatillisten työeläkkeiden merkitystä varallisuutena.
Samalla Waldenström kuitenkin korostaa kotitalouksien asuntovarallisuuden ja ammatillisten työeläkkeiden merkitystä varallisuutena. Hänen keskeinen argumenttinsa on, että työväen- ja keskiluokkaisten ihmisten varallisuus kasvaa merkittävästi, kun varallisuustarkasteluihin sisällytetään asuntojen omistamisen demokratisoituminen ja rahastoivien ammatillisten työeläkkeiden arvo. Myös elinkaaren pidentyminen lisää työväen- ja keskiluokkien varallisuutta.
Uusien varallisuuserien huomioon ottamisen myötä muuttuu tulkinta varallisuuden jakautumisesta. Ja koska palkansaajat ovat lukumäärältään olennaisesti ”rikkaita”, eli ylintä prosenttia suurempi ryhmä, ja koska kunkin heistä varallisuus kasvaa olennaisesti, rikkaiden osuus kokonaisvarallisuudesta laskee merkittävästi. Tämä argumentti on kaikin puolin järkeenkäypä.
Voidaan tietysti pohtia, missä määrin omistusasuntoja koskevat arvomäärittelyt vaikuttavat tulokseen ja miten työeläkkeitä tulee luokitella. Karkeasti yleistäen toisen pilarin rahastoivassa työeläkkeessä varat ovat vakuutetun omaisuutta, mutta Suomen ensimmäiseen pilariin eli sosiaaliturvaan luettavassa osittain rahastoivassa työeläkkeessä työeläkeyhtiö omistaa kertyneet pääomat eikä vakuutettu voi vaatia siitä omaa laskennallista osuuttaan. Yhtä kaikki tulos varallisuuden tasa-arvoistumisesta on koko lailla vastaansanomaton.
WALDENSTRÖM MYÖS käy läpi ilmeisimmät vastalauseet argumenteilleen, eli veroparatiiseihin kätketyn varakkaiden varallisuuden ja perintöjen merkityksen. Veroparatiisit hän arvioi käytettävissä olevien tietojen (lähinnä erilaisten vuotojen) perusteella suhteellisen vähämerkitykselliseksi tekijäksi kokonaisuusvarallisuuteen nähden. Perityn varallisuuden merkitys on sen sijaan suurempi, mutta jälleen sen suhteellinen osuus varallisuudesta on pikemmin laskussa kuin nousussa.
Maiden välillä on myös merkittäviä eroja. Ruotsi on eräs poikkeuksista, koska siellä perityn varallisuuden suhteellinen merkitys on suuri. Samaten perijöiden osuus superrikkaissa on enimmäkseen laskussa. Yleisemmin tarkasteltuna varallisuus näyttää periytyvän voimakkaammin rikkaissa kuin muissa ryhmissä.
Julkisen vallan varallisuuden Waldenström arvioi kaikkineen vähäiseksi. Julkisen vallan varallisuutta kuormittavat merkittävät julkiset velat ja rahoitusvastuut, eikä merkittävällä osalla julkista varallisuutta ole markkina-arvoa: näitä ilman markkina-arvoa olevia hyödykkeitä ovat muun muassa monumentit (esimerkiksi eduskuntatalo) ja valtion omistama taide sekä valtion rakennuttama infrastruktuuri. Suomen osalta työeläkkeet toki muuttavat tätä julkisen vallan varallisuuskuvaa.
Kaiken kaikkiaan Waldenströmin teos antaa kattavan kuvan varallisuuden muutoksista. Hänellä on myös lukuisia politiikkasuosituksia, jotka kaikki ottavat lähtökohdakseen varallisuuden kasautumisen ja demokratisoitumisen. Suomea koskevaa aineistoa kirjassa ei ole, mutta samankaltaista tutkimusta on tehty täälläkin varallisuuden eri alueista. Joku voisi laittaa nämä havainnot yhteen.
JUHO SAARI
Kirjoittaja on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Tampereen yliopistossa.
