Verotusta ei tulisi tarkastella erillään julkisesta menotaloudesta
Suomessa, kuten muuallakin, on huolestuttu julkisen talouden kestävyydestä. Kansainvälinen finanssikriisi on lisännyt julkista velkaa. Lisäksi on varauduttava tuleviin ikääntymisen aiheuttamiin menoihin. Julkisen sektorin tasapainon saavuttamisessa huomio on kiinnittynyt taloudellisen aktiviteetin vahvistamiseen, siis lyhyellä aikavälillä tuotannon ja työllisyyden määrään ja pidemmällä aikavälillä talouskasvuun vaikuttamiseen. Tässä voidaan käyttää makrotaloudellisen kysynnän säätelypolitiikan keinoja ja ottaa huomioon julkisen talouden koon ja menorakenteen vaikutus resurssien kohdentumiseen. Millainen yhteys on julkisen talouden ja talouskasvun välillä?
Myös tuloerojen kasvu on saanut huomiota kansainvälistä kehitystä arvioitaessa. Miten talouspolitiikan tulisi suhtautua tuloerojen kasvuun, joka Suomen osalta on ollut 1990-luvun alun laman jälkeen OECD-maiden nopeimpia? Voidaanko tutkimustiedolla perustella väitettä, jonka mukaan kasvaneet tuloerot ovat olleet hyväksi taloudelliselle kasvulle?
Ruotsissa toipuminen finanssikriisin aiheuttamasta taantumasta alkoi aikaisemmin ja selvästi voimakkaammin kuin euroalueen maissa. Suomessa vertailu naapurimaahan antoi aihetta itsekritiikkiin ja pohtia Ruotsin menestyksen syitä. Välitön huomio kiinnittyi Ruotsin hallituksen politiikkaan, mutta menestyksen taustalla on toki muita pitkävaikutteisia tekijöitä. On hyödyllistä pohtia, miksi julkiseen palvelutuotantoon ja korkeaan verotukseen pohjautuva pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on tuottanut kansainvälisessä vertailussa myös tehokkuusmielessä hyvän tuloksen. Lisäksi pohjoismaisen mallin maissa on ollut suhteellisen tasainen tulonjako. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa näyttäisi siis olevan mahdollista lievittää tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden välistä ristiriitaa.
Pohjoismaiseen malliin kuuluu olennaisena tekijänä laaja ja universaali, kaikille suunnattu julkisten hyvinvointipalveluiden tarjonta. Hyvinvointipalvelut vaikuttavat välittömämmin kuin muut hyödykkeet ihmisten kykyyn ja mahdollisuuteen toimia yhteiskunnassa. Lisäksi palveluiden käyttö edistää usein työn tarjontaa ja korvaa oman vapaa-ajan käyttöä tai kotityötä. Selvimmät esimerkit ovat lasten päivähoito, varhaiskasvatus, peruskoulutus ja vanhusten hoiva omaishoidon vaihtoehtona.
Voidaan perustella, että laajan julkisen palvelutarjonnan avulla voidaan ensinnäkin lieventää vero- ja tulonsiirtopolitiikan kannustinongelmia. Toiseksi näin voidaan välttyä yksityisten vakuutusmarkkinoiden informaatio-ongelmilta. Lisäksi palvelutuotantoon liittyvällä korkealla julkisella työllisyydellä voidaan edistää myös työllisyyspoliittisia tavoitteita ja vaikuttaa välillisesti tulojen uudelleenjakoon. Näin voidaan vaikuttaa ihmisten ansaintakykyyn ja vähentää suorien tulonsiirtojen tarvetta. Samalla on voitu suosia naisten osallistumista työmarkkinoille. Sivumennen sanottuna erot julkisen sektorin työvoimaosuudessa selittävät myös Ruotsin paremman työllisyyden Suomeen verrattuna.
Verotusta ei siis tulisi tarkastella erillään julkisesta menotaloudesta. Esimerkiksi laajan julkisen palvelutarjonnan maissa tehokkuussyyt voivat edellyttää korkeampia rajaveroasteita kuin maissa, joissa vastaavat palvelut hankitaan markkinoilta yksityisin ostoin. Voidaan ajatella, että tulojen rajaveroaste sisältää samalla maksun niistä julkisesti tarjotuista hyödykkeistä, joiden käyttö kytkeytyy yksilötasolla työnteon määrään. Tämä antaa lisäperusteen julkisen palvelutarjonnan käyttöön ja selittää pohjoismaista korkean taloudellisen suorituskyvyn ja korkeiden nimellisten rajaveroasteiden yhdistelmää.
Edellä esitettyjä näkökohtia on käsitelty tarkemmin Valtioneuvoston kanslian tilaamassa tutkimusraportissa. Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on osoittanut vahvuutensa kansainvälisessä vertailussa, siihen kohdistuu sekä poliittisia että taloudellisia paineita. Väitteen julkisen sektorin talouskasvua heikentävästä vaikutuksesta on viimeaikaisessa keskustelussa korvannut huoli suuresta kestävyysvajeesta. Pienet tuloerot ovat pohjoismaisen mallin elinvoimaisuuden kannalta keskeinen tekijä. Viimeaikainen kehitys ei kuitenkaan ole ollut Pohjoismaita eikä varsinkaan Suomea mairittelevaa. Miten käy jatkossa, jos tuloerojen annetaan edelleen kasvaa?
