1. Julkaisuhaku
2. Epäkeynesiläistä finanssipolitiikkaa?

Epäkeynesiläistä finanssipolitiikkaa?

Uudesta hallitusohjelmasta löytyy mm. seuraava muotoilu (s. 9–10):

“Hallitus sitoutuu toteuttamaan uusia lisäsopeutustoimia, mikäli valtion velan bruttokansantuoteosuus ei näytä kääntyvän laskuun ja valtion talouden alijäämä näyttää asettuvan yli 1 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Hallitus seuraa vuosittain em. valtiontalouden tavoitteiden toteutumista ja panee tarvittaessa täytäntöön ehdollisia toimia siten, että niitä toteutetaan prosentuaalisesti yhtä paljon. Näitä ehdollisia toimia ovat valtion menojen ja kuntien valtionapujen lisäjäädytys ja sopeutus sekä verojen lisäkorotukset ja verovähennysten karsiminen.

Menojen ja verojen lisäsopeutuksen tarpeen tarkastelu tehdään vuosittain alkaen vuosien 2013–2016 valtion menojen kehyspäätöksestä. Mikäli ennen vuotta 2015 valtion velan bruttokansantuoteosuus kääntyy selkeään laskuun, voidaan parantuneesta fiskaalisesta asemasta enintään 30 % käyttää menolisäyksiin hallituksen strategisten päämäärien mukaisesti.”

Kansanedustaja Osmo Soininvaara tulkitsee tätä niin, että laman hoito menee keynesiläisittäin väärin päin: “…lamaa ei pitäisi pitkittää imemällä kansantaloudesta pois rahaa ja jos menee hyvin, pitäisi rahaa koota valtion kirstuun paljon…”.

Tämä tulkinta on mitä ilmeisimmin virheellinen. Hallitusohjelman yllä siteeratussa tekstissä on selvästikin kyse pitkästä aikavälistä eikä mistään laman hoidosta tai rahan tuhlaamisesta noususuhdanteessa. Soininvaara on sekoittanut suhdanteet ja pitkän ajan talouskasvun, johon kestävyysvajekin liittyy.

Sen sijaan olisi helppo kyseenalaistaa valtion velan BKT-osuuden laskun ja yli yhden prosentin menevän alijäämän välinen yhteys. Edellinen voi toteutua, vaikka alijäämä ylittäisikin yhden prosentin. Syy on se, ettei tässä ole sanottu mitään talouskasvusta eikä valtionvelan korosta. Näiden muuttujien sopivalla kombinaatiolla – jollaisia on periaatteessa lukematon määrä – valtion velan BKT-osuus voi alentua, vaikka alijäämä olisi suurempi kuin yksi prosentti BKT:stä.

On mielenkiintoista verrata yllä siteerattua kohtaa kahden edellisen hallituksen vastaaviin kohtiin. Matti Vanhasen II (ja Mari Kiviniemen) hallituksen (2007–2011) ohjelmassa luki (s. 17):

“Hallitus lähtee siitä, että valtiontalouden alijäämä ei edes poikkeuksellisen heikon talouskehityksen oloissa saa ylittää 2 ½ % bruttokansantuotteesta. Jos alijäämä uhkaa ennusteiden valossa muodostua tätä suuremmaksi, hallitus esittää viipymättä tarvittavat menojen vähentämistoimenpiteet ja muut toimenpiteet ylityksen välttämiseksi.”

Tämä muotoilu edusti selvää epäkeynesiläisyyttä. Ei edes EU:n vakaus- ja kasvusopimus edellyttänyt valtiontalouden alijäämältä mitään tällaista laman syventämistä. Ei ollutkaan mikään yllätys, että Vanhasen II hallitus luopui tästä periaatteesta finanssikriisin keskellä vähin äänin. Valtiontalouden alijäämä oli 4,6 prosenttia vuonna 2009 ja 5,1 prosenttia vuonna 2010. Vanhasen ja Kataisen elvytystoimet jäivät melko vaatimattomiksi, mutta ainakaan tilannetta ei tietoisesti lähdetty pahentamaan.

Matti Vanhasen I hallituksen (2003–2007) ohjelmaan oli puolestaan kirjattu seuraavaa (s. 10):

“Suhdanneluonteiset tai muutoin tilapäiset poikkeamat valtiontalouden tasapainoon tähtäävältä uralta voidaan sallia, mikäli ne eivät vaaranna valtion velan alenemista suhteessa bruttokansantuotteeseen.”

Periaate selvästikin salli laskusuhdanteen tasoittamisen, mutta sellaista ei sattunut tälle hallituskaudelle. Oikeaoppista keynesiläisyyttä olisi sen sijaan ollut, että vallinneessa noususuhdanteessa olisi tähdätty ylijäämiin, mutta siitä ei ohjelmassa sanottu suoraan mitään, ja käytännössä ylijäämiä syötiin mittavilla veronkevennyksillä.

Missään em. kolmesta hallitusohjelmasta ei sanottu yksiselitteisesti, että valtiontalouteen pitää kerätä ylijäämiä buumissa ja että se pitää päästää alijäämäiseksi taantumissa. Toisaalta niistä tarkkaan ottaen puuttui myös keynesiläisen suhdannepolitiikan täydellinen vastakohtakin: vielä Sauli Niinistön toimiessa valtiovarainministerinä viljeltiin erityisesti hänen puolueessaan hokemaa, että verotusta ei ole varaa keventää silloin, kun taloudella menee huonosti, mutta niin kannattaa tehdä sitten, kun menee taas hyvin.