1. T&Y-lehti
2. Eriarvoisuuden vaikutus talouskasvuun

Eriarvoisuuden vaikutus talouskasvuun

Eriarvoisuuden ja talouskasvun välinen suhde nousee aika ajoin pinnalle suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja aihe on myös akateemisesti kiinnostava. Eriarvoisuudessa tapahtuvien muutosten vaikutuksesta talouskasvuun on kuitenkin empiirisin menetelmin vaikea lausua mitään varmaa. Esittelen tässä kirjoituksessa aluksi aihetta käsittelevään empiiriseen tutkimukseen liittyviä haasteita, minkä jälkeen keskityn kuvailemaan niitä mekanismeja, joiden kautta eriarvoisuuden on ajateltu vaikuttavan talouskasvuun.

Eriarvoisuuden vaikutus talouskasvuun on viheliäinen tutkimuskysymys. Korkean tulotason maiden joukossa on sekä suurten että matalien tulo- ja varallisuuserojen maita. Jos verrataan eriarvoisuuden tasoa vaikkapa vuonna 1990 seuraavien 25 vuoden talouskasvuun, emme tule sen viisaammiksi (kuvio 1). Lyhyesti voitaneen todeta, että eriarvoisuus ja talouskasvu ovat molemmat kokonaistaloudellisia lukuja, joiden välillä ei voi ajatella olevan selkeää syy-seuraussuhdetta. Vaikkei mahdollisuutta selkeän vastauksen antamiseksi tunnu olevan, on kysymys liian tärkeä ohitettavaksi. Ymmärrys on kerättävä pienistä puroista huomioiden tilastollisia yhteyksiä ja potentiaalisia vaikutusmekanismeja koskevat tutkimustulokset.

Kuvio 1. Talouskasvu ja tuloerot 89 maassa

Ajatusleikki eriarvoisuuden satunnaistamisesta samankaltaisten maiden joukossa on hyödyllinen empiirisiä tutkimuksia koskevien haasteiden havainnollistamiseksi. Voisimmepa toteuttaa kokeen, jossa osassa maita eriarvoisuutta lisättäisiin, tai vähennettäisiin, kun taas osassa maita eriarvoisuuden ei annettaisi muuttua. On selvää, että ilmeisen mahdottomuuden lisäksi väline hypoteettisen eriarvoisuusmuutoksen aikaansaamiseksi on keskeinen yksityiskohta. Kokeen tutkimuskysymys tulisi koskemaan esimerkiksi tulojen uudelleenjakoa tai verotusta eriarvoisuuden sijaan.

Eriarvoisuutta voi tutkia empiirisesti

Edellä kuvatut haasteet eivät ole lannistaneet empiiristä tutkimusta tekeviä taloustietelijöitä. Eriarvoisuuden (aineistojen kattavuuden myötä lähinnä tuloerojen) ja talouskasvun väliseen yhteyteen pureutuvia tutkimuksia alkoi ilmestyä runsaasti 1990-luvun alussa. Tätä selittävät tulkintani mukaan kolme keskeistä tekijää, joista ensimmäinen liittyy poliittisiin muutoksiin ja ensimmäisiin merkkeihin kasvaneesta eriarvoisuudesta. Etenkin Yhdysvalloissa niin kutsuttu valumateoria (englanniksi trickle-down theory) oli kovassa huudossa Ronald Reaganin presidenttikaudella. Teorian mukaan rikkaiden kannattaa antaa rikastua, koska hyödyt valuvat lopulta myös alemmille tuloluokille. Tätä argumenttia käytettiin myös Britanniassa Margaret Thatcherin pääministerikaudella.

Kirjoittajat havaitsevat viitteitä julkaisuharhasta.

Toinen tekijä liittyy tiukasti edelliseen. Poliittiset voimat ja merkit eriarvoisuuden kasvusta lienevät vaikuttaneet siihen, että taloustieteilijät alkoivat kiinnittää aiempaa enemmän huomiota mekanismeihin, joiden kautta taloudellisen eriarvoisuuden voi ajatella vaikuttavan talouskasvuun. Nämä tutkimukset kaipasivat teorian rinnalle empiiristä tarkastelua. Kolmas empiiristen tutkimusten esiinmarssia vauhdittanut tekijä on eittämättä kehitys tilastollisissa menetelmissä ja aineistojen kattavuudessa ja laadussa.

Aluksi tutkimukset hyödynsivät ainoastaan maiden välistä vaihtelua ilman merkittäviä yrityksiä varsinaisen syy-seuraussuhteen identifioimiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että maaregressioita estimoitiin poikkileikkausaineistoilla. Vuosituhannen vaihteen tienoilla tutkijoiden huomio alkoi yhä useammin keskittyä paneeliaineistoihin ja GMM-estimaattoreihin. Suomen kielellä ilmaistuna tämä tarkoittaa sekä maiden sisäisen että maiden välisen vaihtelun hyödyntämistä ja kunnianhimoisempia yrityksiä korrelaation ja kausaalivaikutuksen erottelemiseksi.

Vuonna 2016 julkaistu meta-analyysi tiivistää aihetta käsittelevän empiirisen tutkimuskentän ehkä parhaiten¹. Kirjoittajat havaitsevat viitteitä julkaisuharhasta. Tilastollisesti merkitseviä tuloksia julkaistaan tiedelehdissä, kun taas nollatulokset näyttävät jäävän tutkijoiden pöytälaatikoihin, minkä lisäksi negatiivisia ja positiivisia estimaatteja julkaistaan syklisen kaavan mukaan. Tuloerojen yhteys kasvuun havaitaan negatiiviseksi, jos hyödynnetään vain maiden välistä vaihtelua ja jos keskitytään matalan tulotason maihin. Sen sijaan estimointimenetelmät ja aineiston laatu eivät näytä olevan keskeisiä selittäviä tekijöitä eriävien tutkimustulosten välillä.

Tutkimustulokset ovat siis keskenään ristiriitaisia. Usein myös yksittäiset estimaatit ovat epätarkkoja luottamusvälien sisältäessä pieniä ja epäuskottavan suuria tilastollisia yhteyksiä. Lisäksi laajalti käytettyjen GMM-estimaattorien instrumenttien on havaittu olevan heikkoja². Näiden estimointitekniikoiden hyödyt verrattuna yksinkertaisempiin menetelmiin ovat siten rajallisia. Sivuutan tässä kirjoituksessa lukuisat muut ongelmalliset seikat, kuten imputoitujen havaintojen käyttämisen.

Eriarvoisuus voi jarruttaa talouskasvua

Aiemmin kuvaamani hypoteettinen satunnaistaminen ei ole ainoastaan akateemista viihdettä, vaan myös reaalimaailman kannalta relevantti ajatusleikki. Tämä pätee etenkin siihen, miten eriarvoisuuteen voidaan vaikuttaa, sillä eriarvoisuuden ja talouskasvun välistä yhteyttä koskevien tutkimusten tärkeyttä perustellaan usein politiikkarelevanssiin nojaten. Politiikkatoimien yhteydessä eriarvoisuuden muuttamisesta puhuminen ilman välineistön kuvaamista ei tarkoita mitään.

Eriarvoisuuden ja politiikkatoimien välisen epäselvyyden ja ristiriitaisten tilastollisia yhteyksiä koskevien tulosten lisäksi on vielä ainakin yksi ongelma. On hankalaa nähdä, kuinka useissa maissa tapahtuvaa vaihtelua hyödyntävien tutkimusten tuloksia tulisi tulkita yksittäisen maan kannalta. Tämä huomio pätee, vaikka empiiriset tulokset voitaisiin tulkita kausaalivaikutuksina ja eriarvoisuudelle olisi olemassa yksiselitteinen politiikkatoimi vastinparina. Miten reagoida, jos poliitikko toteaa oman maansa poikkeavan tutkimuksen keskimääräisestä tai niin sanotusta edustavasta maasta?

Tulkintani mukaan taloustietelijöiden kasvanut kiinnostus eriarvoisuuden ja talouskasvun välistä suhdetta kohtaan 1990-luvulla selittyy pitkälti tarpeella haastaa vanhat, usein totuutena pidetyt näkemykset. Keskeisimpiä näistä näkemyksistä ovat jo mainittu valumateoria ja taloudellisten kannustimien muita vaikutuskanavia dominoiva merkitys. Näen tässä kirjoituksessa esiteltävän taloustieteellisen kirjallisuuden osoittavan, että on olemassa lukuisia uskottavia mekanismeja, joiden kautta eriarvoisuus voi jarruttaa kasvua. Empiiriset tutkimukset puolestaan osoittavat, etteivät tilastolliset yhteydet ole yhdenmukaisia perinteisten näkemysten kanssa – eriarvoisuus ei näytä olevan välttämätön talouskasvun edellytys.

Eriarvoisuus ei ole talouskasvun edellytys.

Tätä nykyä empiirisiä aihetta käsitteleviä tutkimuksia käytetään usein argumenttina sille, että eriarvoisuus vaikuttaa talouskasvuun negatiivisesti. Kuten olen edellä tähdentänyt, vaikutuksista puhuminen on ongelmallista monesta syystä. Tutkimuskirjallisuuden perusteella ei siis myöskään voi todeta, että eriarvoisuus väistämättä jarruttaa kasvua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tulo- ja varallisuuseroista voisi olla huolissaan. Arvioilla oikeudenmukaisuudesta ja esimerkiksi siitä, kuinka hyvin yhteiskunta kykenee pitämään huolta heikoimmassa asemassa olevista yksilöistä, tulee olla merkitystä.

Sijoittaja pelastaa start-upin, kun lainaa ei saa

Perinteinen näkemys eriarvoisuuden vaikutuksesta talouskasvuun on, että suuremmat tulo- ja varallisuuserot luovat talouden toimijoille paremmat taloudelliset kannustimet, minkä seurauksena eriarvoisuus tukee kasvua. Riippuen äänestäjien preferensseistä poliittiset päättäjät punnitsevat kannustin- ja tehokkuushyötyjä suhteessa tasa-arvotavoitteisiinsa. Valumateoriaan viittasin jo edellä.

Toinen perinteinen mekanismi liittyy hyvätuloisten korkeampaan säästämisasteeseen. Olettaen, että talouskasvu riippuu keskeisesti pääomakannan kasvusta, ja siten säästämisasteesta, korkeiden tuloerojen maat kasvavat tasa-arvoisia maita nopeammin, koska hyvätuloiset säästävät suuremman osan tuloistaan³.

Eriarvoisuuden voi ajatella tukevan talouskasvua myös tilanteissa, joissa talouskasvua tukevien yritysten perustaminen ja innovaatioiden rahoittaminen ei ole mahdollista velkarahalla rahoitusmarkkinoiden ja -instituutioiden ollessa kehittymättömät. Tällöin eriarvoisuuden voi ajatella olevan välttämätön hinta siitä, että on tarpeeksi varakkaita yksilöitä, jotka voivat rahoittaa uusia yrityksiä ja innovaatioita⁴.

Moraalikatoa käsittelevän kirjallisuuden kontekstissa saman palkan maksaminen kaikille työntekijöille voi puolestaan olla haitallista yksilön työpanoksen kannalta⁵. Tämä voi lopulta näkyä kokonaistaloudellisessa aktiviteetissa.

Maksullinen koulutus isoilla tuloeroilla hidastaa talouskasvua

Kehitystaloustieteilijät ovat jo vuosikymmeniä esittäneet vasta-argumentteja näkemykselle siitä, että eriarvoisuus tukee talouden kasvua. Kuitenkin vasta 1990-luvulla monet näistä argumenteista saivat formaalin talousteoreettisen muodon.

Ensimmäinen keskeisistä vaikutuskanavista liittyy inhimillisen pääoman kumuloitumiseen. Ajatus menee kutakuinkin niin, että taloudellisen eriarvoisuuden ollessa mittavaa, vähempiosaisilla ei ole varaa investoida omaan tai lastensa koulutukseen, minkä seurauksena inhimillisen pääoman kertyminen jää kansantalouden tasolla toivottavaa matalammaksi, mikä näkyy lopulta matalampana talouskasvuna. Tämä ajatusrakennelma vaatii kaksi keskeistä taustaoletusta: sen, että koulutusjärjestelmä on keskeisellä tavalla erilainen kuin se, joka meillä on täällä Pohjolassa, ja sen, että vähempiosaisilla ei ole mahdollista lainata varoja kattamaan kouluttautumisesta aiheutuvia suoria kustannuksia ja tulonmenetyksiä. Edellä kuvattu ajatusrakennelma löytyy formaalissa muodossa Oded Galorin ja Joseph Zeiran vuonna 1993 julkaistusta tutkimuksesta⁶.

Galorin ja Zeiran malli kuvaa avoimen talouden tasapainoa, jossa yksittäinen tuote voidaan tuottaa joko korkeaa tai matalaa osaamista vaativan prosessin avulla (englanniksi skilled, unskilled). Yksilöt, jotka elävät kahdella eri periodilla, ovat samanlaisia preferensseiltään ja potentiaalisilta taidoiltaan, mutta eroavat perityn varallisuutensa osalta. Epätäydellisillä rahoitusmarkkinoilla peritty eriarvoisuus vaikuttaa merkittävästi ja negatiivisesti inhimillisen pääoman kumuloitumiseen ja taloudelliseen toimeliaisuuteen, ja jos inhimillisen pääoman hankkimiseen liittyy kynnyksiä, ovat vaikutukset merkittäviä myös pitkällä aikavälillä.

Kirjoittajat osoittavat, kuinka on olemassa rikkaita maita, joissa kaikki sukupolvet investoivat inhimilliseen pääomaan jättäen suuren perinnön jälkeläisilleen, ja köyhiä maita, joissa inhimillisen pääoman ja tulevien sukupolvien vaurauden taso on matala. Näin ollen he korostavat suuren keskiluokan merkitystä inhimillisen pääoman kumuloitumisessa. Tutkimuksen kontribuutio on varsin moniulotteinen. Sen lisäksi, että he kykenevät ottamaan kantaa siihen, kuinka tuloerot vaikuttavat inhimillisen pääoman kumuloitumiseen ja talouskasvuun, heidän mallinsa tarjoaa näkökulman myös tuloerojen ja maiden varallisuuserojen pysyvyyteen.

Galor ja Zeira analysoivat myös talouden kykyä sopeutua kokonaistaloudellisiin shokkeihin mallinsa laajennetussa versiossa. He käsittelevät kahta erilaista skenaariota kahdessa tulonjaoltaan eroavassa taloudessa, jotka ovat pitkän aikavälin tasapainotilassaan shokin iskiessä.

Shokkien vaikutus vaihtelee tulonjaon mukaan

Ensimmäinen shokki laskee matalan osaamisen työntekijöiden tuottavuutta. He osoittavat, kuinka tasaisen tulonjaon taloudessa tapahtuu rakennemuutos, jossa investoiminen inhimilliseen pääomaan kasvaa lisäten korkean osaamisen työtekijöiden määrää. Lyhyellä aikavälillä tulotaso laskee, mutta pitkällä aikavälillä nettovaikutusta tuloihin ei ole eikä taloudessa koeta hyötytappioita. Talous, jossa tuloerot ovat korkeat, sopeutuu puolestaan shokkiin rakenteellisen muutoksen sijaan siten, että palkat matalan osaamisen työntekijöiden keskuudessa laskevat. Talous kokee pysyvän tulo- ja hyötytappion.

Tuloerot johtavat omaisuuden suojaa ja yksityisten investointien tuottoja nakertaviin politiikkatoimiin.

Toinen shokki on teknologinen innovaatio, joka nostaa korkean osaamisen sektorin palkkoja. Tasaisen tulonjaon taloudessa tapahtuu jälleen rakenteellinen muutos ja investoiminen inhimilliseen pääomaan kasvaa, mikä nostaa sekä talouden tulo- että varallisuustasoa. Verrattain rikkaassa maassa, jossa tuloerot ovat korkeat, talous konvergoituu kohti matalia tuloeroja, ja talous saavuttaa korkean inhimillisen pääoman tason sekä saman korkean tulo- ja varallisuustason kuin lähtötilaltaan yhtä vauras tasaisen tulonjaon talous. Epätasa-arvoinen köyhä talous sen sijaan kokee shokin iskiessä edelleen kasvavat tuloerot eikä investoiminen inhimilliseen pääomaan kasva. Innovaation mukanaan tuomat taloudelliset hyödyt jäävät rajallisiksi.

Vuonna 2004 julkaistu Galorin ja Omer Moavin tutkimus⁷ on jatkumoa edellä kuvatulle tutkimukselle. Jatko-osan keskeinen kontribuutio on havainnollistaa, kuinka talouskehityksen alkuvaiheessa pääomakannan kasvu on keskeinen talouskasvun lähde, kun taas myöhemmässä vaiheessa talouskasvu riippuu keskeisesti inhimillisestä pääomasta. Kirjoittajat argumentoivat formaaliin malliin nojaten, kuinka eriarvoisuus on aluksi yhteydessä korkeampaan talouskasvuun hyvätuloisten korkeamman säästämisasteen myötä. Myöhemmin inhimilliseen pääomaan liittyvät mekanismit ottavat vallan ja eriarvoisuus jarruttaa talouskasvua.

David de la Croix ja Matthias Doepke puolestaan kehittävät linkin eriarvoisuuden, syntyvyyden, koulutuspäätösten ja talouskasvun välille⁸. Heidän mallissaan köyhillä vanhemmilla on enemmän lapsia, jotka saavat heikomman koulutuksen. Jos lasten lukumäärä korreloi negatiivisesti vanhempien tulojen kanssa, eriarvoisuus on negatiivisessa yhteydessä inhimillisen pääoman kumuloitumiseen ja talouskasvuun.

Torsten Persson ja Guido Tabellini⁹ lähestyvät aihetta politiikan taloustieteen suunnasta. He muodostavat yleisen tasapainon mallin, jossa yksilöt elävät kahdella eri periodilla, nuorina ja vanhoina, ja toimivat sekä talouden toimijoina että äänestäjinä. Yksilöt ovat heterogeenisiä tuloiltaan, mutta jakavat samat preferenssit. Malli muodostaa synteesin endogeenisten kasvuteorioiden ja politiikan teorian välille linkittämällä fyysisen ja inhimillisen pääoman sekä tiedon kumuloitumisen politiikkatoimiin. Mallin mukaan tuloerot ovat haitallisia talouskasvulle, koska ne johtavat omaisuuden suojaa ja yksityisten investointien tuottoja nakertaviin politiikkatoimiin.

Alberto Alesinan ja Dani Rodrikin¹⁰ esittelemässä mallissa veroja kerätään tulonjaollisen motiivin ja yksityisen tuotannon mahdollistavia julkisia hyödykkeitä varten. Heidän mallissaan keskeinen ero yksilöiden välille muodostuu siitä, kuinka tuotannontekijät ovat jakautuneet yksilöiden välillä. He erottavat toisistaan kumuloituvan tuotannontekijän, pääoman, ja ei-kumuloituvan tuotannontekijän, työn. Pääomaan sisältyy sekä fyysinen että inhimillinen pääoma, työ puolestaan viittaa matalan osaamisen (englanniksi unskilled) työvoimaan. Kasvua ajaa laajasti määritellyn pääoman kumuloituminen, joka määräytyy yksilöiden säästämispäätösten mukaan. Talouden tuotantofunktio on lineaarisesti homogeeninen pääoman ja tuottavien julkisten hyödykkeiden suhteen, jolloin kasvu on pitkällä aikavälillä endogeenista.

Kun kansa nousee barrikadeille, investoinnit ovat vaarassa

Julkisia hyödykkeitä ja tulonjakoa varten kerättävä pääomavero on julkisten hyödykkeiden tuottavuuden vuoksi maltillisen suuruisena hyödyllinen kaikille yksilöille. Koska yksilöt eroavat sen suhteen, kuinka heidän tulonsa eri tuotannontekijöistä jakaantuvat, nousee taloudessa kuitenkin esiin tulonjaollinen konflikti. Ainoastaan pääomasta tulonsa saava yksilö preferoi veroastetta, joka maksimoi talouden kasvuasteen, kun taas vähänkin työtuloja saava yksilö suosii korkeampaa veroastetta ja sen mukanaan tuomaa alhaisempaa talouskasvua. Alesina ja Rodrik kuvaavat tulonjaon määräytymisen niin sanotun median voter -teoreeman keinoin. Valtiovalta tekee päätöksen verotuksesta mediaaniäänestäjän preferenssien mukaan, jolloin veroaste on sitä matalampi ja talouskasvu sitä vauhdikkaampaa, mitä enemmän mediaaniäänestäjällä on pääomaa eli mitä pienemmät tuloerot taloudessa vallitsevat. Mallin mukaan suuret tuloerot ovat haitallisia talouskasvulle.

Valtiovalta tekee päätöksen verotuksesta mediaaniäänestäjän preferenssien mukaan.

Alesina ja Rodrikin tutkimus liittyy kiinnostavalla tavalla Arthur Okunin 1970-luvulla esittelemään leaky buck­et -vertaukseen¹¹. Lyhyesti, suuret tuloerot lisäävät tarvetta tulojen uudelleenjaolla, ja koska varat täytyy siirtää reikäisessä ämpärissä, osa varoista katoaa matkalla. Tämän vertauksen ympärille on rakentunut kokonainen julkistaloustieteen alalaji.

Alesinan ja Roberto Perottin¹² tutkimus puolestaan tähdentää yhteiskunnan eheyden merkitystä. Tulojen ja varallisuuden keskittyessä riittävän paljon yhteiskunnan vakaus on vaarassa, mikä kasvattaa investointipäätöksiin liittyvää epävarmuutta, madaltaa pääomakannan kasvua ja vaikuttaa lopulta haitallisesti talouskasvuun. Ääritilanteessa eriarvoisuuden kasvu voi näkyä osansa huonoksi kokevien joukossa suoremmin, barrikadeille nousun muodossa, jolloin kokonaistaloudelliset haitat ovat ilmeisiä.

Sekä Alesinan ja Rodrikin että Alesinan ja Perottin tutkimukset sisältävät myös empiirisen analyysin. Ensin mainitussa kiinnitetyn alkuvuoden eriarvoisuus korreloi negatiivisesti seuraavien vuosikymmenten talouskasvun kanssa. Jälkimmäisessä eriarvoisuuden havaitaan olevan yhteydessä korkeampaan sosiopoliittiseen epävakauteen, mikä puolestaan korreloi negatiivisesti investointien kanssa.

Abhijit Banerjeen ja Esther Duflon vuonna 2003 julkaistu tutkimus puolestaan kritisoi empiirisiä tutkimuksia siitä, että ne olettavat lineaarisen yhteyden eriarvoisuuden ja kasvun välille¹³. Toissa vuoden nobelistit tarjoavat teoreettisia argumentteja epälineaarisen riippuvuussuhteen tueksi ja osoittavat tilastollisten yhteyksien olevan yhdenmukaisia teorian kanssa. Tiivistetysti, muutokset eriarvoisuudessa kumpaan suuntaan tahansa ovat yhteydessä matalampaan kasvuun. Elina Tuomisen väitöskirja liittyy kiinnostavalla tavalla muuttujien väliseen epälineaariseen riippuvuussuhteeseen¹⁴.

Rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyys estää uuden teknologian käyttöönottoa

Philippe Aghion, Eve Caroli ja Cecilia Garcia-Penalosa käsittelevät eriarvoisuuden vaikutusta talouskasvuun kolmen vaikutuskanavan kautta vuoden 1999 tutkimuksessaan¹⁵. Yhteistä kaikille kolmelle mekanismille on rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyyden keskeinen rooli, kuten myös esimerkiksi Galorin ja Zeiran inhimillisen pääoman kumuloitumista käsittelevässä tutkimuksessa.

Ensimmäinen vaikutuskanava liittyy investointimahdollisuuksiin. Kirjoittajat nostavat samassa tutkimuksessa esiin mahdollisuuden siitä, että eriarvoisuus voi olla välttämätön hinta siitä, että on tarpeeksi varakkaita yksilöitä, jotka voivat rahoittaa uusia yrityksiä ja innovaatioita. Tästä jatkaen he kysyvät, miten yksilöiden investointien laskevat rajatuotot vaikuttavat johtopäätöksiin. Kirjoittajat esittävät formaalisti, kuinka rikkaiden tekemien investointien rajatuoton ollessa matala ja köyhien korkea, eriarvoisuus vaikuttaa haitallisesti tuottavuuteen ja sen myötä talouskasvuun.

Toinen kanavista liittyy moraalikatoon ja taloudellisiin kannustimiin. Kirjoittajat osoittavat, kuinka investoinnin toteutuksen kannustimet ovat sitä matalammat, mitä suuremman osan investointiin vaadittavista varoista henkilö joutuu lainaamaan, sillä hän joutuu maksamaan tällöin suuremman osan tuotoistaan lainaajalle. Tätä kautta eriarvoisuus vaikuttaa haitallisesti kannustimiin, investointiprojektien tuottavuuteen ja talouskasvuun.

Kolmas kanava koskee makrotaloudellista volatiliteettia. Kirjoittajat olettavat, että on olemassa perinteistä matalan tuoton teknologiaa ja uutta korkean tuoton tarjoavaa teknologiaa. Rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyyden lisäksi vain osa säästäjistä voi investoida korkean tuoton teknologiaan. Menemättä yksityiskohtiin malli tuottaa tilanteen, jossa investointien taso vaihtelee sitä enemmän mitä pienemmällä joukolla on mahdollisuus investoida korkeamman tuoton teknologiaan. Tämä volatiliteetti tarkoittaa, että osa tuotantomahdollisuuksista jää hyödyntämättä ja eriarvoisuudella on tätä kautta talouskasvua jarruttava vaikutus.

Innovointi rikastuttaa innovaattoreita, muttei köyhdytä köyhiä

Eriarvoisuuden kasvusta puhuttaessa on tärkeää erotella, missä kohtaa tulo- tai varallisuusjakaumaa muutokset tapahtuvat. Toistaiseksi olen puhunut eriarvoisuudesta hyvin yleisellä tasolla esitellen empiiriseen tutkimukseen liittyviä haasteita ja potentiaalisia vaikutuskanavia. Kysymykset siitä, kasvavatko huipputuloisten tulo-osuudet ja varallisuus, jäävätkö alimmat tuloluokat muista jälkeen vai polkevatko keskiluokan tulot paikallaan, ovat kuitenkin liian tärkeitä sivuutettaviksi.

Intuitiivisesti edellä esiteltyjen mekanismien perusteella voinee ajatella, että alimpien tulo- ja varallisuusluokkien heikko asema on erityisen haitallista talouskasvulle. Tämä käy järkeen etenkin inhimillisen pääoman kumuloitumista ja yhteiskunnan eheyttä koskevien kanavien kohdalla. Myös taloudelliseen tehokkuuteen liittymättömissä oikeudenmukaisuuspohdinnoissa heikoimmassa asemassa olevien tilanne lienee suurimmalle osalle ihmisistä kaikkein tärkein arviointikriteeri.

Aloitetaan kokonaistaloudellisia aineistoja hyödyntävistä empiirisistä tutkimuksista. Sarah Voitchovskyn vuonna 2005 julkaistun tutkimuksen keskeisten tulosten mukaan ylimpien tuloluokkien menestyksestä kumpuavat tuloerot ovat yhteydessä korkeampaan talouskasvuun, kun taas tulojakauman vasempaan häntään painottuva eriarvoisuus on negatiivisessa yhteydessä kasvuun¹⁶. Hänen aineistonsa koostuu 25 kehittyneestä taloudesta ja kattaa vuodet 1970–1995.

Teoreettisella mallilla ja yhdysvaltalaisilla aineistoilla on osoitettu, että innovoinnilla ja ylimpien tuloluokkien tulo-osuuksilla on positiivinen yhteys, kun taas innovointi ei näytä olevan yhteydessä muutoksiin koko tulojakaumaa kuvaavissa mittareissa¹⁷. Kuulostaa lohdulliselta: innovaattorit saavat palkinnon potentiaalisesti yhteiskuntaa laajemmin palvelevista keksinnöistään, mutta nämä kompensaatiot eivät näy laajemmin eriarvoisuuden kasvuna. Suomalaisia rekisteriaineistoja hyödyntämällä on puolestaan havaittu, että innovoinnin rahalliset hyödyt eivät kohdistu ainoastaan innovaattoreille itselleen, vaan myös saman yrityksen muille henkilöille¹⁸.

Edellä kuvatut tutkimukset liittyvät myös toiseen tärkeään huomioon. Henkilö- ja yritystason aineistoja hyödyntämällä on mahdollista arvioida eriarvoisuuden ja taloudellisen tehokkuuden välistä yhteyttä tarkemmin kuin kokonaistaloudellisia aineistoja perkaamalla. Lukijan kriittisyydestä riippuen voidaan jopa puhua kausaalivaikutuksista. Tulosten yleistettävyys ja aggregointi kokonaistaloudelliselle tasolle ovat ilmeisiä kulueriä, jotka lankeavat tämän tarkkuuden hinnaksi.

Kenelle talouskasvun hedelmät kohdistuvat?

On selvää, että eriarvoisuuden ja talouskasvun välinen riippuvuussuhde ei ole yksisuuntainen. Maailma, jossa eriarvoisuus tukee talouskasvua ei ole kovinkaan mielenkiintoinen tasa-arvon ja tehokkuuden välisen puntaroinnin kannalta riippumatta siitä, miten talouskasvu vaikuttaa eriarvoisuuteen. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia talouden kasvun vaikutusta tulo- ja varallisuuseroihin olettaen, että eriarvoisuus jarruttaa kasvua.

Talouskasvun tasoittaessa tulo- ja varallisuuseroja syntyy hyvän kehä.

Jos talouskasvu lisää eriarvoisuutta on tämänkaltaisessa maailmassa tarpeen tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja politiikkatoimin, jotta eriarvoisuuden kasvua haittaavat tekijät eivät pääse valloilleen. Tulojen uudelleenjaon ja verotuksen aiheuttamien hyvinvointitappioiden vuoksi päättäjien täytyy puntaroida, missä mitassa tuloja kannattaa jakaa uudelleen. Sen sijaan talouskasvun tasoittaessa tulo- ja varallisuuseroja syntyy hyvän kehä. Madaltuva eriarvoisuus lisää talouskasvua, joka madaltaa eriarvoisuutta, joka lisää talouskasvua, ja niin edelleen. Tällä kehällä on luonnollisesti päätepiste minimaalisen pienissä tulo- ja varallisuuseroissa, reaalimaailmassa jossain näiden minimaalisten erojen yläpuolella, jotta talouden toimijoilla on edes jonkinlaiset kannustimet toimia.

Viime vuosien havainnot Atlantin takaa ovat selviä: talouskasvun hedelmät ovat kohdistuneet ylimmille tuloluokille. Kuten Kuvio 2 havainnollistaa, monessa muussa maassa näin ei kuitenkaan ole käynyt. Huomionarvoista on se, etteivät nämä maat ole jämähtäneet elintasossa 1980-luvulla.

Kuvio 2. Eniten tienaavan prosentin osuus kokonaistuloista ennen veroja ja tulonsiirtoja

Kirjallisuutta talouskasvun vaikutuksesta eriarvoisuuteen dominoi pitkään Simon Kuznetsin vuonna 1955 julkaistu tutkimus¹⁹. Kuznets esittelee talouskasvun ja tuloerojen (mitattuna eniten ansaitsevan kaksikymmenprosenttisen ja vähiten ansaitsevan kuusikymmenprosenttisen suhteena) välisen yhteyden Britannian, Yhdysvaltojen ja kahden Saksan osavaltion kattavalla aineistolla. Hänen tulostensa mukaan tuloerot aluksi kasvavat talouskasvun myötä mutta kääntyvät myöhemmin laskuun maan vaurastuessa. Tämä tulos opittiin tuntemaan Kuznetsin käyränä.

2010-luvulla suurimman huomion vei puolestaan Thomas Piketty teoksellaan Capital in the Twenty-First Century²⁰. Piketty tarjoaa yksityiskohtaisen kuvailun pitkän aikavälin trendeistä eriarvoisuudessa ja ehdottaa muutosten johtuvan keskeisesti pääoman tuoton ja talouskasvun välisestä erotuksesta.

Viime vuosikymmenien yhteiskuntatieteellinen tutkimus on valottanut monia markkinoihin ja instituutioihin liittyviä tekijöitä eriarvoisuuskehityksen taustalla. Näihin lukeutuvat muun muassa teknologinen kehitys, globalisaatio sekä muutokset koulutetun työvoiman kysynnässä ja verojärjestelmissä. Paljon on kuitenkin vielä epäselvää.

Lopuksi

Suomenkielisissä kirjoituksissa on mielestäni riittävällä tarkkuudella käsitelty eriarvoisuuden ja talouskasvun välistä yhteyttä koskevia empiirisiä tutkimuksia. Tässä kirjoituksessa kuvaan lyhyesti, miten tätä tutkimuskirjallisuutta tulisi mielestäni tulkita. Kirjoituksen keskeinen tarkoitus on esitellä niitä vaikutuskanavia, joiden kautta eriarvoisuuden on ajateltu vaikuttavan kasvuun. Nämä kiehtovat näkökulmat eivät mielestäni ole saaneet ansaitsemaansa palstatilaa suomenkielisissä aihetta käsittelevissä kirjoituksissa.