1. Julkaisuhaku
2. Euro ei hajoa – ainakaan vielä

Euro ei hajoa – ainakaan vielä

Irlannin tukemisesta ja Euroopan rahaliitosta käytävä julkinen keskustelu on niin häkellyttävää, ettei sitä oikein jaksaisi seurata. Tavallinen kansa ei ymmärrä asiasta juuri mitään. Nettikeskusteluissa käytetään toinen toistaan päättömämpiä puheenvuoroja. Miten on mahdollista, että vaikka kansalaisten koulutustaso on noussut huimasti, se ei ymmärrä talousasioita? Perussuomalaiset – joiden kannattajia nettikeskustelijoista lienee melkoinen osa – kosiskelevat kansaa ja pärjäävät mielipidetiedusteluissa niin hyvin, että valitettavasti he ovat saaneet peesaajia muistakin puolueista.

Nämä asiat ovat kieltämättä monimutkaisia ja vaikeita, mutta ei niitä silti pitäisi jättää kaiken maailman helppoheikkien armoille. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa ymmärtää ja selittää, että kyse ei tosiasiassa ole Irlannin vaan sen velkojien, eurooppalaisten suurpankkien pelastamisesta. Pelkästään Saksan ja Ison-Britannian pankeilla on Irlannista saatavia noin 220 miljardia euroa. Niille voisi koitua merkittäviä luottotappioita, jotka niiden olisi kuitattava omista pääomistaan. Vakavaraisuutensa säilyttääkseen niiden olisi supistettava antolainaustaan rajusti. Seurauksena olisi laman leviäminen kaikkialle Eurooppaan. Vaihtoehtona olisi näiden pankkien omien pääomien lisääminen valtioiden (ja ehkä myös yksityisten sijoittajien) varoilla, mikä maksaisi veronmaksajille paljon enemmän kuin Irlannin lainojen takaukset.

Tässä asetelmassa on tietenkin oikein pelastaa pankit, koska vahinko on jo tapahtunut. Populististen vaatimusten esittäjät, että suomalaiset veronmaksajat eivät saisi joutua kuittaamaan Irlannin tai pankkien tappioita, eivät ole ajatelleet asioita juuri omaa nenäänsä pidemmälle. Ilmeisesti he kuvittelevat, että pankeilla olisi suurikin kyky kuitata Irlannista koituvia luottotappioita. Tosiasiassa joitakin pankkeja voisi kaatua ja ainakin useat joutuisivat supistamaan rajusti luotonantoaan. Ongelman pitäisi vielä olla kohtuullisen tuoreessa muistissa Suomen 1990-luvun alun pankkikriisistä. Suuri ero on kuitenkin siinä, että nyt voisi syntyä samanlainen luottamuspula ja korkopiikki kuin toissa vuonna Lehman Brothersin kaaduttua.

Vuoden 2013 puolivälissä voimaan astuvaksi tarkoitetun EU:n uuden kriisinhallintamekanismin ehdot ovat luku sinänsä. On harhaanjohtavaa väittää, että mahdolliset velkajärjestelyt luottotappioineen koskisivat vain vuoden 2013 puolivälin jälkeen otettuja uusia velkoja, koska niitä ei tule olemaan vähään aikaan tarpeeksi näitä järjestelyjä varten. Toisaalta luottamusta eivät lisää vaatimukset, että poliitikkojen kannattaisi vaatia pankeilta vastuullisuutta nyt heti. Lisäehtojen asettaminen vain pahentaisi tilannetta pankkien vaatiessa korkeampia korkoja kompensaatioksi niistä.

EKP on pahassa välikädessä

Euroopan keskuspankki tarjoaa pankeille periaatteessa rajatonta hätärahoitusta ainakin ensi kevääseen asti. Kyseessä on vain pankkien maksuvalmiuden turvaaminen. EKP ei tällä keinolla turvaa niiden vakavaraisuutta, jos ne joutuvat kärsimään luottotappioita.

Toinen asia sitten on, että EKP:n hallussa on nyt jo pitkälti yli 100 miljardin euron arvosta valtioiden velkapapereita, jotka se on ostanut vaikeuksiin joutuneilta pankeilta. Se voi kärsiä luottotappioita velkajärjestelyistä, joten sen intressissä on estää ne. Tässä tarkoituksessa se jatkaa näiden velkakirjojen ostamista, mikä kuitenkin samalla merkitsee mahdollisten luottotappioiden suurenemista.

Mitä sitä paitsi auttaa velkapapereilla keinottelun vähentämisessä se, että EKP ostaa valtioiden velat? Niistähän tulee pankeille ja muille luotonantajille täysin riskittömiä. Samoin näitä velkoja liikkeelle laskeneet maat eivät joudu niistä vastuuseen. Seurauksena on, että EKP voi kärsiä massiivisia luottotappioita, jotka lankeavat veronmaksajien maksettaviksi.

Jos kriisiä ei pystytä nykyisillä mekanismeilla hoitamaan vuoden 2013 puoliväliin mennessä, niin silloin EKP:n roolin on kasvettava. Jos niin ei tehtäisi, kriisimaiden olisi erittäin vaikea saada lainaa yksityiseltä sektorilta kohtuullisilla ehdoilla. Pankit ja muut sijoittajat nimittäin vaativat kompensaatiota siitä, että EU vaatii lainanantajien osallistumista mahdollisiin velkajärjestelyihin. Ainoa ratkaisu on, että EKP rahoittaa kriisimaita, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. EKP ei tule pitämään luottotappioriskinsä kasvamisesta eikä ylipäätäänkään siitä, että se joutuu rahoittamaan velkaantuvia valtioita.

Keskuspankkirahoituksen sijasta kriisimaat tarvitsevat todellista tukea muilta EU-mailta, mutta tällaista tulonsiirtoa, veronmaksajien rahojen lahjoittamista toiselle jäsenmaalle, eivät äänestäjät tule sulattamaan. Jollei jonkin ihmeen kautta kriisimaiden talouskasvu ja velanmaksukyky parane dramaattisesti, lopulta tuloksena on niiden velkasaneeraus.

Irlannin kohtalo on surkea

EU ja IMF tarjoavat Irlannille yhteensä 67,5 miljardin euron luottotakuita yli 7 prosentin korolla. Maan odotetaan maksavan vuoteen 2024 mennessä takaisin lainansa, jotka ovat lähes puolet sen bruttokansantuotteesta. Tavallisestihan valtiot eivät paljoakaan lyhennä lainojaan, vaan niiden velkarasitus – velan suhde bruttokansantuotteeseen – sulaa vähitellen talouskasvun myötä. Irlannilta edellytetään siis valtavaa ponnistusta: sen olisi leikattava julkisia menoja ja kiristettävä verotusta saadakseen julkisen taloutensa kyllin ylijäämäiseksi, jotta se voisi maksaa velkansa korot ja lyhennykset. Toisin sanoen maan olisi kiristettävä finanssipolitiikkaansa rajusti, mikä tietenkin ruokkii lamaa. On erittäin epävarmaa, voiko mikään hallitus ajaa läpi tällaista talouspoliittista linjaa.

Jotkut poliitikot ovat edellyttäneet, että Irlanti nostaisi yhteisöveroprosenttiaan nykyiseltä erittäin matalalta 12,5 prosentin tasolta, joka on noin puolet vanhojen EU-maiden keskitasosta (Suomessa 26 prosenttia). Tämäkään asia ei ole ihan yksinkertainen, mutta se on ymmärrettävä. Ensinnäkin vaatimus on ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että verotus on EU:ssa kansallisessa päätäntävallassa. Toiseksi Irlannin talouskasvu ja hyvinvointi on pitkälti perustunut siihen, että se on tällä alhaisella verolla onnistunut houkuttelemaan ulkomaisia investointeja maahan. Verodumppaus on periaatteessa samanlainen keino kuin devalvaatiolla pönkitettävä kilpailukyky, ja sitähän Irlanti ei voi käyttää. Jos se ei muuten pärjää, niin sen asiat ovat todella huonosti.

Näillä kuitenkin mennään vielä jonkin aikaa. Markkinavoimat näyttävät tällä hetkellä perustavan toivonsa siihen, että EKP jatkaa velkapapereiden tukiostojaan. Yllä kuvatuista syistä se ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin. Täytyy löytyä joku muu keino, jolla euroalueen periferiset kriisimaat kykenevät nousemaan ahdingosta. Se saattaa hyvinkin olla niiden irtaantuminen eurosta, uuden valuutan devalvointi ja velkasaneeraus.