Ekonomistit ja arvonlisäveroprosentit
Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen tuki blogikirjoituksessaan(1.12.2017) demarinuorten vaatimusta verottaa kaikkia hyödykkeitä samalla veroprosentilla arvonlisäverotuksessa. Vartiainen väittää, että ”ehdotus on vanhastaan taloustieteilijöiden suosiossa”. Lisäksi hänen mukaansa ”perustelu ekonomistien kannalle on se, että välttämättömyyshyödykkeiden verottaminen ei vääristä talouden toimintaa lainkaan tai vain hyvin vähän”. Hän vetoaa Ramseyn (1927) julkaisemaan tutkimukseen. Ramseyn kehittämän säännön mukaan verot pitäisi asettaa kaikille hyödykkeille niin, että ne saavat aikaan suhteellisesti samansuuruisen muutoksen kysynnöissä. Tästä taas seuraa, että vero pitäisi olla sitä korkeampi mitä pienempi on veron aiheuttaman hinnan muutoksen vaikutus hyödykkeen kysyntään. Ruoka on juuri tällainen hyödyke. On pakko kuluttaa ruokaa pysyäkseen hengissä. Ramseyn sääntö ei siis suosita hyödykkeiden verottamista samalla veroprosentilla. Veroasteet ovat pikemminkin käänteisessä suhteessa siihen, miten hyödykkeiden kysyntä reagoi hinnanmuutoksiin.
Ramseyn tarkoitus ei suinkaan ollut kurjistaa köyhiä entisestään verottamalla ankarammin välttämättömyyshyödykkeitä kuin muita hyödykkeitä. Matemaatikko, filosofi ja ekonomisti Frank Ramsey sai Cambridgen yliopiston taloustieteen professorilta (ainoa siihen aikaan Cambridgessa) Arthur Pigoulta ratkaistavaksi teoreettisen vero-ongelman:miten verot tulisi asettaa, jotta ne minimoisivat tehokkuustappiot? Kysymyksen taustalla oli 1920 luvulla vallalla ollut käsitys, että neutraali verotus tarkoittaisi yhtenäistä verotusta eli sama veroaste kaikille hyödykkeille. Ramseyn saavutus oli osoittaa, ettei tuo periaate päde. Käytännön veropolitiikan näkökulmasta Ramseyn ongelma ei ole kuitenkaan mielenkiintoinen, koska sen asetelma on keinotekoinen. Kaikki yksilöt ovat Ramseyn mallissa samanlaisia, samat tulot ja preferenssit. Tulonjako ongelmaa ei synny tällaisessa maailmassa. Tällöin ainoa ratkaisu on samansuuruinen vero kaikille.
1970-luvun alussa Tony Atkinson ja Joe Stiglitz olivat tyytymättömiä verotuksen teorian tilaan. Yhtenä esimerkkinä heillä oli Ramseyn sääntö. Tärkeänä osana silloin käynnistynyttä optimaalisen verotuksen teoriaa he tuottivat tuloksia, joilla on jo enemmän kerrottavaa veropolitiikan suunnittelijoille. Esimerkiksi he esittävät kysymyksen: miten hyödykkeitä tulisi verottaa, kun käytössä on progressiivinen ansiotulovero? He osoittavat, että porrastettua hyödykeveroa – eli eri veroaste eri hyödykkeille – ei tarvita, jos hyödykkeiden suhteellinen kulutus ei riipu työn tarjonnasta (tai henkilön palkasta). Jos tämä ehto ei toteudu, kannattaa verottaa sellaisia hyödykkeitä ankarammin, joita kulutetaan vapaa-ajan yhteydessä. Vastaavasti sellaisia hyödykkeitä kannattaa verottaa tai jopa tukipalkita, jotka tukevat työntekoa (Edwards et al. 1994).
Atkinson-Stiglitz-tulos on lähtökohta myös Mirrlees Reviewn (2011) verosuosituksissa ja sen tausta-artikkelissa Crawford ym. (2010) [1]. He tutkivat myös empiirisesti päteekö Atkinson-Stiglitz-tuloksen vaatima ehto todellisuudessa? Kuten aiemmissakin tutkimuksissa he huomasivat, että ehto ei pätenyt Britannian aineistolla. Näin ollen tämä havainto puoltaisi porrastettua hyödykeverotusta. Crawford ym. (2010) tulevat kuitenkin siihen johtopäätökseen, että porrastetun verojärjestelmän taloudelliset tehokkuushyödyt olisivat pieniä verrattuna hallinnollisiin kustannuksiin. Hallinnollisiin kustannuksiin he sisällyttävät myös kustannukset, jotka syntyvät porrastetun hyödykeverotuksen aikaansaamasta lobbauksesta. Näitä kustannuksia on kuitenkin vaikea arvioida luotettavasti. Miksei lobbausta voi suitsia muilla keinoin? Joka tapauksessa he päätyvät suosittelemaan kaikille hyödykkeille samaa veroastetta (alv-prosenttia). Toki he muistuttavat, että pienituloiset kantaisivat samansuuruiseen arvonlisäverotukseen siirtymisestä suhteessa suurimman taakan. Tästä siirtymisestä heille aiheutuvat kulut tulisi kompensoida muun sosiaaliturva- ja verojärjestelmän kautta. Jää kuitenkin avoimeksi, miten tämän tehdään käytännössä?
Suomessa hyödykeverotuksessa on myös käytössä suuri joukko alennettuja arvonlisäveroasteita. Täälläkin on ehdotettu, muutkin kuin demarinuoret, että ainakin suuri osa näistä alennetuista arvonlisäveroasteista tulisi poistaa. Onko sama hyödykeveroprosentti kaikille hyödykkeille hyvin perusteltu Crawford ym. (2010) tutkimassa tilanteessa? Atkinson (2012) esittää epäilyjä[2]. Hän korostaa, että sama veroaste kaikille hyödykkeille ei enää välttämättä päde epätäydellisen kilpailun tilanteessa. Tunnetustihan vähittäiskauppa on hyvin keskittynyt monessa maassa, Suomessa erityisesti. Kaksi ketjua hallitsee meillä ruuan vähittäiskauppaa. Epätäydellisellä kilpailulla on vaikutusta veron kohtaantoon eli siihen kuka veron lopulta maksaa. Täydellisen kilpailun ja vakioisten tuotantokustannusten vallitessa Mirrlees Reviewn käyttämä olettamus, että veron maksaa kuluttaja, on perusteltu. Sen sijaan oligopolistisen kilpailun maailmassa on jo toisin. Silloin vähittäiskauppa voi nostaa hintaa enemmän kuin vero nousee. Tässä tilanteessa, kuten Seade (1985) on osoittanut, voitot saattavat nousta veroasteen nousun mukana. On myös tutkittu, miten epätäydellinen kilpailu vaikuttaa hyödykeveroasteiden suunnitteluun. Tällöin optimaalinen veroaste riippuu useista lisätekijöistä. Yksi tekijä on yllä mainittu seikka siitä, miten vero siirtyy hintaan. Tilanne on varsin samankaltainen kuin monopolistisessa kilpailussa (yritykset kilpailevat hinnan lisäksi esimerkiksi laadulla), jolloin yritykset velottavat hintaa, joka ylittää kilpailtujen markkinoiden hinnan. Tämä vääristymä voidaan korjata verottamalla hyödykettä, esimerkiksi ruokaa, vähemmän. Keskittyneen vähittäiskaupan maailmassa matalampi ruuan vero voi olla vastapainona myyjän markkinavoimalle.
Tasaisesta hyödykeverotuksesta kannattaa poiketa myös haittaverojen tapauksessa eli silloin, kun aiheutetaan haittaa muille ihmisille (esim.ympäristöhaitat) ja kun haittaa aiheutetaan itselle[3].
Viitteet
[1] Crawford et al. 2008.
[2] Ks. muita perusteluja porrastetulle hyödykeverotukselle Tuomala (2016, 12).
[3] Ks. Haavio-Kotakorpi 2009.
Kirjallisuus
Atkinson, A.B. (2012), The Mirrlees Review and the State of Public Economics,Journal of Economic Literature 2012 3/50, 770–780.
Crawford, I., Keen, M. ja Smith, S. (2010), Value added tax and excises, teoksessa Mirrlees, J.A. ym. (toim.), The Mirrlees Review – Dimensions of Tax Design, Oxford University Press, Oxford, 4:275–422.
Edwards, J. Keen M. ja Tuomala, M. (1994), Income Tax, Commodity Taxes and Public Good Provision: a Brief Guide, Finanzarchiv, 51:472–497.
Mirrlees, J., Adam, S., Besley, T., Blundell, R., Bond, S., Chote, R., Gammie, M., Johnson, P., Myles, G. ja Poterba, J. (toim., 2011), Tax by Design: the Mirrlees Review, Oxford: Oxford University Press.
Ramsey, F P. (1927), A contribution to the theory of taxation, Economic Journal 37, 47–61.
Seade, J. (1985), Profitable Cost Increases and the Shifting of Taxation: Equilibrium Responses of Markets in Oligopoly, University of Warwick Economic Research Paper 260.
Tuomala, M. (2016), Optimal Redistributive Taxation, Oxford: Oxford University Press.