Nykymuotoisen perhe-eläkejärjestelmän oikeutuksesta on tarvetta keskustella
Helsingin Sanomien 27.2.2012 julkaisema haastatteluni, jossa esitin työeläkelakien mukaisen perhe-eläkejärjestelmän pikaista uudistamista ja leskeneläke-etujen rajoittamista lähinnä nuoriin perheisiin, on herättänyt vilkkaan keskustelun. Tämä on hieno asia. Haastattelun pohjana olleessa artikkelissani ihmettelin sitä, että perhe-eläkkeet ovat loistaneet poissaolollaan, kun työeläkejärjestelmän uudistamistarpeista on julkisuudessa keskusteltu. Syynä tähän ei ole voinut olla se, että perhe-eläkkeet olisivat työeläkejärjestelmän kokonaisuudessa vähäpätöisiä. Vuonna 2010 perhe-eläkemenoihin käytettiin liki 1,6 miljardia euroa (8 prosenttia kaikista työeläkemenoista). Perhe-eläkkeiden rahoittamiseksi työtuloista maksettiin 2,1 prosenttiyksikköä suurempia työeläkemaksuja.
Suomessa perhe-eläke tuli työeläkelakeihin mukaan vuonna 1967. Perhe-eläkejärjestelmää uudistettiin viimeksi 22 vuotta sitten. Ollakseen elinvoimainen perhe-eläkejärjestelmän on sopeuduttava yhteiskunnan muutoksiin. Suomen kaltainen perhe-eläkejärjestelmä on muissa Pohjoismaissa lakkautettu jo muutama vuosikymmen sitten, viimeksi Ruotsissa vuonna 1990. Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa leskeneläke-etuus on päätetty kohdistaa lähinnä nuoriin perheisiin: kun leski alkaa nauttia omaa eläkettä, näissä maissa pääasiallisena periaatteena on, ettei leskeneläkeoikeus enää tällöin jatku.
On erikoista, että Suomessa ei ole katsottu tarpeelliseksi ottaa esimerkkiä muiden Pohjoismaiden perhe-eläkeratkaisuista, vaikka hyvinvointiyhteiskuntamme noudattaa muutoin pohjoismaista mallia. Eläketurvakeskuksen (ETK) toimitusjohtaja Jukka Rantala on Helsingin Sanomien haastattelussa luvannut, että ETK tekee perhe-eläkejärjestelmästä selvityksen. Tämä on hyvä, sillä Suomessa tarvitaan perusteellinen analyysi siitä, voidaanko nykymuotoista perhe-eläkejärjestelmää pitää kaikin puolin oikeutettuna. Vaatiiko järjestelmä uudistamista? Oma kantani on selvä: uudistus tarvitaan.
Helsingin Sanomien haastattelussa ehdotukseni työeläkelakien mukaisen perhe-eläkejärjestelmän pikaisesta uudistamisesta perustui siihen ajatukseen, että mitä kauemmin tarpeellista uudistusta lykätään, sitä suurempi lasku siitä tuleville sukupolville kertyy. Perhe-eläkkeisiin liittyviä eläkevaateita ei rahastoida, vaan työssäkäyvät nykyiset ja tulevat sukupolvet maksavat ne kokonaisuudessaan. En haluaisi yhtään enempää rasittaa tulevia sukupolvia ylimääräisillä työeläkemaksuilla, jotka syntyvät sen vuoksi, että nykyiset sukupolvet eivät pääse sopuun tarvittavista uudistuksista.
Uudistuskeskustelussa on kuitenkin syytä laittaa jäitä hattuun. Perhe-eläkejärjestelmän uudistaminen ei tarkoita sitä, että jo maksussa olevat leskeneläkkeet lakkautetaan. Se ei myöskään tarkoita sitä, että vanhaan järjestelmään luottaneet perheet menettäisivät kaikki oikeutensa leskeneläkkeeseen. Jottei kukaan joudu kohtuuttomaan tilanteeseen, uudistuksissa otetaan yleensä käyttöön erilaisia siirtymäsäännöksiä. Niiden pituus ja luonne ratkaistaan sen mukaan, minkälainen uudistus toteutetaan.
Tässä kirjoituksessani pohdin perhe-eläkejärjestelmään liittyviä ongelmia, joita myös monet muut ovat ottaneet esille käydyssä kansalaiskeskustelussa. Muitakin ongelmia järjestelmässä on – pajatsoa ei ole tyhjennetty – mutta nyt keskityn seuraavien kysymysten tarkasteluun:
- Voidaanko leskeneläkeoikeutta perustella lasten kasvattamisella?
- Onko perhe-eläkejärjestelmä seurannut muussa sosiaaliturvassa tehtyjä uudistuksia riittävästi?
- Onko nykyinen perhe-eläkejärjestelmä sellaista sosiaalivakuutusta, jonka kustannuksiin kaikkien pitäisi itsestään selvästi osallistua?
- Ovatko nykyiset laskusäännöt leskeneläkkeille sellaisia, että niitä voidaan pitää sosiaalisesti oikeudenmukaisina?
Leskeneläkkeiden perusteena avioliitto, ei niinkään lapset
Suomessa leskeneläkeoikeus perustuu joko avioliittoon tai rekisteröityyn parisuhteeseen. Yksinkertaisuuden vuoksi keskustelen jatkossa pelkistä avioliitoista. Leskeneläke-etuudet, joiden ehtona on avioliitto, ovat lapsiperheiden kannalta tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kaikkien ulottuvilla vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki solmivat avioliiton ja jossa avioliitot kestävät koko eliniän. Mitä kauempana tällaisesta yhteiskunnasta todellisuudessa ollaan, sitä sattumanvaraisemmin leskeneläkkeiden tuki osuu juuri lasten kasvatuksen takia uhrauksia tehneisiin äiteihin ja isiin.
Kun perhe-eläkkeet otettiin työeläkelainsäädännön osaksi vuonna 1967, Suomessa solmittiin 41 273 avioliittoa. Avioeron koki 5 209 perhettä. Ensimmäiseen avioliittoon mentiin pääsääntöisesti alle 25-vuotiaina. Avioliitot kestivät pitkään: vuonna 1960 solmituista avioliitoista vain 18 prosenttia päätyi eroon 25 vuoden tarkastelujaksolla. Suomalaisten pääsääntöisenä perhemallina oli vielä tuolloin elinikäinen avioliitto.
Kuluneen neljän vuosikymmenen aikana suomalaisten avioliittokäyttäytyminen on oleellisesti muuttunut. Avioliitto ei samalla tavalla normita parisuhdetta kuin aiemmin. Vuonna 2010 solmittiin enää 29 952 avioliittoa. Eroon päätyi 13 619 avioliittoa, lähes puolet siitä määrästä, mitä avioliittoja solmittiin. Ensimmäinen avioliitto solmitaan aiempaa myöhemmin, tavanomaisesti vasta 30-vuotispäivän jälkeen. Avioliittojen kesto on lyhentynyt: vuonna 1985 solmituista avioliitoista 40 prosenttia päätyi eroon 25 vuoden tarkastelujaksolla.
Nykyään vanhuusiällä on selvästi alempi todennäköisyys kuin 1960-luvulla olla naimisissa saman henkilön kanssa, jonka kanssa on saanut lapset ja ehkä myös kasvattanut heidät. Lapsia saadaan ja kasvatetaan myös avioliittojen ulkopuolella. Leskeneläkeoikeudella voi itse asiassa olla melko vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon uhrauksia lasten kasvatuksen eteen kukin on tullut elinaikanaan tehneeksi. Lasten kasvatus on julkisessa keskustelussa otettu esiin tärkeimmäksi perusteeksi, jonka vuoksi leskeneläkettä tulee puolison kuoleman jälkeen saada.
Vaikkei perheiden moninaisuuteen liittyviä ongelmia ole työeläkelakien mukaisessa perhe-eläkejärjestelmässä kovin paljon problematisoitu, ne on järjestelmässä huomioitu. Rekisteröidyt parisuhteet ovat järjestelmän piirissä. Toisella tai useammalla avioliittokierroksella olevat parit, joilla ei ole yhteisiä lapsia, saavat leskeneläkkeen, kunhan avioliitto on kestänyt vähintään viisi vuotta ja leski on ollut alle 50-vuotias avioliittoa solmittaessa ja edunjättäjä alle 65-vuotias. Tämän edun piiriin halutaan myös päästä: 49-vuotiaina solmittujen avioliittojen määrä on yli kaksinkertainen 50-vuotiaina solmittuihin liittoihin nähden.
Työeläkelakien mukainen leskeneläke on siis Suomessa avioliittoon perustuva oikeus eikä – samalla tavalla kuin muissa Pohjoismaissa näyttäisi olevan – lähinnä tuki perheelle puolison ennenaikaisen kuoleman johdosta. Muissa Pohjoismaissa tuki pääsääntöisesti lakkaa, kun leski on oikeutettu omaan eläkkeeseen. Meillä leskeneläkettä saa järjestelmän ehdot täyttävä puoliso koko loppuelämänsä riippumatta siitä, onko tämä kasvattanut edunjättäjän lapsia vai ei. Lasten kasvatuksen takia ja miehen työuraa tukenut kotiin jäänyt vaimo jää järjestelmässämme puille paljaille, jos mies päättää vaihtaa vaimonsa myöhemmällä iällä nuorempaan. Vaikka uusi avioliitto pysyisi lapsettomana, uusi vaimo saa leskeneläkkeen, kunhan puolisot täyttävät järjestelmän melko väljät ehdot ikärajalle ja avioliiton kestolle. Ensimmäinen vaimo kantaa kotiin jäämisensä taloudelliset seuraukset täysin yksin. Mies ei maksa tästä alun perin perheen yhteisestä päätöksestä senttiäkään. Miehen uramenestyksen hedelmistä nauttii uusi vaimo. Perhe-eläkejärjestelmä sponsoroi merkittävällä tavalla uutta avioliittoa tarjoamalla nuoremmalle vaimolle pitkään kestävän elinaikaisen leskeneläkkeen. Tämä epäoikeudenmukaisena koettu järjestelmän piirre heikentää kansalaisten luottamusta muutoin hyvin toimivaan suomalaiseen työeläkejärjestelmään.
On vaikea ymmärtää nykyistä perhe-eläkejärjestelmää muun muassa sen vuoksi, että joka kerta, kun viidenkympin villityksen saanut mies vaihtaa vaimonsa nuorempaan, tuleville työeläkkeen maksajille syntyy lisälasku. Voidaankin aiheellisesti kysyä, mitä järkeä siinä on, että nykyisten sukupolvien avioliittokäyttäytymisellä ylipäänsä on vaikutusta tulevien sukupolvien työeläkemaksujen suuruuteen. Kuinka onnistunut ja oikeudenmukainen nykyinen työeläkelakien mukainen perhe-eläkejärjestelmämme tässä suhteessa on? Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa tältä ongelmalta on vältytty sillä, että perhe-eläkejärjestelmän tuki on suunnattu pääsääntöisesti nuoriin perheisiin, joissa kuollut puoliso ei ole ehtinyt kartuttaa omaa eläkettä ja joissain tapauksissa perheisiin, joiden katsotaan tarvitsevan tukea eniten. Keskittyminen nuoriin leskiin ja perheisiin takaa sen, että järjestelmän tuki suuntautuu sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Näin tehdään myös Suomessa kansaneläkejärjestelmän piirissä, jossa leskeneläke lakkaa, kun leski alkaa 65-vuotiaana saada omaa kansaneläkettä.
Leskeneläke on sosiaalivakuutuksena vanhentunut
Sosiaalivakuutusten avulla pyritään turvaamaan henkilön toimeentulo vanhuuden, sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden ja kuoleman varalta. Tällaisia vakuutuksia ovat muun muassa lakisääteinen tapaturmavakuutus, työeläke ja sairausvakuutus sekä työttömyysturvan ansiosidonnainen osa. Kaikki työssäkäyvät osallistuvat yhteisvastuullisesti vakuutusten kustannuksiin, vaikka kaikilla niiden riskit eivät tule toteutumaan. Sosiaalivakuutukset ovat olennainen osa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, minkä vankkumaton kannattaja itse olen.
Miksi sitten suhtaudun työeläkelakien mukaiseen perhe-eläkejärjestelmään kriittisesti ja esitän sen uudistamista? Syy tähän on yksinkertainen. Se, miten nykyjärjestelmässä leskeneläkeoikeus ja eläkkeen suuruus määräytyvät, ei istu tähän aikaan eikä myöskään vastaa yleisiä oikeudenmukaisuusperiaatteita.
Työeläkejärjestelmää on viime vuosina uudistettu siten, että pienten lasten hoidosta johtuvat perhevapaat on otettu järjestelmän piiriin. Sekä vanhempainpäivärahan että lasten hoitovapaan ajalta kertyy nykyään työeläkettä. Näin ei ollut vähän aikaa sitten. Tehdyistä uudistuksista huolimatta perhe-eläkejärjestelmän ajatellaan edelleen korvaavan pienten lasten vuoksi kotiin jääneen puolison heikompaa työeläkekertymää. Tämä peruste leskeneläkkeelle on kuitenkin perhevapaisiin liittyvien uudistusten myötä vanhentunut.
Aiemmin pienille lapsille ei ollut tarjolla kunnallista eikä oikein muutakaan päivähoitoa, vaan äidit joutuivat – tahtoivat sitä tai eivät – jäämään kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan. Näin ei enää ole, vaan nyky-yhteiskunnassa on eri tavoin pyritty tukemaan pienten lasten vanhempien mahdollisuuksia osallistua työelämään. Äitien ei ole pienten lasten hoidon takia pakko pitää pitkiä taukoja työelämästä, mutta he voivat niitä pitää jos näin haluavat. Vanhempainvapaita ja pienten lasten hoitovapaita pitävillä on subjektiivinen oikeus palata entiseen työpaikkaansa pidetyn vapaan jälkeen, mikä antaa perheille vapauksia itse päättää pienten lasten hoitoratkaisuista ilman, että riskinä on työpaikan menetys.
Päinvastoin kuin muu sosiaalivakuutus leskeneläke ei ole kaikkien eikä edes kaikkien perheiden oikeus, vaan sen saannin ehtona on avioliitto tai parisuhteen rekisteröiminen. Kuten edellä yritin osoittaa, avoliittojen ja avioerojen kasvun vuoksi leskeneläkettä ei voi enää hyvällä tahdollakaan pitää universaalina, kaikkia perheitä koskevana oikeutena, jonka rahoittamiseen itsestään selvästi kaikkien tulisi osallistua. Eläketurvakeskuksen pitkän aikavälin ennusteen mukaan avioliittoja solmitaan tulevaisuudessa entistä vähemmän. Jos näin todella kävisi, jatkossa olisi yhä ongelmallisempaa ehdollistaa työeläkelakiin liittyviä etuja avioliiton solmimiselle. Avioliittojen määrän väheneminen (väestön edelleen kasvaessa) tarkoittaa käytännössä sitä, että perhe-eläkejärjestelmä kohdentaisi jatkossa etuja yhä valikoituneemmalle joukolle perheitä, joissa avioliittoinstituuttia arvostetaan keskimääräistä enemmän.
Avioliittojen arvostuksesta tulee mieleeni ruotsalaiskollegani vuosien takainen tutkimus, jossa hän osoitti, että Ruotsissa huippujohtajien perheissä avioerot olivat erittäin harvinaisia. Tämä johtui tutkijan mukaan siitä, että huippujohtajien työ oli niin aikaa vievää ja vaativaa, että se edellytti kotona puolison täydellistä tukea. Avioerot tässä sosiaaliluokassa olisivat vaarantaneet kotiin jääneiden puolisoiden vankkumattoman tuen toisen puolison urakehitykselle, mistä syystä eroja pyrittiin kaikin tavoin välttämään. Suomessa ei ole tehty selvityksiä siitä, hyötyykö jokin tietty sosiaaliluokka erityisesti nykyisestä avioliittoon perustuvasta perhe-eläkejärjestelmästä. Ehkä pitäisi. Yksinelävistä yli 75-vuotiaista naisista 30 prosenttia on köyhiä, joten ainakaan näille naisille nykyinen järjestelmä ei ole antanut riittävää toimeentulon tukea.
Nykymuotoinen leskeneläke on sosiaalisesti epäoikeudenmukainen
Työeläkelakien mukainen leskeneläke on puolet edunjättäjän eläkkeestä, jos leskellä ei ole alaikäisiä lapsia ja lesken oma eläke on alle 645,50 euroa. Muutoin lapsettoman lesken kuukausieläke määräytyy seuraavan laskukaavan mukaan:
Leskeneläke = 0,5 * (edunjättäjän eläke – (lesken oma eläke – 645,50))
Leskeneläkkeeseen tehdään ns. eläkesovitus, jossa lesken oma (todellinen tai laskennallinen) eläke vähentää tietyn kynnysarvon (645,50 euroa) jälkeen saatavaa leskeneläkettä. Leskeneläkkeen määrä perustuu siis puolisoiden omaeläkkeiden erotukseen. Tämän laskusäännön on ajateltu kohdistavan leskeneläkettä erityisesti sellaisille leskille, joiden toimeentulo heikkenee puolison kuoleman johdosta.
Nykysääntöjen mukaiseen leskeneläkkeen laskusääntöön liittyy periaatteellinen ongelma, jonka merkityksen osa leskeneläkekeskusteluun osallistuneista on oivaltanut. Tätä järjestelmän ongelmaa kutsutaan taloustieteessä yleisesti moral hazard -ongelmaksi, joka syntyy siitä, että järjestelmää voi yksilötasolla käyttää omaksi eduksi muiden kustannuksella. Minkälainen moral hazard -ongelma leskeneläkkeessä sitten on? Puolisot voivat keskenään vapaasti sopia, että toinen jää hoitamaan lapsia kotiin useammaksi vuodeksi toisen keskittyessä työuraan (tämä tosin on riskialtista kotiin jäävälle). Moral hazard -ongelma syntyy siitä, että tämän perheen sisäisen päätöksen kustannuksia perhe-eläkejärjestelmässä eivät maksa päätöksen tehneet puolisot vaan tulevat sukupolvet kasvavina työeläkemaksuina. Leskeneläkehän on sitä suurempi, mitä suurempi puolisoiden elinikäisten ansioiden (ja sitä kautta omaeläkkeiden) ero on. Toisen puolison keskittyessä työuraan ja toisen jäädessä kotiin tämä ero kasvaa.
Muissa sosiaalivakuutuksen muodoissa moral hazard -ongelmaa on pyritty eri tavoin rajoittamaan, esimerkiksi työttömyysvakuutuksessa erilaisin karenssi- ja aktivointiehtojen avulla. Julkisuudessa käydyssä keskustelussa on jo esitetty järkevä ratkaisu leskeneläkkeen moral hazard -ongelmaan: työssä käyvän puolison tulisi voida siirtää osan työeläkkeestään kotiin jäävän puolison hyväksi. Maksetaan siis omien, perheen sisäisten päätösten kulut itse eikä sälytetä kustannuksia muiden maksettavaksi. Kotiin jääneelle puolisolle tulisi myös suoja erotilanteessa, joka nykyjärjestelmästä puuttuu. Tämä on harkitsemisen arvoinen ehdotus.
Tarkastellaan vielä leskeneläkkeen määräytymistä nykysäännöin. Tehdään laskuharjoitus ja oletetaan, että lesken, jolla ei ole alaikäisiä lapsia, oman eläkkeen taso on 1 000 euroa kuukaudessa puolison kuollessa. Tällöin työeläkelakien mukainen leskeneläke määräytyy kuolleen puolison (edunjättäjän) eri eläketasoilla alla olevan taulukon mukaisesti.
Taulukko. Työeläkelakien mukaisen leskeneläkkeen määräytyminen
| Edunjättäjän omaeläke, €/kk | 400 | 800 | 1 600 | 3 200 | 6 400 |
| Lesken omaeläke, €/kk | 1 000 | 1 000 | 1 000 | 1 000 | 1 000 |
| Puolisoiden yhteenlasketut tulot, €/kk | 1 400 | 1 800 | 2 600 | 4 200 | 7 400 |
| Leskeneläke | 23 | 223 | 623 | 1 423 | 3 023 |
| Leskeneläke/puolisoiden tulot, % | 1,6 | 12,4 | 24,0 | 33,9 | 40,8 |
Taulukosta ilmenee, että pienituloisen perheen leski saa puolison kuoltua 1,6 prosenttia (23 euroa) leskeneläkettä perheen aiemmasta tulotasosta. Mitä suurempi edunjättäjän omaeläke suhteessa lesken omaeläkkeeseen, sitä enemmän leskeneläke korvaa leskelle menetettyä toimeentuloa. Jos edunjättäjän eläke on ollut 6 400 euroa kuukaudessa, leski saa 3 023 euron leskeneläkkeen kuukaudessa, joka vastaa 40,8 prosenttia puolisoiden yhteenlasketuista tuloista. Tällainen laskusääntö, joka tarjoaa lähinnä kylmää kättä pienituloisten perheiden leskille, ei tue leskien toimeentuloa sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla.
Helsingin Sanomien selvityksen mukaan sadan eniten leskeneläkettä saavan eläkkeen keskiarvo on 6 750 euroa kuukaudessa. Työeläkelakien mukaiselle leskeneläkkeen suuruudelle ei ole asetettu minkäänlaisia rajoitteita. Tähän usein todetaan, että Suomen työeläkejärjestelmässä nyt vain ei ole eläkekattoja. Eläkekattojen puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei perhe-eläkejärjestelmän laskusääntöjä voitaisi muuttaa sosiaalisesti oikeudenmukaisemmaksi. Esimerkkejä tästä löytyy muun muassa ansiosidonnaisesta työttömyysvakuutuksesta, jossa pienituloiset saavat tietyin laskusäännöin suurituloisia suurempia suhteellisia korvauksia.