1. T&Y-lehti
2. Alueiden dynamiikan uusi vaihe: kuinka asukkaiden ja työntekijöiden Suomi jäsentyy 2020-luvulla

Alueiden dynamiikan uusi vaihe: kuinka asukkaiden ja työntekijöiden Suomi jäsentyy 2020-luvulla

Suomen kaupungistumisessa on tultu vaiheeseen, jossa asutus keskittyy aiempaa nopeammin kasvuseuduille ja uudisrakentaminen on tiiviimpää kuin vuosikymmeniin. Kehitys jatkuu ennusteiden perusteella tällä uralla myös 2020-luvulla. Keskittyminen on luonteeltaan kasautuvaa, mikä näkyy siinä, että suurilla kaupunkiseuduilla ja tiiviissä kaupungeissa asuvien osuus kasvaa sukupolvi sukupolvelta. Samaan aikaan ikääntyneiden hoivapalvelujen kasvava tarve ja työikäisten määrän väheneminen muuttavat toimialarakennetta. Muutosten takia rakenteelliset uudistukset tulevat monilla alueilla yhä ajankohtaisemmiksi.

Julkaisu on toteutettu Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoituksella hankkeessa Beyond MALPE-coordination: Integrative Envisioning (BeMInE) (hankenro 303556).

Kaupungistuminen on jatkunut Suomessa pitkään. Vuonna 1980 noin 62 prosenttia suomalaisista asui kaupunkiseuduilla, ja vuoteen 2018 mennessä osuus nousi 72 prosenttiin. Ennakoimme osuuden olevan vuonna 2040 noin 78 prosenttia. Työssäkäyvien kaupungistuminen on koko väestöä nopeampaa. Vuonna 2016 noin 74 prosenttia työllisistä asui kaupunkiseuduilla, ja vuoteen 2040 mennessä osuus kasvaa 84 prosenttiin (kuvio 1). Vuosikymmenten kuluessa kaupungistumisessa on kuitenkin ollut sekä hajautuneemman että keskittyneemmän kehityksen vaiheita, ja muutosten nopeus on vaihdellut myös alueellisten mittakaavatasojen välillä.

Tässä artikkelissa selvitämme alueellisten muutosten vaiheita valtakunnallisten paikkatietopohjaisten seurantatietojen perusteella (RHR 2019, YKR 2019). Tarkastelemme sitä, mitä alueelliset muutokset ovat tarkoittaneet asukkaiden ja työntekijöiden näkökulmasta ja miten eri ikäluokkien ja kohorttien sekä eri toimialoilla työskentelevien työntekijöiden sijoittuminen on muuttunut. Tarkastelu perustuu väestön vakituiseen asuinpaikkaan eikä ota huomioon asumisen monipaikkaisuutta.

Analysoimme muutoksia erityisesti kahdella eri aluetasolla. Yhdyskuntarakenteen tasolla tutkimme kaupunkiseutujen ja taajamien sisäistä rakennetta, ja aluerakenteen tasolla tarkastelemme kaupungistumisen valtakunnallista kuvaa. Toteutuneiden kehityskulkujen ja käytettävissä olevien väestö- ja työpaikkaennusteiden perusteella arvioimme, mikä kehitysvaihe luonnehtii 2020-lukua ja mitä seurauksia sillä on.

Väestön ja työpaikkojen keskittyminen kasvuseuduille jatkuu nopeana

Aluerakenteessa kyse on siitä, miten eri seudut ja maan eri osat kehittyvät suhteessa toisiinsa ja kytkeytyvät yhteen. Kumulatiivisten kasvuprosessien takia aluekehitys on luonteeltaan keskittyvää, eli keskittävillä prosesseilla on taipumus vahvistaa itseään (Tervo 2000). Aluerakenteen keskittymiskehitys on tarkoittanut väestön ja työpaikkojen määrän kasvun sijoittumista aiempaa harvemmille seuduille. Tarkastelemme tässä väestön ja työpaikkojen sijoittumista erilaisille kaupunkiseuduille ja maaseudulle yhdyskuntarakenteen seurannan vuoden 2018 aluerajausten perusteella. Kaupunkiseudun keskustaajamassa on vähintään 15 000 asukasta. Lisäksi kaupunkiseutuun kuuluvat keskustaajamaan rakenteellisesti ja toiminnallisesti kytkeytyvät lähitaajamat ja taajamien lievealue (SYKE 2019).

”Erityisesti Helsingin kaupunkiseudun väestönkasvu on kiihtynyt verrattuna muihin kaupunkiseutuihin.”

Aluerakenteen keskittymiskehitys on vahvistunut 2010-luvulla (kuvio 1). Erityisesti Helsingin kaupunkiseudun väestönkasvu on kiihtynyt verrattuna muihin kaupunkiseutuihin. Myös kuusi muuta suurta kaupunkiseutua ovat kasvaneet tasaisesti, mutta pienten ja keskisuurten kaupunkiseutujen kokoluokassa väestön väheneminen on kiihtynyt. Tilastokeskuksen uusimman, vuoden 2019 väestöennusteen perusteella Helsingin kaupunkiseudun väestönkasvun tahti jatkuu 2020-luvulla yhtä nopeana, mutta muiden suurten kaupunkiseutujen kasvunopeus hidastuu. Pienten ja keskisuurten seutujen suhteellinen osuus väestöstä pienenee ja myös väestön määrällinen muutos kääntyy negatiiviseksi.

Aluetalouden tasapainomallin¹ (Honkatukia 2019) perusteella laskettuna työssäkäyvien keskittyminen seitsemälle suurimmalle kaupunkiseudulle jatkuu tasaisen voimakkaana 2020-luvulla. Laskelma ottaa huomioon väestöennusteen pohjalta mm. työikäisen väestön määrän ja ikääntyneiden hoivapalvelujen tarpeen. Pienten ja keskisuurten kaupunkiseutujen työllisten lukumäärä ei muutu, mutta suhteellinen osuus hieman alenee.

Yhdyskuntarakenteen hajautumisvaihe on asutuksen osalta ohi

Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenne jäsentyy eri toimintojen sijoittumisen kautta muodostuvana alueellisena järjestelmänä. Yhdyskuntarakenteen tiiviys kuvaa kaupunkiseudun sisäistä rakennetta yleisellä tasolla, ja sitä voidaan seurata esimerkiksi asukastiheyden tai aluetehokkuuden mittareilla. Tässä yhteydessä käytämme tiiviisti rakennettujen alueiden rajana 0,1:n aluetehokkuutta, joka lasketaan 250 metrin tilastoruudun ja sitä ympäröivien ruutujen perusteella. Aluetehokkuudessa kerrosalan määrä suhteutetaan maapinta-alaan. Aluetehokkuuden ollessa 0,1 on rakennusten kerrosala hehtaarilla 1 000 kerrosneliömetriä ja asukas- ja työpaikkamäärä keskimäärin hieman alle 20 henkilöä (YKR 2019). Tiiviisti rakennetut alueet ovat kaupunkimaisia, ja niillä on saatavilla yleensä myös joukkoliikennepalveluja.

Asuinalueet ovat alkaneet tiivistyä täydennysrakentamisen myötä, mutta työpaikka-alueilla muutos on hitaampi.

Tiiviillä alueilla sijaitsevien toimintojen osuuden pieneneminen kuvaa yhdyskuntarakenteen hajautumisvaihetta. Asutuksen osalta kaupunkiseutujen hajautumisvaihe päättyi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla (kuvio 2). Työpaikat sijaitsevat asukkaita useammin tiiviillä alueilla, mutta niiden sijoittuminen on jatkanut loivaa hajautumistaan.

Uudisrakentaminen tuo esille uuden keskittymisvaiheen

Uudisrakentamisen kehitys kuvaa hyvin, mihin pitkäaikaiset investoinnit sijoittuvat, eli missä elinkeinot ja asuminen uudistuvat. Kuvio 3 esittää vuosina 1950–2018 valmistuneiden rakennusten kerrosalan sijoittumisen alue- ja yhdyskuntarakenteessa. Suurimpien kaupunkiseutujen osuus rakennetusta kerrosalasta on kasvanut aaltoillen, mutta vuonna 2008 alkaneen taantuman jälkeen asuntorakentamisen painopiste on muuttunut. Vielä vuonna 2008 yli puolet asuinrakennusten kerrosalasta sijoittui seitsemän suurimman kaupunkiseudun ulkopuolelle. Vuonna 2018 Helsingin kaupunkiseudun osuus oli jo yli kolmannes ja muiden kuuden suuren seudun noin kolmannes.

Kyseessä on nopein aluerakenteen keskittymisen vaihe toistaiseksi. Toimitila- ja tuotantorakennusten kerrosalasta suurin osa on kuitenkin valmistunut seitsemän kaupunkiseudun ulkopuolelle. Vaikka kaupunkiseutujen merkitys on aivan viime vuosina kasvanut, kuvaa tilanne sitä, että tilaa vaativiin tuotantotoimintoihin sijoitetaan merkittävästi myös suurimpien seutujen ulkopuolella.

Yhdyskuntarakenteen kehitys on seurannut aluerakenteen keskittymistä mutta osittain myös eronnut siitä. Lähiöiden valmistuminen 1960- ja 1970-luvuilla edusti hyvin tiiviin rakentamisen vaihetta. 1980-luvulla ja 2000-luvulla uudisrakentaminen oli pientalopainotteisempaa ja väljempää. Tiiviimmän rakentamisen vaiheita on koettu 1990-luvun lopussa ja erityisesti 2010-luvulla, jonka lopulla 55 prosenttia asuinrakennusten kerrosalasta sijoittui tiiviille alueille. Viime vuosien kiivain kerrostalorakentamisen vaihe lienee tasaantumassa, mutta ikääntymisen ja ilmastomuutoksen kaltaiset ajurit vaikuttavat siihen, että tiivistyminen jatkuu edelleen.

Toimitila- ja tuotantorakentaminen sijoittui 1960- ja 1970-luvulla jopa 60 prosenttisesti tiiviille alueille. 2000-luvun alussa osuus jäi vain puoleen tästä. 2010-luvulla myös toimitilarakentaminen on alkanut hakeutua entistä useammin aluetehokkuudeltaan tiiviille alueille.

Toimialarakenteen eriytyessä Helsingin kaupunkiseutu karkaa muilta seuduilta

Alueiden väliset erot elinkeinorakenteessa ovat kasvaneet ja kasvavat kaupungistumisen myötä. Arvio perustuu alue- ja yhdyskuntarakenteen seurantatietoihin ja aluetalouden tasapainomallin perusteella ennakoituihin työllisten määriin eri toimialoilla (Rehunen ja Honkatukia 2019). Eroja kasvattavat väestön ikääntyminen sekä kasvukeskuksiin ja kaupunkiseuduille keskittyvä väestö. Suurimpien kaupunkiseutujen työmarkkinat kehittyvät yhä monipuolisemmiksi ja tarjoavat sekä korkeasti koulutetun työvoiman asiantuntijatehtäviä että monen palvelualan työpaikkoja. Pienillä ja keskisuurilla kaupunkiseuduilla korostuu julkisten palvelujen merkitys.

Toimialoista kaikkein keskittynein on ”tietointensiiviset palvelut”, joiden työllisistä valtaosa tulee ennusteen mukaan sijoittumaan Helsingin kaupunkiseudulle (kuviot 4 ja 5). Toisaalta tietointensiivisillä aloilla kehittyneet mahdollisuudet tehdä etätyötä vähentävät liikkumistarvetta ja tekevät työstä aiempaa paikkariippumattomampaa.

Työvoiman tarve lisääntyy erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluissa väestön hoivatarpeen kasvaessa ikääntymisen seurauksena. Palvelujen tarve kasvaa erityisesti kaupunkialueilla, joissa yli 75-vuotiaan väestön määrä enemmän kuin kaksinkertaistuu (Helminen ym. 2017). Samaan aikaan suuri osa nykyisistä työntekijöistä eläköityy, mikä pahentaa työvoimapulaa. Työvoimapula välittyy muillekin toimialoille, mikä heikentää alueiden taloudellisia näkymiä yleisemmin.

Julkisissa palveluissa palvelutarpeisiin vastaaminen johtaa aiempaa suurempiin yksiköihin ja vastuualueisiin. Seurantatiedoissa näkyy sekä julkisten palvelujen keskittyminen suurimmille kaupunkiseuduille että seutujen sisälle tiiviille alueille hyvin saavutettaviin sijainteihin. Vaikeudet ammattitaitoisen työvoiman saatavuudessa voivat johtaa työmatkojen ja työasioihin liittyvien matkojen pidentymiseen ja työpohjaisen kakkosasumisen yleistymiseen.

”Tietointensiiviset palvelut” on kaikkein keskittynein toimiala, jonka työpaikat painottuvat Helsingin seudulle.

Palvelusektorin sisällä tapahtuu myös muita painopisteen muutoksia. Kaupan alalla työtä tekevien määrä vähenee mm. verkkokaupan kehittymisen myötä, mutta logistiikkaan ja kuljetuspalveluihin syntyy myös uusia työpaikkoja. Vaurastumisen myötä erilaisten vapaa-ajan palveluiden parissa työskentelevien lukumäärä kasvaa. Palvelualojen työpaikat keskittyvät maakunnissa keskuskaupunkeihin ja joissain tapauksissa matkailukeskusten kaltaisiin keskittymiin.

Teollisuuden ja rakentamisen toimialat tarjoavat työpaikkoja monenlaisilla alueilla. Teollisuuden työpaikat sijoittuvat sekä suuriin, uusiutuviin yksiköihin että pienten ja keskisuurten yritysten verkostoihin ja paikallisiin yrityksiin. Kasvava osa teollisuuden työstä kytkeytyy tuotteisiin liittyviin palveluihin. Rakentamisessa asuntojen uudistuotanto painottuu kasvaville kaupunkiseuduille. Muilla seuduilla painopiste on korjausrakentamisessa ja elinkeinotoimintaan liittyvässä rakentamisessa. Investoinnit esimerkiksi biotalouteen ja vähäpäästöiseen energiantuotantoon lisäävät nekin rakentamista, myös maaseutualueilla.

Kaupungistuminen on yhtä aikaa ikäluokka- ja sukupolvikysymys

Normaalisti väestökehitystä tarkastellaan ikäluokittain, jolloin pystytään seuraamaan kussakin iässä olevien määrää ja sijoittumista. Eri-ikäiset ovat erilaisessa elämänvaiheessa, ja ikä selittää asumispreferenssejä ja muuttoalttiutta (Strandell 2017). Kuviossa 6 on esitetty eri ikäryhmien alueellista keskittymiskehitystä vuosina 2000–2018. Siitä havaitaan, että lähes kaiken ikäiset sijoittuivat vuonna 2018 keskittyneemmin ja tiiviimmin kuin vuosituhannen alussa. Nuorten aikuisten ikäluokat ovat keskittyneimpiä ja lapset asuvat väljemmillä alueilla. Vanhemmat ikäluokat asuvat selvästi useammin suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella.

Aluerakenteen keskittyneisyydessä tapahtunut muutos ei kuitenkaan johdu vain siitä, että tietyn ikäiset olisivat muuttaneet suuriin kaupunkeihin, vaan siitä, että ikäluokkaan on tullut uusi kohortti, joka on alkujaan kaupunkimaisempi kuin aiempi kohortti vastaavassa ikäluokassa. Tätä selventää vastaava tarkastelu syntymävuotiskohorteittain (kuvio 7).

Kaupungistuminen ei etene siten, että laajalla rintamalla muutettaisiin kaupunkeihin, vaan siten että väestökehitys kumuloituu, eli suurimmilla kaupunkiseuduilla syntyneiden osuus on koko ajan korkeampi ja tämän seurauksena jokainen ikäkohortti muodostuu edellistä keskittyneemmäksi (kuvio 7). Jokaisella uudella syntymävuoden mukaan määritellyllä viisivuotiskohortilla on korkeampi aluerakenteellinen keskittyneisyystaso kuin edellisellä ja tämä näkyy myös tulevissa elämänvaiheissa.

Kukin ikäkohortti käy läpi samat asuinpaikan sijaintiin vaikuttavat elämänvaiheet, joista osa vie kohti suuria kaupunkeja ja osa muualle Suomeen, osa tiiviiseen ja osa väljempään asuinympäristöön. Lapsuuden asuinpaikka liittyy vanhempien tekemään valintaan, ja siinä heijastuu edellisen sukupolven kaupungistumistaso ja asumistoiveet. Nuoret aikuiset ovat muuttoalttein väestöryhmä ja samalla ikäluokka, joka siirtyy kaikkein eniten suurille kaupunkiseuduille ja tiiviiseen yhdyskuntarakenteeseen.

Jokainen uusi ikäkohortti on jo syntymästä asti aiempia keskittyneempi suurille kaupunkiseuduille.

Vakiintumisen jälkeen alkaa vaihe, jossa pääsuuntana on asuinpaikan siirtyminen väljemmille asuinalueille kaupunkiseuduilla. Viimeisen vuosikymmenen aikana kolmekymppiset ovat kuitenkin asuneet aiempaa enemmän tiiviillä alueilla suurilla kaupunkiseuduilla, ja myös lapsiperheiden asumisessa tiiviiden alueiden suosio on kasvanut. Noin 40 ikävuoden jälkeen alkaa asumisuran stabiili vaihe, joten tässä iässä ei juurikaan osallistuta kaupungistumisen kiihdyttämiseen tai yhdyskuntarakenteen hajautumiseen. Vanhemmalla iällä alkaa taas vaihe, jossa hakeudutaan tiiviimpään yhdyskuntarakenteeseen ja vanhimmissa ikäluokissa myös suurempiin kaupunkeihin.

Tulevalla vuosikymmenellä voidaan olettaa, että ihmisten elämänvaiheet kulkevat jotakuinkin näitä päälinjoja, mutta merkittävä muutos 2000-luvun tilanteeseen on se, että jokainen elämänvaihe alkaa jokaisessa ikäkohortissa aiempaa useammin joltain seitsemästä suurimmasta kaupunkiseudusta ja tiiviistä yhdyskuntarakenteesta. Se, että nuoret aikuiset muuttavat suuriin kaupunkeihin opiskelemaan ja ensimmäisiin työpaikkoihin, ei ole sinänsä kaupungistumisen ydinasia, vaan se, että kukin ikäkohortti aikaisempaa useammin jää näille kaupunkiseuduille.

Suuriin ikäluokkiin verrattuna esimerkiksi 1980-luvun alkupuolella syntyneillä seitsemällä suurimmalla kaupunkiseudulla asuvien osuus on vakiintumassa noin 15 prosenttiyksikköä korkeammalle tasolle. Vastaavasti vuonna 2000 silloin 5–9-vuotiaiden ikäryhmästä (1990–1994 syntyneet) 43 prosenttia asui seitsemällä suurimmalla kaupunkiseudulla, kun vuonna 2018 likipitäen samasta ikäryhmästä eli 2010–2014 syntyneistä osuus oli jo 51 prosenttia.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat olleet 2000-luvulla elämänvaiheessa, jonka vaikutus alueellisen dynamiikkaan on esitettyjen kaavioiden perusteella pieni. Suuret ikäluokat ovat tavallaan padonneet alueellisia muutoksia, ja vuoteen 2014 asti myös 1960- ja 1970-luvuilla syntyneet ovat olleet lievä vastavoima suurille kaupunkiseuduille keskittyvään kehitykseen.

Polkuriippuvuus ja kasautumisen vahva voima antavat osviittaa 2020-luvusta

Alueiden kehityksessä nivoutuvat yhteen työpaikkojen ja väestön sijaintipäätökset, jotka ovat paitsi yhteydessä toisiinsa, myös vahvasti polkuriippuvaisia. Alueille pitkällä aikavälillä kehittynyt elinkeinorakenne määrittelee, minkä tyyppistä työtä maan eri osissa on tarjolla, ja eri aikakausina kasvaneiden sukupolvien elämänvaiheiden osuminen kaupunkikehityksen vaiheisiin näkyy vieläkin eroina eri aikoina syntyneiden alueellisessa keskittyneisyydessä.

Kaupungistumisen kehityksessä on tultu vaiheeseen, jossa sekä alue- että yhdyskuntarakenteen tasolla keskittyminen on voimakasta. Suurimpien kaupunkiseutujen monipuoliset työmarkkinat tukevat taloudellista kasvua ja hyvää työllisyyskehitystä. On myös nähtävissä, että Helsingin kaupunkiseudun kasvuvauhti kirii välimatkaa muihin seutuihin. Pienillä kaupunkiseuduilla ja maaseutualueilla teollisuus ja muut paikalliset vahvuudet tuovat elinvoimaa, mutta kokonaisuutena Suomen monikeskuksinen aluerakenne uhkaa harventua. Vapaa-ajan asuminen ja muu monipaikkaisuus kuitenkin lieventävät keskittymistä ainakin kausiluonteisesti (Adamiak et al. 2016).

Väestön muutto opiskelu- ja työpaikkojen perässä on vauhdittanut kaupungistumista. Olemme kuitenkin siirtymässä vaiheeseen, jossa kaupunkien vetovoima syntyy niiden tarjoamasta elinympäristöstä. Uudet sukupolvet ovat aiempaa kaupungistuneempia ja myös haluavat jäädä asumaan suurille kaupunkiseuduille. Muutos ikäluokkien asumispolkujen kaupunkimaistumisessa on nähtävissä viimeisen kymmenen vuoden kehityksessä. 2020-luvulla syntyvyyden lasku ja lisääntyvä kaupunkiväestö alkaa muodostaa ikärakenteeseen kerrostumaa, jossa uudet sukupolvet ovat pienempiä ja kasvava osuus asuu lapsuudesta lähtien suurilla kaupunkiseuduilla.

Väestön ikääntyminen vaikuttaa alueelliseen muutokseen monella eri tavalla, ja vaikutukset heijastuvat koko elinkeinorakenteeseen ja väestön hyvinvointiin. Suurimmat vaikutukset nähdään väestöään menettävillä alueilla, jossa ongelmana on työvoiman riittävyys hoivapalveluihin tai yksityisen sektorin palvelukseen. Ikääntyneiden suuri määrällinen kasvu vaikuttaa myös kasvukeskuksissa, ja vanhuspalvelujen kasvava tarve aiheuttaa suuria haasteita yhdyskuntasuunnittelulle ja rakentamiselle.

Alue- ja yhdyskuntarakenteen keskittyminen muuttaa alueiden välisen vuorovaikutuksen edellytyksiä. Suurimpien kaupunkien väliset joukkoliikenneyhteydet korostuvat, mikä heikentää niistä sivussa sijaitsevien alueiden asemaa. Kestävän liikkumisen painottaminen voi vähentää halua kulkea pitkiä työmatkoja autoriippuvaisilta alueilta. Sen sijaan muutetaan kaupunkeihin ja niiden lähitaajamiin. Vaikka asuntojen hintaero pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä kasvaa jatkuvasti, näyttää suurten kaupunkien vetovoima niin suurelta, etteivät edes halvat asunnot ja työpaikka houkuttele muuttaman kasvukeskuksista. Paikkariippumattoman työn yleistyminen parantaa mahdollisuuksia valita haluttu asuinpaikka. Osalle kaupungeissa työssäkäyvistä maaseutu ja pienet paikkakunnat ovat houkuttelevia asuinympäristöjä, mutta kokonaisuudessaan kaupungistumisen vastavirrat jäävät keskittymistä heikommiksi.

Alkavalla 2020-luvulla uudet nuorten aikuisten ikäluokat muuttavat työ- ja asuntomarkkinoita kaupunkilaisempaan suuntaan. Samalla kuitenkin suuret ikääntyvien ikäluokat asuvat nykyisillä asuinseuduillaan, mutta hakeutuvat lähemmäs palveluja. Asuntojen kysynnässä ja tarjonnassa on monin paikoin merkittävää epäsuhtaa. Etenkin pienet kaupungit joutuvat miettimään, mitä ne tarjoavat eri aloille kouluttautuneille työtekijöille ja eri ikäryhmien asukkaille. Monella alueella ohitetaan kynnyksiä, joissa väestöpohja ei riitä palvelujen ylläpitoon. Tästä seuraa paineita palveluverkon uudistuksiin, joiden seurauksena liikkumistarpeet kasvavat ja alueiden elinvoima heikkenee. Kunnat ja muut palvelujen tuottajat joutuvat tekemään vaikeita valintoja palvelujen resursoinnin, elinympäristön parantamisen ja elinkeinopoliittisten toimien välillä. Pitkään vireillä olleissa uudistusprosesseissa on edessä ratkaisujen aika.