1. T&Y-lehti
2. Kestävyyssiirtymä vaatii vaihtoehtoisia talousmalleja

Kestävyyssiirtymä vaatii vaihtoehtoisia talousmalleja

Jatkuva kasvu ei näytä olevan yhdistettävissä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään talouteen. Uudet talousajattelun suuntaukset katsovat tulevaisuuteen, jossa tehokkuusajattelusta on siirrytty kohtuusajatteluun. Tämä vaatisi paitsi talousjärjestelmämme, myös arvojemme ja elämäntapojemme mullistamista.

Yhteiskuntamme kohtaavat nyt ja tulevaisuudessa yhä vaikeampia ekologisia ja sosiaalisia kriisejä. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon lisäksi nopeasti kehittyvä tekoäly- ja automaatioteknologia uhkaa kärjistää digitalisoituvan yhteiskunnan eriarvoisuutta entisestään. Suurten teknologiayritysten keskittyminen jakaa työvoiman entistä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin.

Kiihtyvät kriisit ovat saaneet ihmiset pohtimaan kriittisesti olemassaoloamme ja tehtäväämme tällä maapallolla. Yhteiskuntien tulisi vauhdittaa kestävyyssiirtymää, eli lopettaa fossiilienergian käyttö ja ylikulutus, ja samalla huolehtia siitä, että kaikki pysyvät muutoksessa mukana. Kestävyyssiirtymässä on kyse perustavanlaatuisesta yhteiskuntaa muokkaavasta mullistuksesta, jossa talouden ja sen rakenteiden muutos on välttämätön.

Tässä keskustelussa erityisen paljon kritiikkiä on kohdistunut nykyiseen talousjärjestelmään, joka useiden tutkijoiden mukaan on juurisyy niin ekologiseen tuhoon kuin sosiaalisen eriarvoisuuden kärjistymiseen. Talousajattelulle vaaditaan tässä ajassa lähestulkoon täydellistä remonttia. Emme voi saavuttaa kestävää elämää maapallolla nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän puitteissa.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen vaihtoehtoisen talousajattelun tärkeyttä erityisesti ekologisesta näkökulmasta. Ekologinen kestävyys on vahvan kestävyysajattelun mukaan perusta kaikelle ihmisen ja siten myös koko talouden toiminnalle. Vahva kestävyysajattelu eroaa niin sanotun heikon kestävyyden paradigmasta siten, että vahvassa kestävyysajattelussa taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys ovat päällekkäisiä. Kyse on koko elinkirjon selviytymisestä, jota nykyinen talousajattelumme uhkaa monin eri tavoin. Vaihtoehdoiksi ovat nousseet esimerkiksi missio– ja donitsitalous sekä koko kasvutalouden haastava degrowth-talousmalli. Moninaisuudessaankin vaihtoehdot painottavat kuitenkin yhtä asiaa – talousjärjestelmämme on muututtava eikä jatkuvan kasvun tavoittelu itseisarvona ole mielekästä.

Taloutemme pohjaa materialle

Irtikytkentä tarkoittaa tilannetta, jossa talous voisi kasvaa ilman vahinkoa luonnolle. Tätä moni toivoo, sillä se tarkoittaisi sitä, että nykymeno voi jatkua kutakuinkin entisellään.

Jatkuvan talouskasvun tavoitteleminen on kuitenkin ekologisen kestämättömyyden juurisyy, ja edes vihreä kasvu ei riitä ratkaisemaan ylikulutuksesta johtuvaa ekologista tuhoa irtikytkennän haasteellisuuden ja rebound-ilmiön vuoksi. Rebound-ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi auton vaihtaminen uuteen ja vähäpäästöiseen voi lisätä autoilua, mikä syö päästöjen pienenemisestä tulevat hyödyt.

Argumenttini ensimmäinen osa rakentuu sille tosiseikalle, että talouden pohja on edelleen hyvin vahvasti materiaalinen. Energia ja materia pyörittävät talouden rattaita. Näin ollen talouskasvu kasvattaa energian ja resurssien kulutusta. Mitä enemmän talous kasvaa, sen vaikeampaa on irtikytkentä. Toistaiseksi tarpeeksi tehokkaasta ja nopeasta irtikytkennästä ei ole empiiristä näyttöä.

Argumenttini toinen osa liittyy vallitsevaan talous- ja tehokkuusajatteluun. Vaikka teknologiat ja innovaatiot parantavat energia- ja materiaalitehokkuutta, jatkuva kokonaiskysynnän kasvu syö tehokkuudella ansaitut hyödyt.

Haasteena on luoda ekologisesti kestävä ja sosiaalisesti oikeudenmukainen talous. Mahdollisena ratkaisuna esittelen muutamia vaihtoehtoisia ajattelutapoja ja malleja nykyistä kestävämpään talouden hallintaan. Ne haastavat talouskasvuparadigmaa ja pohtivat, mikä on julkisen vallan rooli kestävyyssiirtymässä.

Monimutkaisen aiheesta tekee se, että yhteiskunnan rakenteet ja isoin osin koko yhteiskuntasopimus ovat sidoksissa jatkuvan kasvun ajatukseen. Onko vastaus siis vihreä kasvu, kasvuton talous vai kasvuagnostismi? Termit kytkevät sisäänsä melkoisen määrän erilaista filosofista, tieteellistä ja ideologista pohdintaa: ne edustavat sekä iänikuisia kiistoja kapitalistisen ja ei-kapitalistisen talouden välillä että uusia, tulevaisuuttamme perustavanlaatuisesti muokkaavia ajatussuuntia.

Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta

Vuonna 1968 Apollo 8 -kuulennolla otettu valokuva Earth­rise hätkähdytti tuon ajan ihmisiä. Kuva on otettu maan nousun aikaan kuun pinnalta. Elävä, sininen planeetta – kotimme – hohtaa värikkäänä avaruuden pimeyttä vastaan. Kuva korostaa yhä edelleen maapallon ja siten elämän ainutlaatuisuutta maailmankaikkeudessa.

Kun maapalloa nyt tarkastellaan lähempää, huomaamme, että 2020-luvun ihmiskunta on levittäytynyt ja verkottunut maailman jokaiseen kolkkaan. Teiden, kaupunkien, laivaliikenteen ja lentoliikenteen muodostamat valonauhat kiertävät joka paikassa Maan pintaa, jopa autiona pidetyssä Saharassa. Kaukaa katsottuna hiljainen ja harmoninen maa muistuttaakin enemmän dynaamista muurahaispesää, joka on kaiverrettu täyteen teitä ja muita väyliä.

Ihmiskunnan vaikutus planeettaan näkyy paitsi verkottumisessa myös kyvyssämme muuntaa materiaa. Teollisen vallankumouksen jälkeen alkanut ja 1950-luvulta voimistunut suuri kiihdytys on lisännyt ihmisen toiminnasta aiheutuvaa kuormitusta maapallolla. Samaan aikaan, kun kulutus, teknologian ja infrastruktuurin kehitys, maatalous ja niiden myötä bruttokansantuotteen kasvu ampaisivat eksponentiaaliseen kasvuun, myös hiilidioksidipäästöt, luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen, merten happamoituminen ja muiden luonnonjärjestelmien kuormitus lisääntyivät eksponentiaalisesti.

Vuonna 2020 Nature-lehdessä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ihmisen tuottamien elottomien tavaroiden ja materiaalien massa ylitti koko maapallon luonnollisen biomassan määrän ensimmäistä kertaa.

Näin ihmiskunta on syrjäyttänyt suuren osan luonnontilaisesta elinympäristöstä ottamalla sen käyttöön omaan toimintaansa. Vuonna 2020 Nature-lehdessä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ihmisen tuottamien elottomien tavaroiden ja materiaalien massa ylitti koko maapallon luonnollisen biomassan määrän ensimmäistä kertaa¹.

Miten päädyimme tällaiseen tilanteeseen? Yksi syy sille on alati ja voimakkaasti kasvanut tuotanto ja kulutus. Talous on ymmärrettävä prosessina, jossa luonnollisia resursseja muutetaan esimerkiksi kulutushyödykkeiksi, energiaksi, liikenteen polttoaineeksi, rakentamisen materiaaleiksi ja ruuaksi. Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta on käsite, joka mahdollistaa yhteiskunnan ja biosfäärin prosessien tarkastelun tällä tavalla. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan ajatuksena on tehdä näkyväksi yhteiskunnan energia- ja materiaalivirrat. Jos talous ymmärretään tällaisena prosessina, huomaamme, että talousjärjestelmämme ja siten elämäntapamme vaatii ja käyttää valtavan määrän niin uusiutuvia kuin uusiutumattomia materiaaleja. Mitä enemmän talous kasvaa, sitä enemmän hyödynnämme raaka-aineita ja energiaa yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseksi.

Joidenkin tutkijoiden mukaan ihmisen toiminnasta aiheutunut kuormitus on vaikuttanut luonnonsysteemeihin teollisen vallankumouksen jälkeen niin perusteellisesti, että elämämme jo antroposeenin aikakautta². Antroposeenia, eli holoseenin jälkeistä ihmisen toiminnasta aiheutunutta geologista aikakautta, kuvaa esimerkiksi kuudes sukupuuttoaalto ja ilmaston pysyvä lämpeneminen. Osa tutkijoista kuitenkin kritisoi antroposeenin käsitettä korostamalla, että kyse on enemmänkin kapitalistisesta kasvutaloudesta aiheutunut aikakausi, kapitaloseeni. Näin he haluavat korostaa kapitalismin merkitystä ekologisen tuhon juurisyynä. Heidän mukaansa koko ihmiskunta ei suinkaan ole osallinen tähän prosessiin – lähinnä varakkaat ja ylikuluttavat länsimaalaiset yhteiskunnat.

Suuri kiihdytys: yhteiskunnalliset muutokset

Suuri kiihdytys: ekosysteemimuutokset

Riippumatta siitä, elämmekö antroposeenin vai kapitaloseenin aikakautta, olemme jo nyt ongelmissa ekologisen kuormituksen kanssa. Ongelmat kärjistyvät, kuten Ville Lähde (2023) kirjoittaa, ”kun yhteiskunnan aineenvaihdunnan vaatimat energia- ja materiavirrat kasvavat, siteet muuhun luontoon vain syvenevät ja muuttuvat traagisemmiksi. Seuraukset nähdään ja eletään nyt.”³

Tämä on viimeinen vuosikymmen vaikuttaa turvalliseen ja kestävään tulevaisuuteen, sillä mikäli päästöt eivät seuraavien vuosien aikana lähde radikaaliin laskuun, ilmaston lämpeneminen ja siitä seuraavat ekologiset katastrofit eivät ole enää hallittavissa. Tiedeyhteisön viesti on ollut selvä jo vuosikymmeniä – elämäntapamme on kestämätön. Jotain on siis tehtävä, mutta mitä?

Ratkaisuna vihreä kasvu?

Toisen maailmansodan jälkeen alkanut vauhdikkaan talouskasvun aika on johtanut koko planeettamme tulevaisuuden kannalta vaaralliseen tilanteeseen. Talouskasvun ekologiset ongelmat nousivat julkisuuteen 1970-luvun alussa Rooman klubin kuuluisan Kasvun rajat -julkaisun (1972) myötä. Viimeistään siitä asti olemme tienneet, että talouskasvu tarkoittaa myös fossiilienergian ja luonnonvarojen kulutuksen kestämätöntä kasvua.

Samaan aikaan talouskasvu on kuitenkin ollut yhteiskuntapolitiikkamme päätavoitteita vuosikymmenten ajan. Talouskasvun tärkeyttä on perusteltu muun muassa sen hyvinvointivaikutusten vuoksi, mikä on ollut tutkimustiedon valossa perusteltua. Noin 1970-luvulle asti talouskasvu auttoikin meitä tyydyttämään perustarpeemme muun muassa ruuan, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestämisessä entistä useammille.

Näiden tarpeiden täyttäminen lisäsi merkittävästi myös ihmiskunnan hyvinvointia ja onnellisuutta. Kasvun (ekologista) hintaa ei kuitenkaan otettu riittävästi huomioon – osin tämä oli tahatonta, osin tahallista. Kehityksen ongelmia ei otettu julkisessa keskustelussa juurikaan esiin. Sittemmin talouskasvu ei ole enää samalla tavalla lisännyt yhteiskunnan kokonaishyvinvointia, etenkään rikkaissa maissa, mutta ekologiset kriisit ovat kärjistyneet entisestään.

Nykykeskustelussa kasvutalouden haasteisiin esitetään ratkaisuksi usein kestävää tai vihreää kasvua. Valtavirran vihreän kasvun ajattelua kutsutaan myös ekomodernismiksi. Tässä keskiössä on se, että päästöt ja luontopääoma hinnoitellaan, parannetaan teknologista kehitystä ja tehokkuutta sekä tehostetaan materiaalien kiertoa talouden sisällä. Taustalla on ajatus, että hintaohjaus yhdistettynä teknologiseen kehitykseen ja kiertotalouteen luo kasvua, joka samalla irtikytkee päästöt ja materiaalisen kulutuksen talouskasvusta. Teknologinen kehitys ja innovaatiot lupaavat huoletonta huomista ottamatta kuitenkaan liiemmin huomioon, että myös teknologioilla ja innovaatioilla on materiaalinen pohja, ja että kokonaiskysynnän kasvattaminen lisää materian ja energian kulutusta.

Ymmärtääksemme, mitä tarkoittaa talouskasvu ekologisesti vakaassa maailmassa, on ymmärrettävä irtikytkennän haaste, eli se, miten hiilidioksidipäästöt ja materiaalinen kulutus irtikytketään talouskasvusta. Irtikytkentään liittyvässä keskustelussa on syytä valita käsitteet huolellisesti. Irtikytkentää on monenlaista: absoluuttista, suhteellista, materiaalista ja päästöjen irtikytkentää. Suhteellinen irtikytkentä tarkoittaa sitä, että luonnonvarojen ja päästöjen kulutus ei kasva yhtä nopeasti kuin talous kasvaa. Absoluuttinen irtikytkentä taas tarkoittaa sitä, että päästöt ja luonnonvarojen kulutus laskevat, vaikka talous kasvaa.

Koska elämme jo nyt yli ekologisen kestävyyden, tulisi aina tavoitella absoluuttista irtikytkentää. Haaste on kuitenkin valtava, esimerkiksi ja erityisesti suomalaisessa kontekstissa.

Suomalaisten keskimääräinen hiilijalanjälki 2020-luvulla on noin 10 000 kilogrammaa vuodessa. Jos haluamme estää ilmastoa lämpenemästä enempää kuin 1,5 astetta, kestävä taso olisi noin 2500 kiloa vuodessa per suomalainen. Samoin materiaalin kulutuksen jalanjälki suomalaisilla paukkuu maailman huippulukemissa. Kulutamme keskimäärin 32 000 kiloa raaka-aineita vuodessa, kestävän tason ollessa noin 8 000 kiloa. Tämä johtuu pitkälti suomalaisesta taloudesta, joka on rakentunut raskaan teollisuuden varaan. Luonnonvarojen kulutuksen irtikytkennän onnistumiseksi tulisi BIOS-tutkimuslaitoksen mukaan materiaalitonnista saada 6,6 kertaa enemmän BKT:ta kuin vuonna 2015, jotta Suomen talous olisi absoluuttisesti irtikytketty materiaalien käytöstä vuonna 2050. Samalla materiaaleja käytettäisiin kaiken kaikkiaan noin 70 prosenttia vähemmän kuin nykyään⁴.

Esimerkkinä talouskasvu ja energia

Päästöjen vähentämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi meidän on tärkeää sekä kehittää teknologioita että vähentää radikaalisti kulutusta. Niiden lisäksi on kuitenkin huomioitava talouskasvun ja energiankäytön sekä materiaalisen kulutuksen kasvun välinen suhde, mikäli talouden toivotaan vielä jatkossakin kasvavan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat tavoitteet uusiutuvan energian osuuden kasvattamiseksi.

Talouskasvun ja absoluuttisen irtikytkennän haasteet liittyvät läheisesti uusiutuvaan energiaan sekä sen vaikutuksiin materiaalitarpeisiin ja kaivostoimintaan. Vaikka uusiutuva energia tarjoaa mahdollisuuden vähentää hiilidioksidipäästöjä, sen käytön laajentuminen tuo mukanaan omia haasteitaan.

Ensinnäkin talouskasvun myötä energiankäyttö kasvaa. Siirtyminen vähähiilisiin energialähteisiin tarjoaa ennen kaikkea keinoja vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja siten hiilidioksidipäästöjä. Kuitenkin kaikkeen energiantuotantoon liittyy haasteita, eivätkä uusiutuvat energianlähteet ole ongelmattomia. Niiden materiaalipohja, harvinaiset maametallit ja muut metalliseokset, ovat monin tavoin materia- ja energiaintensiivisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka energian lähde itsessään olisi uusiutuva, sen tuottaminen ja ylläpito vaativat materiaaleja, jotka ovat osittain peräisin kaivostoiminnasta ja isoilta osin uusiutumattomia.

Lisäksi maankäytön muutokset ja tarpeet luovat omat haasteensa. Ympäristötieteilijät Arnim Scheidel ja Alevgul H. Sorman ovat osoittaneet, että uusiutuvat energialähteet, kuten aurinko- ja tuulivoima, ovat tehotiheydeltään huomattavasti alhaisempia kuin fossiiliset polttoaineet. Ne siis vaativat fossiilisia polttoaineita enemmän pinta-alaa saman tehon tuottamiseen, kun mukaan lasketaan paitsi voimalaitokset myös muu niiden vaatima infrastruktuuri, kuten kaivokset⁵. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvava energiantarve tulee vaatimaan suuria määriä materiaaleja uusiutuvan energian tuotantolaitosten rakentamiseen ja ylläpitoon sekä suuria maa-alueita näille tuotantolaitoksilla ja niiltä lähteville sähkölinjoille. Esimerkiksi aurinkopaneelien tuotannossa tarvittavat materiaalit ja maa-alueet saattavat olla pois ruuantuotannosta.

Toiseksi, energiatehokkuuden parantuminen ei ratkaise ylikulutusongelmaa. Vaikka teknologiset edistysaskeleet lisäävät energia- ja materiaalitehokkuutta, talouskasvu ja kokonaiskysynnän kasvu voivat kumota nämä edut, sillä lisääntynyt tarve johtaa lisääntyneeseen resurssien ja materiaalien käyttöön, mikäli talouden halutaan alati kuitenkin kasvavan. Tätä kutsutaan rebound-ilmiöksi.

Näin ollen vihreän kasvun lupaamat teknologiset ratkaisut eivät yksinään riitä ratkaisemaan talousjärjestelmän aiheuttamia ympäristöongelmia. Uusiutuvan energian käyttöönotto on tärkeä askel kohti kestävämpää tulevaisuutta, mutta senkin laajentaminen tuo mukanaan haasteita, kuten materiaalitarpeiden lisääntymisen ja kaivostoiminnan aiheuttaman luontokadon riskin. Lisäksi kestävyyssiirtymässä on olennaista ymmärtää, että toimialat ovat vahvasti kietoutuneet yhteen.

Tällöin huomaamme, että kokonaisvaltaisen kestävyyssiirtymän saavuttaminen teknologioilla ja innovaatioilla on hyvin hankalaa, sillä useat alat kamppailevat yhtä aikaa samoista resursseista. Kestävyyssiirtymän saavuttamiseksi onkin välttämätöntä tarkastella kokonaisvaltaisesti energiankulutusta, resurssien käyttöä ja talouskasvua sekä pyrkiä tasapainottamaan näitä tavoitteita ympäristön kestokyvyn kanssa.

Mitkä arvot ohjaavat kestävyysmurrosta?

Tiedämme olevamme suurien haasteiden edessä. Materiaalien kulutus ja energiankäyttö ovat paisuneet liikaa. Samalla valtiot velkaantuvat ja eriarvoisuus kasvaa. Tarvitsemme kipeästi investointeja talouden rakennemuutokseen ja kestävyysmurrokseen. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n raportin mukaan investointeja hiilivapaaseen energiantuotantoon on lisättävä 3–6-kertaisesti, jotta saavutamme ilmaston kannalta kestävän hiilidioksidipäästöjen tason. Asiantuntijoiden mukaan ongelma ei suinkaan ole se, ettei meillä olisi tarpeeksi varallisuutta, vaan se, ettei varallisuutta sijoiteta oikeisiin kohteisiin. Ongelmat nivoutuvat esimerkiksi määrällisen elvytyksen työkalupakkiin ja siihen, ettei markkinaehtoinen elvytys ole pystynyt riittävästi ja riittävän nopeasti jyvittämään pääomaa riskialttiisiin vihreisiin innovaatioihin. Sijoituksia rakenteelliseen muutokseen ei ole tehty riittävästi  halvasta lainarahasta huolimatta,⁶ osaksi siksi, että niin sanottujen puhtaiden ja likaisten toimialojen määrittely EU-tasolla on kohdannut suurta vastustusta⁷. Samaan aikaan kulutusta olisi radikaalisti vähennettävä.

Vaihtoehtoiset talousmallit auttavat yhteiskuntia navigoimaan kohti uutta talousjärjestelmää. Ne perustuvat moniarvoiselle taloustieteen ymmärrykselle, johon kuuluu vaikutteita esimerkiksi feministisestä taloustieteestä ja ekologisesta taloustieteestä sekä behavioralistisesta ja kompleksisuustalousteoriasta. Vaihtoehdot kattavat myös laajempaa filosofista pohdintaa hyvästä elämästä, valtion roolista ja globaalista oikeudenmukaisuudesta, ja näkevät taloudellisen hyvinvoinnin ja sosiaalisen hyvinvoinnin suhteet aiempaa monialaisemmin. Uudet suuntaukset haastavatkin muun muassa sen, mitä taloudella tavoitellaan ja mitä on hyvä elämä. Keskeistä näissä suuntauksissa on paitsi talouden uudet ohjaus- ja mittauskeinot myös liiketoimintamallit ja -ajattelutavat.

Vihreää kasvua missiolähtöisesti

Nykyinen talousajattelu, jossa valtion rooli nähdään rajallisena, estää massiiviset investoinnit muun muassa energia- ja liikenneinfrastruktuurin muutokseen, jota tässä ajassa kipeästi tarvitsemme. Talouskuriajattelun varaan rakentuva vallitseva talouspoliittinen narratiivi estää julkisen rahan nykyistä suuremman roolin kestävyysmurroksen vauhdittamisessa. Missiotalouden uutena arkkitehtina nähty innovaatiotalouden professori Mariana Mazzucato haastaa tätä ajatusta, ja perää julkisilta kehityspankeilta aiempaa vahvempaa johtamista kestävyyssiirtymän saavuttamiseksi⁸. Missiotalouden ajatus juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeisestä jälleenrakennuksen ajasta, jolloin julkisella rahalla ja julkisilla investointipankeilla oli suuri rooli talouskasvun ja siten talouden rakenteellisen transformaation (engl. structural transformation) vauhdittamisessa.

Missiotaloudessa kyse on markkinatalouden valjastamisesta yhteis­kunnallisten haasteiden ratkaisemiseen. Kasvua ei tavoitella vain kasvun vuoksi, vaan sillä pitää olla suunta ja tarkoitus.

Vaikka nykyinen tilanne helposti rinnastuu jälleenrakennuksen aikakauteen, täysin tuon ajan oppeihin ei voida tukeutua. Olemme uuden äärellä. Meidän on yhtäaikaisesti muutettava talouden rakenteita niin, että ne kunnioittavat planetaarisia rajoja ja vastaavat ihmisten perustarpeisiin. Missiotaloudessa kyse onkin markkinatalouden valjastamisesta yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen. Kasvua ei tavoitella vain kasvun vuoksi, vaan sillä pitää olla suunta ja tarkoitus.

Kasvuagnostinen donitsi

Donitsitalous on talousajattelun suuntaus, jossa taloutta ohjataan ekologisen katon ja sosiaalisen pohjan välimaastoon. Siihen perustuvan talousmallin on kehittänyt brittiläinen taloustieteilijä Kate Raworth⁹. Sen perusajatuksena on yhdistää ekologiset rajat ja sosiaalinen hyvinvointi talousjärjestelmän keskiöön. Donitsimalli kuvaa talouden tavoitteet donitsin muotoisena kuviona, jossa keskusta edustaa sosiaalista aliarvioitua hyvinvointia ja ulkokehä maapallon ekologista ylikuormitusta. Tavoitteena on pysyä donitsin sisäpuolella, jolloin talous toimii kestävien ekologisten ja sosiaalisten rajojen puitteissa.

Donitsitalouden pääperiaatteita on kaksi. Talouden on ensinnäkin toimittava niin, ettei se ylitä planeettamme ekologisen kantokyvyn rajoja. Toisekseen talouden tulee huolehtia siitä, että kaikki yhteiskunnan jäsenet voivat nauttia riittävästä hyvinvoinnista, kuten terveydestä, koulutuksesta ja sosiaalisesta osallisuudesta. Sen sijaan, että hyvinvoinnin mittarina käytettäisiin pelkkää bkt:ta, donitsimallissa käytetään mittareita, jotka ottavat huomioon muun muassa terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja ympäristötekijät.

Käytännössä donitsimalli pyrkii uudistamaan paitsi talouden ohjauksen, myös taloudellisen toiminnan periaatteet aina yritysten liiketoimintamalleista taloustieteen opetukseen. Kyseessä on perustavanlaatuinen muutos, jossa yritykset nähdään tärkeinä yhteisöinä, joissa muutos tapahtuu.

Donitsitalousyhteisö (Doughnut Economics Action Lab) onkin muun muassa luonut työkaluja yrityksille kestävien liiketoimintamallien kehittämiseen. Brysselissä donitsitalouden periaatteet on sidottu muun muassa kaupungin taloudellisen uudistumisen strategiaan, jonka ansiosta investointeja keskitetään nyt sellaisiin yrityksiin, jotka toimivat donitsimallin periaatteiden mukaan¹⁰. Malli suhtautuu talouskasvuun agnostisesti, eli se ei ota ehdotonta kantaa siihen, voiko talous kasvaa ekologisesti kestävästi. Sen lähtökohtana on kuitenkin muuttaa talouden tavoite jatkuvasta bruttokansantuotteen kasvusta kohti kokonaisvaltaisempaa kestävyyttä, donitsia.

Kohtuus kestävänä vaihtoehtona

Vahvimmin talouskasvuajattelua haastaa uusista suuntauksista kohtuutalous (engl. degrowth), joka argumentoi hallitun ja suunnitellun tuotannon ja kulutuksen supistamisen puolesta¹¹. Kohtuutaloudessa ihmisten hyvinvoinnin nähdään rakentuvan vahvasti muista osatekijöistä kuin materiaalisesta varallisuudesta. Erityisesti varakkaissa länsimaissa kulutusta olisi ajattelumallin mukaan kohtuullistettava ekologisiin rajoihin.

Globaalin etelän valtioiden pitäisi antaa kehittyä oma­ehtoisesti ja löytää uusia tapoja saavuttaa sosiaalinen ja ekologinen hyvinvointi länsimaisen deterministisen kehitysparadigman ulkopuolelta.

Globaalissa etelässä, jossa köyhyys on edelleen arkipäivää, talouskasvu nähdään tarpeellisena, mutta kuitenkin niin, että se palvelee ihmisten hyvinvointia ja pysyy ekologisen kestävyyden rajoissa. Degrowth-tutkijat, kuten talousantropologi Jason Hickel, argumentoivatkin usein, että globaalin etelän köyhyys johtuu suurelta osin globaalin talouden ekstraktivismista eli luonnonvarojen mittavasta hyödyntämisestä esimerkiksi kaivos- ja metsäteollisuudessa. Sen vuoksi globaalin etelän valtioiden pitäisi antaa kehittyä omaehtoisesti ja löytää uusia tapoja saavuttaa sosiaalinen ja ekologinen hyvinvointi länsimaisen deterministisen kehitysparadigman ulkopuolelta.

Kohtuutalouden ydintä on pysähtyä ajattelemaan, mitä todella tarvitsemme, ja suunnata talouden tuotantopanokset ja työvoima nykyistä järkevämmin näiden välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen. Sen sijaan, että tuotamme yksityissuihkukoneita ja katumaastureita ja tuemme lihantuotantoa miljardeilla euroilla, tulisi tuotantoa ja tukia ohjata uudistavaan talouteen, ekologiseen kestävyyteen ja ihmisten perusturvan – terveydenhuollon ja koulutuksen – takaamiseen.

Saavuttaaksemme ekologisesti kestävän tulevaisuuden, tuotantoa tulisikin ohjata tehokkuusajattelun lisäksi myös kohtuusajattelulla. Tätä varten kohtuusajattelun saralla on ehdotettu sellaisia politiikkatoimia, jotka kohdentuisivat ylikuluttavan yhteiskunnan polttaviin kysymyksiin. Vähennetään mainontaa ja säädellään tuotteista kestävämpiä ja kiertävämpiä. Omistamisen sijaan korostetaan saavutettavuutta ja käytettävyyttä. Lopetetaan ekologisesti tuhoisien toimialojen tukeminen verorahoilla.

Miksi muutos on niin hankalaa?

Kestävyyssiirtymässä ei ole kyse vain teknillistaloudellisesta muutoksesta, vaan laajamittaisesta sosioteknisten järjestelmien, elämäntapojen, arvojen ja normien muutoksesta. Yksinään mikään vaihtoehto ei anna takuuratkaisuja kestävän tulevaisuuden luomiseen. Moninaisuudessaan ne kuitenkin tarjoavat uusia työkaluja ja ajattelumalleja talouden uudistamiseen.

Vaihtoehtojen tuominen talouskeskusteluun on tärkeää. Suomalaista talouskeskustelua määrittää tutkitusti vaihtoehdottomuus¹². Leikkaukset, kestävyysvaje, kasvu ja kilpailukyky ovat tyypillisiä vaihtoehdottomuutta ilmaisevia talouspolitiikan keskustelunaiheita. Toistaiseksi yhtä ainoaa vaihtoehtoa markkinoiva talouskeskustelu määrittyy pitkälti uusliberaalin talousideaalin mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että rationaalisina ja puolueettomina esitettävien talouden korjausliikkeiden eriarvoisuutta lisäävät ja heikoimpien asemaa heikentävät vaikutukset usein sivuutetaan ja talouden ekologinen pohja jää usein huomioimatta.

Talous, hyvinvointi ja kestävyys rakentuvat monesta osatekijästä. Onkin tärkeää kysyä, minkä haluamme kasvavan ja millä hinnalla. Millaisia innovaatioita ja teknologioita tarvitsemme ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi?

Päästö- ja biodiversiteettitavoitteiden yhtäaikainen huomioiminen sekä hyvinvoinnin ja talouskasvun ylläpitäminen ekologisesti kestävästi on nykytiedon valossa hyvin hankalaa. Tätä varten tarvitsemme uutta ja ennakkoluulotonta talousajattelua kestävyyssiirtymään.