Kilpailu- ja kuluttajaviraston päätös OP:n ja IFin kiistasta oli varovainen
Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV) arvioi yli kolme vuotta vakuutusyhtiö IFin tekemää valitusta OP:n käytännöstä antaa asuntoluoton otosta bonuksia, joita voi käyttää vain vakuutusten ostoon OP:ltä. Viraston mukaan tämä käytäntö ei syyllisty määräävän markkinaosuuden väärinkäyttöön. Teimme Palkansaajien tutkimuslaitoksessa laajan selvityksen aiheesta kiistan hävinnyttä osapuolta (IF) edustaneelle asianajajatoimistolle. En tämän vuoksi sano, että olisin tässä kiistassa puolueeton, mutta asiaan olen perehtynyt.
Analyysimme mukaan hallitsevassa asemassa oleva pankki hyötyy edellä kuvatun kaltaisesta sitomisesta, jos sillä on jonkinlainen ote asiakkaisiinsa jo ennen asuntoluoton ottoa. Aiempi tutkimus pankkiasiakkaiden käyttäytymisestä tukee tällaista oletusta pankkiin sitoutumisesta. Tulostemme mukaan vakuutus- ja pankkipalveluiden sidonta antaa mahdollisuuden vahvistaa pankin kannattavuutta lähinnä korkeampina hintoina, joita sovelletaan sen jo olemassa oleviin asiakkaisiin. Kannattavuutta vahvistetaan myös valtaamalla vakuutusmarkkinoita, muttei muiden pankkien markkinaosuutta pankkiasiakkaista. Tämä ilmiö kuitenkin nostaa pankki- ja vakuutusmarkkinoiden yleistä hintatasoa verrattuna tilanteeseen, jossa sidontaa ei ole. Tämän vuoksi se on kuluttajien edun vastaista.
KKV ilmoitti päätöksensä perustuvan testiin, jonka mukaan sidonta ei juurikaan sulje asiakkaita pois vakuutusmarkkinoilta. Itse asiakkaisiin ei meidänkään tulostemme mukaan tällaista poissulkemista kohdistu, jos asiakas ei ole millään tavalla sitoutunut alueen mahtipankkiin ennen asuntoluoton ottoa. Käytännössä uudet asuntoluottoasiakkaat kuitenkin hakevat asuntoluottoa usein ensimmäiseksi alueen mahtipankista. Sen jälkeen, kun tarjous on saatu ja ollaan jonkinlaisessa löyhässä asiakassuhteessa, asiakkaat ovat laiskoja ja haluttomia ottamaan selvää kilpailijoiden palveluiden ehdoista ja tekemään hintavertailuja. Oletuksen tällaisesta käyttäytymisestä vahvistaa alan tutkimus.
Sidonnassa, jossa asuntoluoton ja vakuutusten hinnat kietoutuvat yhteen, hintavertailun tekeminen on sitä paitsi erittäin vaikeaa, ja sen myöntää KKV:kin. Lopputuloksena kaikesta tästä päädytään helposti edellä kuvatun kaltaiseen tilanteeseen, jossa rahoitus- ja vakuutusmarkkinoiden yleinen hintataso nousee.
Jos KKV olisi kieltänyt OP:n bonuskäytännön, olisi se ollut pioneeri, joka lähes ensimmäisenä EU:ssa olisi kieltänyt pankki- ja vakuutuspalveluiden sitomisen yhteen. EU:n kilpailuviranomaisethan suhteutuvat periaatteessa kielteisesti tällaiseen sitomiseen, mutta mitään konkreettisia toimia ei ole juuri missään jäsenmaassa tehty.
EU:n ja sen kilpailuoikeuden linjaukset näihin asioihin eivät perustu kovinkaan selvästi mihinkään teoreettiseen kehikkoon. Niinpä näille asioille ei ole haettu tukea tutkimuksen piiristä. Eikä se ole ihmekään, koska taloustieteen piirissä sitomisen ja niputtamisen nykyaikaisten käytäntöjen analyysi on jäänyt vähäiseksi. Joskus 1950 – 1980 luvuilla, kun USA:n kilpailupolitiikka näissä asioissa oli aktiivista, ne olivat hyvin esillä myös taloustieteessä. Analyysi jäi jollakin tavalla kesken.
Mielestäni KKV:n päätös olisi voinut olla rohkeampi ja suuntaa näyttävä koko EU:lle. Mutta toisaalta sen tueksi olisi pitänyt olla nykyistä huomattavasti laajempaa taloustieteellistä tutkimusta tästä aihepiiristä, ja sehän puuttuu.