Elvytys saattaa maksaa itse itsensä – rautalangasta väännettyä pohdintaa

Labore-blogi Heikki Taimio

Viimeksi tänään pääministeri Stubb ilmoitti, että hallituksen tavoitteena on hillitä velkaantumista leikkaamalla julkisia menoja ja kiristämällä verotusta yhteensä 7 miljardilla eurolla vuoteen 2019 mennessä. Ei ole ihan selvää, tervehtivätkö kaikki hallituspuolueet tätä politiikkaa vilpittömällä ilolla, mutta tiedämme hyvin, mitkä puolueet ainakin niin tekevät. Jostain syystä muut puolueet ovat päättäneet mennä tähän mukaan. Ensi keväänä valtaan nousevan hallituksen ei kuitenkaan tarvitse sitoutua tällaiseen finanssipolitiikan kiristykseen, joka merkitsisi kymmeniä tuhansia työttömiä jo nykyisten lisäksi.

Stubbin hallitus katsoo, että valtion velkaantumista on hillittävä työttömyyden paisumisen uhallakin. Jätän seuraavassa pohtimatta sitä, uhkaako lisävelkaantuminen jo valtion luottokelpoisuutta, johtaisiko se velan korkokustannusten sietämättömään nousuun tai heikentäisikö se tulevien hallitusten mahdollisuuksia reagoida uusiin taantumiin. Niin ikään sivuutan kysymyksen, onko EU:n asettama 60 prosentin raja julkisen talouden velkasuhteelle (velka/bkt) ylimalkaan järkevä ja seuraisiko sen ylittämisestä – jonka Suomi kohta tekee – merkittäviä sanktioita Suomelle.

Totean tässä vain ohimennen, että velkaantumisella on hyvä pelotella, jos perimmäisenä muttei välttämättä julkilausuttuna tavoitteena on julkisen sektorin supistaminen liikkumatilan raivaamiseksi yksityiselle liiketoiminnalle.

Olettakaamme siis, ihan vain seuraavan argumentoinnin vuoksi, että tavoitteena on valtion velan kasvun hillitseminen. Onko silloin mahdotonta vähentää työttömyyttä finanssipolitiikan keinoin? Ei, jos elvytys – julkisten menojen lisääminen tai verojen keventäminen – vähintäänkin maksaa itse itsensä. Milloin tämä olisi mahdollista? Millä ehdoilla elvytys maksaisi itse itsensä? Väännetäänpä asia rautalangasta.

Tarkastellaanpa ensin elvytystä julkisten kulutus- ja investointimenojen eli julkisen kysynnän lisäyksen muodossa. Hallitus (tai oikeammin eduskunta) voi tietysti päättää suoraan valtion kulutus- ja investointimenoista, ja epäsuorasti se voi myös jonkin verran vaikuttaa kuntien kulutus- ja investointimenoihin. Makrotaloustieteen vakiintunutta symboliikkaa noudattaen käytämme julkisen kysynnän lisäyksestä merkintää ΔG, jossa kreikkalainen kirjain Δ (delta) viittaa lisäykseen.

Julkisen kysynnän lisäyksestä – siis kun valtio ja/tai kunnat palkkaavat lisää väkeä ja/tai lisäävät tavaroiden ja palvelujen ostojaan – seuraa yritysten ja kotitalouksien tulojen kasvua, joka paisuttaa valtion ja kuntien verokertymiä sekä erilaisten eläke- ja muiden sosiaaliturvarahastojen maksukertymiä. Samalla tapahtuu jonkin verran supistumista tulonsiirroissa kuten työttömyyspäivärahoissa, työmarkkina-, toimeentulo- ja asumistuessa. Nettoverot = verot – tulonsiirrot siis pyrkivät kasvamaan. Merkitsemme nettoverojen muutosta ΔT:llä.

Jos yksinkertaisuuden vuoksi sivuutamme julkisen velan korkomaksut ja julkisyhteisöjen omaisuuden tuotot, niin julkisen talouden rahoitusalijäämän eli velkaantumisen muutos on nyt ΔG – ΔT. Millä ehdolla elvytys eli G:n lisäys ei johda lisävelkaantumiseen ja voi siis vähintäänkin maksaa itsensä? Toisin sanoen: millä ehdolla ΔT ≥ ΔG? Vastausta varten tarvitsemme tiedot

a) kuinka suureen tulojen eli bruttokansantuotteen lisäykseen elvytys johtaa; ja
b) kuinka paljon bkt:n lisääntyminen paisuttaa nettoveroja.

Merkitsemme bkt:n muutosta ΔY:llä. Tämän muutoksen suhdetta julkisen kysynnän muutokseen ΔG kutsutaan finanssipolitiikan kertoimeksi. Merkitsemme sitä k:lla: k = ΔY⁄ΔG, joten ΔY = kΔG. Toisaalta merkitsemme nettoverojen muutoksen ΔT ja bkt:n muutoksen ΔY välistä suhdetta eli rajanettoveroastetta t:llä: t = ΔT⁄ΔY, joten ΔT = tΔY = tkΔG.

Näin ollen julkisen kysynnän lisäyksenä toteutettava elvytys vähintään maksaa itsensä, jos
tkΔG ≥ ΔG eli tk ≥ 1.

Vastaavat tarkastelut voidaan suorittaa myös verojen ja tulonsiirtojen muutoksille, mutta jätän ne lukijoille harjoitustehtäväksi. Perusidea tuli toivon mukaan yllä selväksi.

Kaikki riippuu siis parametrien t ja k arvoista. Monissa laskelmissa tavataan olettaa k:lle arvo, joka on korkeintaan yksi. Koska on ilman muuta selvää, että rajanettoveroaste t jää ykköstä pienemmäksi, niin k ≤ 1 takaa sen, ettei elvytys voi maksaa itseään takaisin, so. tk < 1. Jätän lukijoille tulevaksi harjoitustehtäväksi senkin havainnoimisen, kuka tai ketkä kulloinkin tekevät tällaisen oletuksen, lausuivatpa he sitä julki tai eivät. Sehän tekee helpoksi vastustaa elvytystä lisävelkaantumisen pelossa.

Mitkä sitten ovat parametrien t ja k oikeat arvot? Niitä ei saisi vetää hihasta, vaan ne pitäisi estimoida tilastoaineistosta, so. tarvitaan ekonometristä tutkimusta. Luotettavien tulosten saaminen on kuitenkin liki mahdotonta, sillä parametrien saamat arvot vaihtelevat helposti paljon ekonometrisen menetelmän, käytetyn aineiston ja suhdannevaiheen mukaan.

Finanssipolitiikan kertoimesta k on melko paljon kansainvälistä tutkimusta. Jos tilastoaineisto ulottuu pitkälle ajanjaksolle, joka sisältää monenlaisia suhdannevaiheita, saadaan usein tulokseksi, että k < 1. Elvytyksen vastustajat viittaavat em. syistä mielellään tällaisiin tutkimustuloksiin. Toisaalta jos tutkimuksessa otetaan nimenomaisesti huomioon viimeaikaisen syvän taantuman kaltainen tilanne, saadaan melko helposti tulokseksi k > 1, jopa reilusti, mikä on omiaan tekemään elvytystä puoltavan kannan vahvemmaksi. Finanssipolitiikan tehokkuutta syvässä taantumassa vahvistaa mm. se, että korkotaso on matalalla eikä hevin lähde nousuun, ja että elvytyksestä huolimatta myös hinta- ja kustannustason nousu ja siten kilpailukyvyn heikkeneminen pysyvät vähäisinä. Ikävä kyllä suomalaista tutkimusta aiheesta on toistaiseksi hyvin vähän.

Rajanettoveroastetta ei ole kumma kyllä tutkittu juuri ollenkaan. Kuten julkisen kysynnän kohdalla, on helppo kuvitella, että verojen ja tulonsiirtojen muutokset elvytystä toteutettaessa voivat vaihdella paljonkin. Tulokset riippuvat hyvin paljon jo siitä, mitä julkisen kysynnän, verojen ja tulonsiirtojen eriä muutokset koskevat.

Yhtä kaikki on selvää, että suuret t:n ja k:n arvot vahvistavat sitä todennäköisyyttä, että elvytys ei johda lisävelkaantumiseen. Tulos voidaan kääntää myös toisin päin: tällöin finanssipolitiikan kiristäminen – menojen leikkaaminen ja verojen korottaminen – johtaa todennäköisemmin lisävelkaantumiseen.

Koska asia on näin suurimerkityksinen niin Stubbin hallituksen kuin tulevienkin hallitusten linjanvalinnan kannalta, olisi vähintäänkin kohtuullista, että ne lausuisivat selkeästi julki laskelmiensa perusteet em. näkökohtien osalta, ja mihin tutkimustietoon ne perustuvat. Se edistäisi merkittävästi talouspoliittista keskustelua. Niin ikään olisi toivottavaa, että hallitukset edistäisivät sellaista makrotaloustieteellistä tutkimusta, joka tuottaisi luotettavampia vastauksia em. kysymyksiin.