Euroalue ja säästämisen paradoksi
Euroalue on sinnitellyt jo usean vuoden ajan taantumassa. Heikon kehityksen jakso alkoi globaalin finanssikriisin puhkeamisesta vuonna 2008. Sitä seurasi jyrkkä taantuma vuonna 2009. Sen jälkeen maailmantalous alkoi elpyä, mutta euroalue vaipui uuteen taantumaan vuosiksi 2012–2014. Tämänkin jälkeen kehitys on ollut varsin heikkoa. Samat ongelmat ovat vaivanneet myös Suomea.
Finanssikriisin syynä oli yksityisen sektorin ylivelkaantuminen ja siitä seurannut velkakuplan puhkeaminen ja pankkikriisi. Tämä ongelma oli yhteinen niin Yhdysvalloille kuin monille Euroopan maillekin – ei kuitenkaan Saksalle tai Pohjoismaille (Islantia lukuun ottamatta). Ratkaisuna ongelmaan oli keskuspankkien korkoelvytys ja julkinen pankkituki, joiden avulla finanssijärjestelmän romahdus onnistuttiin estämään.
Euroalueella ongelmat eivät kuitenkaan ratkenneet kokonaan. Yksityisen sektorin velka jäi korkealle tasolle, osa pankeista jäi hautomaan luottoriskejään ja valtioiden velkaongelmat kärjistyivät Kreikan ongelmien puhjettua akuutiksi rahoituskriisiksi keväällä 2010.
Kreikan kriisi muutti eurooppalaista talouspolitiikan linjausta. Nopeasti omaksuttiin virheellinen käsitys, jonka mukaan kriisin syynä olisi ollut valtioiden velkaantuminen. Tämän seurauksena euroalueen yhteisen talouspolitiikan tavoitteeksi otettiin julkisten talouksien alijäämien vähentäminen. Saksan johdolla tätä linjausta lähdettiin tukemaan uusilla finanssipoliittisilla säädöksillä ja ohjausmekanismeilla. Niiden seurauksena komission valtuudet euroalueen jäsenvaltioiden kansallisen budjettipolitiikan kontrolloimiseksi vahvistuivat merkittävästi.
Komissio onkin viime vuosien aikana ohjannut jäsenmaita toisaalta kiristämään budjettipolitiikkaansa ja toisaalta parantamaan kilpailukykyään palkkamaltin ja erilaisten rakenneuudistusten avulla. Politiikka on onnistunut siinä mielessä, että useimpien euromaiden budjettialijäämät ovat pienentyneet selvästi. Euroalueen yleinen talouskehitys ei ole kuitenkaan ollut hyvä. Kasvu on ollut hyvin hidasta ja inflaatio on painunut nollan tuntumaan. EKP on yrittänyt torjua deflaation riskiä keventämällä rahapolitiikkaansa ja lisäämällä erilaisten velkakirjojen ostoja. Tämä ei ole kuitenkaan auttanut. Investoinnit eivät ole lähteneet käyntiin. Lopputuloksena on ollut säästämisen kasvu, mikä näkyy selvimmin euroalueen yhteisen vaihtotaseen ylijäämäisyytenä.
Kevyt rahapolitiikka – tai edes negatiiviset ohjauskorot – ei ole vielä onnistunut elvyttämään Euroopan talouksien toivotulla tavalla. Tämä johtuu siitä, että parantunut likviditeetti ei ole kanavoitunut investointeihin. Selityksenä voi olla epävarmuus ja siitä seuraava halu varautua riskeihin. Kotitalouksien ei kannata lisätä velkaantumistaan, kun näkymät tulevasta tulokehityksestä ovat heikot. Monilla suurilla yrityksillä on runsaasti kassavaroja, mutta nekään eivät halua investoida toimintojensa laajentamiseen, kun kysynnän kasvua ei ole näköpiirissä. Kolmas mahdollinen investointien lisääjä voisi olla julkinen sektori, mutta EU:n finanssipoliittinen ohjaus pyrkii juuri päinvastaiseen suuntaan eli julkisen säästämisen lisäämiseen.
Tällaisessa tilanteessa toteutuu säästämisen paradoksi: talouden kaikki sektorit haluaisivat samanaikaisesti lisätä säästämistään, mutta kaikki eivät voi samanaikaisesti lisätä säästämistä, koska jonkun on otettava säästöt vastaan eli velkaannuttava. Euroalueen osalta yleinen säästämispyrkimys on johtanut vaihtotaseen ylijäämän kasvuun eli säästöjen kanavointiin ulkomaille. Talouskasvun edellyttämä kysynnän kasvu ei myöskään ole mahdollista, jos kaikki talouden toimijat haluavat samanaikaisesti lisätä nettosäästämistään; kysynnän kasvu on mahdollista vain jos jokin kotimainen tai ulkomainen toimija on valmis vähentämään säästämistään ja lisäämään joko kulutusta tai investointeja.
Tämä seikka ei ole toistaiseksi saanut riittävää ymmärrystä osakseen komission talouspoliittisissa suosituksissa, ellei sitten kyseessä ole harkittu siirtymä takaisin 1700-luvun merkantilistiseen talouspolitiikkaan, jossa tähdätään ainoastaan vientiylijäämän kasvuun. Ylijäämät kasvattavat kyllä sijoituksia ulkomaille, mutta niiden avulla ei kasvateta Euroopan taloutta. Sen sijaan ylijäämäpyrkimykset aiheuttavat vastarintaa ja tyytymättömyyttä niissä maissa, joissa alijäämät vastaavasti kasvavat.