1. Blogi
2. Valtion velkaantumisen taittamisella ei ole kiire

Valtion velkaantumisen taittamisella ei ole kiire

Valtion velkaantumiseen liittyy eräitä väärinkäsityksiä ja myyttejä.

Yksilö tai kotitalous saa lainaa yleensä vain esittämällä uskottavan lainanhoitosuunnitelman, jolla velka maksetaan kokonaan takaisin. Valtion ei välttämättä tarvitse koskaan maksaa velkaansa takaisin, koska se on periaatteessa ikuinen ja voi ottaa uusia lainoja erääntyneiden tilalle. Kuuluisa historiallinen poikkeus oli Romanian diktaattori Nicolae Caeucescu, joka maksoi kaikki velat pois kesään 1989 mennessä, puoli vuotta ennen kukistumistaan.

On myös harhaanjohtamista esittää, että valtion velka jää tulevien sukupolvien maksettavaksi. Jos sitä ei kuoleteta, niin maksettavaksi jäävät vain velanhoitokulut eli korot. Toki niistäkin saattaa joskus koitua iso taakka.

Valtion velka voi kasvaa ilman, että velkataakka kasvaa. Rahoitusmarkkinat mittaavat velkataakkaa velan suhteena bruttokansantuotteeseen. Velka voi siis kasvaa ainakin samaa vauhtia kuin tämän osamäärän nimittäjä eli bkt:n arvo, so. talouskasvun ja inflaation summan verran. Se voi usein kasvaa enemmänkin, koska velkasuhteelle ei ole löydetty mitään yksiselitteistä rajaa, jonka jälkeen markkinat rankaisevat siitä sietämättömän korkeilla koroilla. Siihen vaikuttavat monet muutkin tekijät.

Historiassa velkataakat ovat yleensä sulaneet talouskasvulla ja inflaatiolla, jotka suurentavat velkasuhteen nimittäjää, bkt:n arvoa. Kovin harvinaista ei ole ollut myöskään velkojen anteeksianto tai maksamatta jättäminen tai jonkinlainen uudelleenjärjestely, esimerkiksi muuttaminen velkojan omaisuudeksi jossain muodossa.

Suomen osalta on vielä otettava huomioon se, että vaikka julkinen (valtion ja kuntien) bruttovelka ylittää tänä vuonna 60 prosenttia suhteessa bkt:en, on julkisyhteisöihin luettavilla eläkerahastoilla niin paljon (noin 150 miljardia euroa) rahoitusvarallisuutta, että Suomen koko julkinen nettovelka on negatiivinen. Toisin päin laskettu julkinen nettovarallisuus suhteessa bkt:en on Norjan jälkeen toiseksi suurin kehittyneiden maiden joukossa. Lähivuosina sen odotetaan pysyttelevän välillä 40–50 prosenttia suhteessa bkt:en.

Valtionvelan kasvun pikaista pysäyttämistä vaativa porukka näyttää jakautuvan karkeasti ottaen kahteen ryhmään: niihin, jotka käsittävät koko asian väärin, ja niihin, jotka käyttävät sitä tekosyynä toteuttaa julkisten menojen leikkauksia raivatakseen tilaa yksityiselle liiketoiminnalle. Lienee myös niitä, jotka pelkästään kavahtavat velkaantumiseen liittyviä riskejä.

Miksi kuitenkin niin monet ovat huolissaan valtion velkaantumisesta? Yksi syy löytyy varmasti historiasta. Mikään muu maa kuin Suomi ei maksanut kokonaan takaisin Yhdysvalloilta 1. maailmansodan aikana tai pian sen jälkeen ottamaansa velkaa. Muut maat lakkasivat lyhentämästä velkaansa jo v. 1932–33, mutta Suomi maksoi v. 1919 ottamansa ns. Hoover-lainan kokonaan takaisin vuoteen 1976 mennessä. Tätä ennen Suomella oli kansainvälisillä lainamarkkinoilla huono maine aiempien kyseenalaisten lainanmaksujärjestelyjensä ja poliittisten levottomuuksiensa (Mäntsälän kapina keväällä 1932) takia. Suomi oli nuori, verraten tuntematon maa, jonka velka Yhdysvalloille oli verraten pieni suhteessa sen muihin sitoumuksiin. Nuori kansakunta saavutti valtavaa myönteistä huomiota ja luotettavan maineen velkamarkkinoilla vuosikymmeniksi.

Hoover-velkaa käsitelleessä artikkelissaan Kansantaloudellisen Aikakauskirjan numerossa 1/1995 Riitta Hjerppe ja Vappu Ikonen kirjoittivat: ”Päätös jatkaa velanmaksua ei ollut vahinko, se ei johtunut väärinkäsityksestä tai suomalaisten talouspoliitikkojen sinisilmäisestä hölmöydestä, vaan se oli täysin tietoinen pyrkimys hankkia nuorelle kansakunnalle luotettava maine. Lisäksi päätöksen takana näyttäisi olleen usko siihen, että Euroopan maat ja Yhdysvallat pystyvät sopimaan velkajärjestelyistään, eikä Suomen tarvitse maksaa koko velkaa takaisin.”

Nykypäivänä kuitenkin tällainen ylilyönti mielestäni kuulostaa ennemminkin kansallisen alemmuudentunteen ilmaukselta – samanlaiselta kuin ilmeisen liiallinen, hyvin moninaisilla tavoilla ilmenevä kiinnostus siihen, mitä muut meistä ajattelevat.

Huoli luottoluokituksen alenemisesta on ylimitoitettu

Nykyään velkasuhteen kasvun taittumista vaaditaan usein viittaamalla valtion kansainvälisen luottoluokituksen heikkenemisen vaaraan. Kolmella suurimmalla luokittajalla (Fitch, Moody’s ja Standard & Poor’s) se on ollut AAA eli paras mahdollinen jo toistakymmentä vuotta. Harva taitaa muistaa, että Suomi ei pudonnut erittäin hyvän luottokelpoisuuden A-tasolta (AA+, AA tai AA-) edes 1990-luvun alun lamassa, jossa valtion velkasuhde nousi 10 prosentista pikavauhtia yli 50 prosenttiin. Monien tutkimusten mukaan luottoluokitukseen vaikuttavat velkaantumisen lisäksi sellaiset tekijät kuin maan elintaso, talouskasvu, inflaatio ja poliittinen vakaus.

Valtion lainat kyllä kallistuivat 1990-luvun alussa (kansainvälisesti vertailukelpoisia viitelainoja laskettiin liikkeelle vuodesta 1992 lähtien), mutta korkoero suhteessa Saksaan lähti laskuun jo syyskuussa 1992, kun markka päästettiin kellumaan ja heikkenemään roimasti, minkä markkinavoimat saattoivat odottaa vauhdittavan vientiä ja talouden elpymistä. Tammikuuhun 1993 mennessä korkoero oli kaventunut kahdella prosenttiyksiköllä. (Oheisen kuvion toinen piikki v. 1994 lienee liittynyt lähinnä EU-jäsenyyshakemusta koskeneeseen epävarmuuteen kansanäänestyksen alla.) Valtion luottoluokitukset alkoivat kohentua vasta vuosina 1996–97. Tämä episodi on hyvä esimerkki siitä, etteivät luottoluokitukset suinkaan aina määrää suoraan valtionlainojen korkojen kehitystä.

Toisaalta valtion velkaantuminen ei välttämättä vaikuta paljoakaan luottoluokituksiin. 1990-luvun alun Suomessa tuo vaikutus oli melko vähäinen, vaikka velkaantuminen oli paljon hurjempaa kuin nyt. Samalla kuitenkin korkoero Saksaan repesi liki kuuteen prosenttiyksikköön.

Vaikuttaa siltä, että pitäytyminen kiinteässä valuuttakurssissa – marraskuun 1991 devalvaation jäädessä ilmeisen riittämättömäksi – toimi 1990-luvun alussa pakkopaitana, joka esti talouskasvun ripeän uudelleenkäynnistymisen ja siten alensi markkinoiden arviota Suomen velanhoitokyvystä. Vastaavasti voisi odottaa, että devalvaatiot kokonaan pois sulkeva eurojäsenyys olisi vielä pahempi loukku. Korkoero ei kuitenkaan ole revennyt, vaan nyt markkinat näyttävät luottavan Suomen velanhoitokykyyn.

Entä jos Suomen valtion luottoluokitukset alkaisivat pudota AAA-tasolta? Tutkimusta luottoluokitusten ja korkojen yhteyksistä euromaissa on kovin vähän, mutta ainakin yksi tuore tutkimus on osoittanut, että luokituksen muutoksilla A-tasolla (AAA:sta A:han) on vain hyvin pieni vaikutus korkoihin. Muutaman kymmenen miljoonan euron lisäystä korkomenoihin ei pitäisi kavahtaa, jos toisella puolella painavat talouskasvua ja kansalaisten hyvinvointia leikkaavat julkisen talouden kiristystoimet.

Tietenkään valtion velkaantumista ei pidä päästää riistäytymään käsistä. Se tilanne on kuitenkin meillä vielä kaukana, että ajautuisimme euroalueen muiden kriisimaiden joukkoon. Ne kamppailevat velanhoitokulujensa kanssa B-luokassa, jossa luottoluokitusten muutoksilla on varsin suuret vaikutukset velan korkoihin. Suomella on vielä aikaa vahvistaa markkinoiden luottamusta velanhoitokykyynsä muilla keinoilla kuin paniikkijarrutuksella.