1. T&Y-lehti
2. Miksi suuret kaupunkiseudut kasvavat?

Miksi suuret kaupunkiseudut kasvavat?

Väestön keskittyminen suurimmille kaupunkiseuduille on jatkunut Suomessa vuosikymmenien ajan. Toisaalta maaseutuvaltaisten seutujen väestön väheneminen on kiihtynyt 2000-luvulla. Alueellinen väestökehitys on eriytynyttä myös koko Euroopan tasolla. Kuluvalla vuosikymmenellä nopeimmin kasvaneet alueet painottuvat Keski-Eurooppaan, Pohjoismaihin ja Brittein saarille. Muuttoliiketutkimuksen teorioiden mukaiset mallit selittävät varsin hyvin alueiden kasvueroja. Sekä Euroopassa että Suomessa kasvavat vauraat alueet, joissa yritystoiminta menestyy, työvoiman kysyntä kasvaa ja jotka ovat avoimia maahanmuutolle.

Kaupungistumista pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä yhteiskunnallisista ilmiöistä sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Kuitenkin kaupungistuminen on hyvin epäyhtenäinen ja osin epämääräinenkin ilmiö. Kaikki kaupungit eivät kasva, vaan monet niistä taantuvat. Toiset kaupungit laajenevat ja hajautuvat, toiset tiivistyvät. Kaupunkiseutujen sisällä on kasvavia ja taantuvia alueita. Tässä artikkelissa kuvataan väestökehityksen alueellisia eroja Suomessa ja Euroopassa sekä haetaan selitystä sille, miksi tietyt alueet kasvavat nopeasti ja jotkut alueet taantuvat.

Väestön keskittyminen suurimmille kaupunkiseuduille jatkuu Suomessa

Suomessa kaupungistuminen lähti liikkeelle teollistumisen myötä suhteellisen myöhään, mutta käynnistyttyään se on edennyt nopeasti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Väestön keskittyminen suurimmille kaupunkiseuduille on ollut vuosikymmenien ajan vakaa ilmiö (kuvio 1). Helsingin seudun ja muiden suurten kaupunkiseutujen¹ väestöt kasvoivat lähes suoraviivaisesti vuodesta 1975 vuoteen 2018.

Keskisuurten ja pienten kaupunkiseutujen yhteenlaskettu asukasmäärä on vähentynyt loivasti viime vuosina. Ne koostuvat heterogeenisesta joukosta maakuntakeskuksia ja seutukaupunkeja, joihin kuuluu sekä kasvaneita että supistuneita seutuja. Maaseutuvaltaisten seutujen – jotka myös ovat keskenään varsin erilaisia – yhteenlasketun väestön väheneminen on kiihtynyt 2000-luvulla.

Suomen seutukuntien kasvujärjestys 2010-luvulla on myötäillyt muutamin poikkeuksin alueiden suuruusjärjestystä. Jaksolla 2011–2017 kymmenestä nopeimmin kasvaneesta seutukunnasta kuusi kuuluu kymmenen suurimman joukkoon ja kaksi sijoittuu kokojärjestyksessä 10:n ja 20:n väliin. Mutta näiden lisäksi nopeimmin kasvaneiden ryhmään kuuluu myös kaksi maan pienimpiin kuuluvaa seutukuntaa, kumpikin Ahvenanmaalta. Väestöltään eniten supistuneet seutukunnat ovat joko harvaan asuttuja maaseutuvaltaisia alueita tai teollisia seutukaupunkeja ympäröiviä alueita.

”Väestöltään eniten supistuneet seutukunnat ovat joko harvaan asuttuja maaseutuvaltaisia alueita tai teollisia seutukaupunkeja ympäröiviä alueita.”

Tilastokeskuksen (2019) alueellisen väestöennusteen mukaan (kuvio 1) jos väestöön vaikuttavat tekijät pysyvät edellisten vuosien kaltaisina, Helsingin seudun väestönkasvu jatkuu jonkin verran hidastuen koko vuoteen 2040 ulottuvan ennusteperiodin ajan. Muiden suurten kaupunkiseutujen väestö kasvaa myös, mutta kasvu pysähtyy 2030-luvulla. Sen sijaan keskisuurten ja pienten kaupunkiseutujen yhteenlaskettu väestö vähenee koko jakson ajan. Myös maaseutuvaltaisten seutujen väestön supistuminen jatkuu.

Keskeinen tekijä kaikilla aluetyypeillä on alhaisen hedelmällisyyden ja pienenevien synnytysikäisten ikäluokkien vuoksi vähenevä syntyvyys sekä ikääntymisen myötä kasvava kuolleisuus. Jos ennuste toteutuu, Helsingin seudun ja muiden suurten kaupunkiseutujen yhteenlaskettu väestöosuus nousee 61 prosenttiin vuonna 2040, kun se oli 56 prosenttia vuonna 2018 ja 44 prosenttia vuonna 1975.

Euroopan väestönkasvu painottuu Keski-Euroopan ja Pohjoismaiden kaupunkiseuduille

Kun näkökulmaa laajennetaan Suomesta koko Eurooppaan, väestön keskittyminen suurimmille kaupunkiseuduille näyttäytyy huomattavasti epäyhtenäisempänä ilmiönä. Seuraavassa kuvataan Euroopan (rajauksena EU-28-maat sekä Norja ja Sveitsi) alueellista väestökehitystä jaksolla 2011–2017 käyttäen aluejakona EU:n NUTS 2 -jakoa. NUTS 2 jakaa Euroopan em. rajauksella 286 alueeseen, joiden asukasluvut vaihtelevat 12 miljoonasta 30 000:een. Alueiden laajuus ja yhtenäisyys vaihtelevat suuresti.

Euroopan nopeimmin (yli yhden prosentin vuodessa) kasvaneet alueet painottuvat kuvion 2 mukaan Keski-Eurooppaan, Pohjoismaihin sekä Brittein saarille. Alueiden yhteenlaskettu asukasmäärä kattaa noin 10 prosenttia Euroopan (em. rajauksella) noin 520 miljoonan hengen (2017) väestöstä. Listalla on väestöltään Euroopan suurimpiin kuuluvia metropoleja, kuten Lontoo, Rooma, Berliini ja München niitä ympäröivine seutuineen.

Mukana ovat myös useiden keskisuurten maiden suurimmat kaupunkiseudut Wien, Bratislava, Zürich, Tukholma, Kööpenhamina, Oslo, Helsinki ja Dublin, jotka koko Euroopan mittakaavassa ovat lähinnä keskisuuria suurkaupunkeja. Listalla on myös lukuisia väestöltään pienehköjä alueita, joissa alueen suurin kaupunki ei ole suurkaupunki, kuten Luxemburg, Malta (Valletta), Bedfordshire ja Hertfordshire (Luton) sekä Zentralschweiz (Luzern). Kuitenkaan monet suurimmista väestökeskittymistä kuten Pariisi, Milano, Madrid, Barcelona ja Ateena eivät sijoitu listalle.

Toinen pää väestönmuutoksen ranking-listalla koostuu alueista, joiden väestö vähenee eniten. Alueet, joiden väestönmuutos oli -0,4 – -2,1 prosenttia jaksolla 2011–2017, kattavat myös noin 10 prosenttia Euroopan (em. rajauksella) väestöstä. Ne painottuvat Itä-Eurooppaan ja Välimeren maihin. Romaniassa muutos on ollut raju: alueilla, jotka kattavat lähes 90 prosenttia maan väestöstä, asukasmäärä on supistunut keskimäärin 1,5 prosenttia vuodessa. Myös Bulgariassa, Espanjassa, Kreikassa, Portugalissa, Latviassa, Unkarissa, Kroatiassa, Liettuassa, Saksassa ja Puolassa on NUTS 2 -alueita, joissa väestö on vähentynyt enemmän kuin 0,4 prosenttia vuodessa jakson aikana. Näihin taantuviin alueisiin sisältyy myös suurkaupunkiseutuja, kuten Kreikan Attika (Ateena) ja Portugalin Norte (Porto).

Mihin kaupunkien kasvu perustuu?

Muuttoliike perustuu lähtökohtaisesti yksilöiden valintoihin. Taloustieteellisessä kirjallisuudessa näitä valintoja selitetään useimmiten inhimillisen pääoman teoriaan pohjautuvilla malleilla. Muuttopäätösten takana nähdään yksilöiden pyrkimys hyödyn maksimointiin elinkaaren aikana. Erityyppiset muuttoon liittyvät kustannukset vähentävät muuttohalukkuutta. Nuorten kannustimet muuttaa koulutuksen ja työn perässä ovat siksi suurimmat. Useamman työssäkäyvän taloudessa muuttopäätökseen liittyvä optimointi on luonnollisestikin haastavampaa, helposti kuitenkin suurempia työmarkkina-alueita painottavaa. Työuran myöhemmissä vaiheissa muuton tuoma kokonaishyöty, kun muuttoon liittyvät kustannukset otetaan laajasti huomioon, ovat vähäisemmät. Asuntomarkkinoiden hintakehityksen eriytyminen voi toimia osaltaan muuttoliikettä hidastavana tekijänä. Myös ei-taloudelliset, psykologiset tekijät voivat merkittävästi vähentää muuttohalukkuutta (mm. Laakso ja Loikkanen 2004, Vuori ja Nivalainen 2012).

Muuttoliike on yleensä valikoivaa, ja sen seurauksena osaamispääomaa keskittyy harvalukuisempaan joukkoon sijainteja. Koulutetuimpien osalta kannustimet liikkuvuuteen ovat usein suurimmat. Tutkimuskirjallisuuden perusteella korkeasti koulutetut hyötyvät erityisen paljon muiden korkeakoulutettujen läheisyydestä (Moretti 2012). Suurempien kaupunkiseutujen monipuoliset ja erikoistuneet työmarkkinat tarjoavat laajemmat työmahdollisuudet ja myös paremmat mahdollisuudet työpaikan vaihtoon myöhemmin (Dustmann ja Glitz 2011, Bacolod et al. 2009).

Samalla kuitenkin hyvät työmahdollisuudet ja korkeampi ansiotaso sekä näiden seurauksena muodostuvat, elämälaatua nostavat elinympäristöön ja kulutusmahdollisuuksiin liittyvät tekijät kapitalisoituvat helposti asuntojen hintoihin ja vuokriin. Suurempien kaupunkiseutujen korkeammat asumiskustannukset vievätkin merkittävän osan, jopa kaiken, korkeamman ansiotason tuomasta välittömästä taloudellisesta hyödystä. Toisaalta työtilaisuuksien suurempi määrä ja kaupunkien muut vetovoimatekijät voivat paikata näitä korkeista asumiskustannuksista syntyviä tappiota (Glaeser ja Saiz 2004, Lewis ja Peri 2015).

Usein toistuva kysymys muuttoliikkeen osalta koskee sitä, seuraavatko työntekijät työpaikkoja vai työpaikat työntekijöitä. Perinteisesti työpaikkojen on nähty olevan syy väestön muuttoliikkeeseen. Koneellistuvan maatalouden myötä työvoimaa siirtyi teollisuuskaupunkeihin uusien työmahdollisuuksien perässä.

Uudemmassa tutkimuskirjallisuudessa, myös kotimaisessa sellaisessa (mm. Tervo 2016), on kuitenkin osoitettu, että joidenkin ammattiryhmien osalta tilanne voi olla myös päinvastainen. Yritykset hakeutuvat sinne, missä niille on tarjolla osaavaa työvoimaa. Tämän tyyppinen muuttoliike voi sitten osaltaan johtaa kasvavan paikallisen kysynnän kautta uusien työpaikkojen syntyyn esimerkiksi palvelusektorilla. Tämä puolestaan luo uutta muuttoa työn perässä. Prosessi on siis itseään vahvistava ja voi selittää väestön keskittymistä suuremmille kaupunkiseuduille.

Suurten kaupunkien vetovoimatekijät voivat paikata niiden korkeista asumiskustannuksista aiheutuvia menetyksiä.

Kaupunkitaloustieteessä kaupunkien synnyn ja kasvun keskeisiä selityksiä ovat niin sanotut keskittymisedut. Näitä etuja voi syntyä sekä yhden toimialan keskittymisen myötä että myös talouden monipuolisen tuotantorakenteen kehittymisen kautta. Tuottavuusetuja syntyy mm. yritys- ja toimialarajat ylittävien oppimisprosessien kautta sekä kasvavien erikoistumismahdollisuuksien kautta. Toisaalta tämän kaltainen taloudellisen aktiviteetin ja väestön keskittyminen tuottaa myös vastavoimia, jotka voivat hidastaa kasvua. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi jo edellä mainitut asumiskustannusten nouseminen ja liikenteen aiheuttamat ongelmat (Laakso ja Loikkanen 2004).

Kaupunkikehittämisen keskeiset tavoitteet liittyvät usein kasvua rajoittavien tekijöiden voiman heikentämiseen. Pyritään parantamaan asuntotuotannon edellytyksiä, kehittämään liikennejärjestelmää ja edistämään joukkoliikennettä, nostamaan asuinympäristön laatua ja vähentämään sosiaalisia ongelmia. Paradoksaalista kyllä nämä toimet kasvun mahdollistaessaan voivat osaltaan olla myös synnyttämässä uusia, kasvuun liittyviä ja sitä rajoittavia ongelmia. Vaikka siis kaupungistumistrendi on selvä ja universaali, on kuitenkin jossain määrin epäselvää, minkälainen kaupunkien kokojakauma sekä kansallisesti että globaalisti kaupungistumiskehityksen myötä syntyy.

Alueellisten kasvuerojen selityksiä Euroopassa ja Suomessa

Muuttoliiketutkimuksen teorioiden mukaiset selitysmallit toimivat varsin hyvin, kun etsitään alueiden kasvuun tai taantumiseen vaikuttavia tekijöitä. 2010-luvun (v. 2011–2017) alueellisiin tilastotietoihin perustuvien tilastollisten analyysien perusteella alueen vauraus, korkea työllisyys sekä talouden ja työpaikkojen kasvu vetävät muuttajia ja generoivat väestönkasvua.

Euroopan nopeimmin (yli 1 % /v.) kasvaneiden NUTS-2-alueiden bruttokansantuote asukasta kohti on keskimäärin 75 prosenttia suurempi kuin EU:ssa keskimäärin, työllisyysaste on yli 5 prosenttiyksikköä korkeammalla tasolla ja työllisten määrä kasvoi yli prosenttiyksikön vuodessa keskimääräistä enemmän jaksolla 2011–2017. Vastaavasti heikoimmilla alueilla köyhyys, heikko työllisyystilanne ja talouden taantuminen työntävät erityisesti nuoria muuttamaan alueelta. Euroopan eniten supistuneilla alueilla bkt/asukas on vain keskimäärin 40 prosenttia EU-keskiarvosta, työllisyysaste on 5 prosenttiyksikköä keskimääräistä alempi ja työllisten määrä väheni seurantajakson aikana.

Samat tekijät vaikuttavat myös Suomen seutukuntien välisen nettomuuton eroissa 2010-luvulla. Väestö on kasvanut suhteellisesti nopeimmin alueilla, joiden bruttokansantuote asukasta kohti sekä työllisyysaste ovat keskimääräistä korkeampia, ja joiden työpaikat ovat kasvaneet jakson aikana.

Alueen kasvuun tai taantumiseen liittyy vahva polkuriippuvuus. Pitkäaikainen nuoriin aikuisiin painottuva muuttovoitto johtaa useilla alueilla myös luonnolliseen kasvuun (so. syntyneiden ja kuolleiden eroon), koska nuoret tulomuuttajat pitävät ikärakennetta nuorekkaana. Toisaalta pitkäaikainen väestön väheneminen johtaa vanhojen asukkaiden osuuden kasvuun sekä lasten ja nuorten osuuden supistumiseen. Näillä alueilla luonnollinen väestönmuutos on yleensä negatiivista korkean kuolleisuuden ja alhaisen syntyvyyden vuoksi. Jos alue sen lisäksi kärsii muuttotappiota, se voi joutua taantumisen kierteeseen, kuten näyttää tapahtuneen monien maiden suurista kaupungeista etäällä sijaitsevilla reuna-alueilla. Sekä Euroopassa että Suomessa asukkaiden ikäjakaumalla on vahva yhteys alueelliseen väestönmuutokseen: ikääntyviin painottuva väestörakenne heikentää väestönkasvun mahdollisuutta.

Euroopan alueiden väestökehityksen eroihin vaikuttaa erittäin paljon maahan- ja maastamuutto – sekä Euroopan ulkopuolelta tuleva (ja sinne menevä) että Euroopan maiden välinen. Maahanmuuton suurissa kohdemaissa muuttajien sijoittuminen eri alueille on epätasaista, mutta yleisesti valtaosa sijoittuu suurille kaupunkiseuduille. Vuosina 2011–2017 Euroopan maiden välillä oli erittäin suuria eroja nettomaahanmuuton välillä². Maan asukaslukuun suhteutettuna suurin nettomuutto on ollut pienimmissä EU-maissa Luxemburgissa ja Maltalla, joiden väestö on tämän vuoksi kasvanut erittäin nopeasti. Ruotsi, Norja, Saksa, Itävalta ja Sveitsi ovat saaneet muuttovoittoa väkilukuun suhteutettuna moninkertaisesti EU:n keskiarvoon verrattuna. Myös Iso-Britannia, Tanska, Suomi, Italia, Belgia ja Hollanti ylittävät EU-keskiarvon, kun taas useimpien itäisen Euroopan EU-maiden muuttosaldo on ollut negatiivinen. Maahanmuuton nettovirran suuntautuminen Keski-Eurooppaan, Pohjoismaihin, Isoon-Britanniaan ja Italiaan selittää merkittävältä osaltaan sitä, että nopeimmin kasvaneet NUTS 2 -alueet sijaitsevat näissä maissa.

Voidaan sanoa, että sekä Euroopassa että Suomessa kasvavat vauraat alueet, joissa yritystoiminta menestyy, työvoiman kysyntä kasvaa ja jotka ovat avoimia maahanmuutolle. Euroopan laajuisesti ei voida sanoa, että väestönkasvu suuntautuisi yksinomaan suurimpiin kaupunkeihin, vaan monet nopeimmin kasvavat kaupunkiseudut ovat keskisuuria. Sen sijaan Suomessa kasvukriteerit täyttävät kaupunkiseudut ovat nimenomaisesti suurimpia kaupunkeja, joskin täälläkin on poikkeuksia säännöstä.

Väestönmuutokset ja aluekehitys

Suomessa aluepoliittisessa keskustelussa esitetään ajoittain väite, että taantuvien alueiden negatiivinen kehitys on seurausta kasvusta suurissa kaupungeissa, jotka vievät asukkaat ja muut resurssit muilta alueilta. Kuitenkaan aluekehitys ei ole nollasummapeliä. Tämän osoittaa hyvin viime vuosien aluekehityksen vertailu Suomen ja Ruotsin välillä (kuvio 3). Suomen suurimpien kaupunkiseutujen (Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun) yhteenlaskettu väestö on kasvanut yli prosentin vuodessa, kun muun Suomen yhteenlaskettu väestö on vähentynyt kiihtyvästi jaksolla 2008–2018.

Ruotsissa metropolialueiden (Tukholman, Göteborgin ja Malmön seudut) väestö on kasvanut 2010-luvulla vielä nopeammin kuin Suomen suurilla kaupunkiseuduilla. Siitä huolimatta muun Ruotsin alueiden yhteenlaskettu väestö ei ole vähentynyt vaan kasvanut kiihtyvästi. Vaikka alueelliset erot ovat suuria, niin suurimpien kaupunkiseutujen vahvan kasvun ei voida nähdä syöneen Ruotsin muiden alueiden kasvupotentiaalia.

Suomen ja Ruotsin suurten kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden kehityksen taustalla on nähtävissä merkittäviä eroja. Ruotsi on kaupungistuneempi yhteiskunta kuin Suomi myös suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella, keskisuuria kaupunkeja on siellä enemmän ja ne ovat suurempia. Myös niiden elinkeinorakenne on yleisesti monipuolisempi kuin Suomessa. Ruotsissa yritystoiminta on menestynyt ja työpaikat ovat lisääntyneet laaja-alaisesti myös keskisuurilla ja pienillä kaupunkiseuduilla, kun Suomessa kasvualueita on ollut paljon harvemmassa. Talouden ja työpaikkojen kasvu on vetänyt muuttoliikettä myös suurten kaupunkiseutujen ulkopuolelle.

Ruotsissa erityisesti maahanmuuttajataustainen väestö, jonka osuus väestöstä on paljon suurempi kuin Suomessa, on sijoittunut muuttoliikkeen välityksellä kaikentyyppisille alueille ja vaikuttanut positiivisesti niiden työvoiman tarjontaan ja väestökehitykseen. Sen sijaan Suomessa maahanmuuttajataustaisen väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin on jatkunut.

Tämä herättää jälleen kerran kysymyksen: Mitä Ruotsissa on tehty toisin kuin Suomessa ja mitä siitä pitäisi oppia?