1. T&Y-lehti
2. Suomi on siirtymässä pitkäikäisyyden yhteiskuntaan

Suomi on siirtymässä pitkäikäisyyden yhteiskuntaan

Suomi on siirtymässä pitkäikäisyyden yhteiskuntaan. Sen seurauksia tarkastellaan yleensä eläkkeiden, hoivapalvelujen ja julkisen talouden näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle jää se, että pitkäikäisyys muuttaa myös sukupolvien välisiä suhteita ja lisää aikaa, jonka eri sukupolvet viettävät yhdessä.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa sukupolvia tarkastellaan usein talouden ja kestävyyden näkökulmista. Pohditaan, kuka maksaa hyvinvointivaltion laskun, kuka hyötyy julkisista menoista ja millä tavoin eri sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Keskustelun taustalla on usein ajatus sukupolvista erillisinä ryhminä, joiden edut voivat olla ristiriidassa keskenään. Useimpien ihmisten elämässä sukupolvet eivät kuitenkaan näyttäydy ensisijaisesti ikäryhminä tai poliittisina eturyhminä. Ne ilmenevät perheenjäseninä: vanhempina, lapsina, isovanhempina ja lastenlapsina. Näiden suhteiden kautta eri-ikäisten ihmisten elämät limittyvät toisiinsa ja näiden suhteiden kautta pitkäikäisyyden vaikutukset tulevat näkyviksi.

Elinajan piteneminen on yksi modernin yhteiskunnan suurimmista saavutuksista. Se on seurausta lääketieteen, ravitsemuksen, asumisen, koulutuksen ja hyvinvointivaltion kehityksestä. Pitkäikäisyyttä tarkastellaan usein väestön ikääntymisen näkökulmasta: yhteiskunnassa on aiempaa enemmän vanhoja ihmisiä. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin huomata, että pitkäikäisyys tarkoittaa myös ​aiempaa pidempiä yksilöllisiä elämänkulkuja¹. Yhä useammalla ihmisellä on mahdollisuus ja kasvava todennäköisyys elää pitkä, terve ja toimintakykyinen elämä. Elämään on tullut lisää vuosia ennen kaikkea keskelle eikä niinkään sen loppuun. Huonon toimintakyvyn vuodet eivät ole kasvaneet samaa tahtia kuin kokonaiselinikä².

Pitkäikäisyyden yleistymisellä on seurauksia koko elämänkululle. Kun yksi elämänvaihe muuttuu, muuttuvat myös muut – dominopalikoiden lailla. Elinkaaret pitenevät, ja nuoruuden elämänvaihe venyy, perhe perustetaan myöhemmin, työurat pitenevät, eläköityminen siirtyy myöhemmäksi, isovanhemmaksi tullaan myöhemmin ja samalla useampi ehtii elää pidempään isovanhemman roolissa.

Väestötieteilijä Vern Bengtson³ kuvasi tätä kehitystä monisukupolvisten perhesuhteiden vahvistumisena. Kun kuolleisuus vähenee ja ihmiset elävät entistä vanhemmiksi, perheissä on samanaikaisesti elossa enemmän sukupolvia kuin aiemmin. Neljän sukupolven perheet ovat yleistyneet, ja joskus elossa voi olla yhtä aikaa jopa viisi sukupolvea. Pitkäikäisyyden yhteiskunta onkin samalla sukupolvien yhteiskunta.

Margolis ja Wright (2017) ovat osoittaneet, että terveiden isovanhemmuusvuosien määrä on kasvanut merkittävästi viime vuosikymmenten aikana. Vaikka ensimmäinen lapsenlapsi syntyy nykyisin myöhemmin kuin ennen, pidempi ja terveempi elämä tarkoittaa sitä, että useimmat isovanhemmat viettävät lastenlastensa kanssa enemmän vuosia kuin mikään aikaisempi sukupolvi.

Samalla myös muut sukupolvien väliset suhteet muuttuvat. Yhä useammalla keski-ikäisellä on elossa olevat vanhemmat. Aikuisilla lapsilla on mahdollisuus ylläpitää suhdetta vanhempiinsa vuosikymmenien ajan. Isovanhemmat seuraavat lastenlastensa kasvua pidemmälle aikuisuuteen. Joissakin perheissä nähdään jopa lastenlastenlapset.

Elävätkö sukupolvet yhä enemmän erillään?

Keskusteluissa esiintyy ajoittain huoli siitä, että nyky-yhteiskunnassa sukupolvet etääntyvät toisistaan. Perheet ovat pienempiä, ihmiset muuttavat työn perässä ja elämäntavat yksilöllistyvät. Lapsia syntyy vähemmän, ja perheen ensimmäinen lapsi saadaan vanhempana kuin aiemmin. Samaan aikaan aktiivinen ikääntyminen on muuttanut myöhäisen aikuisiän sisältöä ja elämäntyylejä. Iäkkäät toimivat aktiivisesti yhteiskunnassa, ovat vahvoja kuluttajia, harrastavat ja matkustavat.

Muutosten perusteella on ajateltu, että sukupolvien välinen yhteys heikkenee. Tutkimustieto ei kuitenkaan anna yksiselitteistä tukea tälle oletukselle. Eurooppalaiset vertailututkimukset osoittavat, että sukupolvien välinen apu on edelleen hyvin yleistä. Vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan sekä käytännöllisesti että taloudellisesti, ja aikuiset lapset puolestaan tukevat ikääntyviä vanhempiaan. Erityisen tärkeä rooli on isovanhemmilla, jotka osallistuvat lastenlastensa hoitoon ja muodostavat merkittävän osan monien lapsiperheiden arjen tukiverkostoa⁴.

Sukupolvien välinen tuki ei ole yksi­­-suuntainen vaihdanta vaan yhteinen sosiaalinen suhde, josta hyötyvät kaikki osapuolet.

2000-lukua voidaan jopa kutsua isovanhemmuuden aikakaudeksi, sillä pitkäikäisyys, pienemmät lapsiluvut ja parempi toimintakyky ovat lisänneet isovanhempien mahdollisuuksia osallistua lastenlastensa elämään⁵. Di Gessa kollegoineen⁶ on puolestaan osoittanut, että lastenlasten hoito ei ole vain palvelus vanhemmille. Monille isovanhemmille kyse on myös tavasta ylläpitää läheisiä suhteita, kokea merkityksellisyyttä ja osallistua perheen arkeen. Sukupolvien välinen tuki ei siis ole yksisuuntainen vaihdanta vaan yhteinen sosiaalinen suhde, josta hyötyvät kaikki osapuolet.

Kiireiset eläkeläiset vai aktiiviset perheenjäsenet?

Elämässä aika on rajallista, joten usein esitetään, että ikääntyneiden lisääntyvä aktiivisuus vähentäisi iäkkäiden nuoremmille antaman avun määrää sekä sukupolvien välistä kanssakäymistä. Mielikuvissa uuden ajan seniorit toteuttavat itseään ja nauttivat vapaudesta. Kysytään, mitä tapahtuu sukupolvien välisille suhteille, kun elämänkulku venyy, myöhäinen aikuisikä muuttuu, ihmiset jatkavat työelämässä pidempään ja viettävät aktiivista eläkeaikaa. On esitetty, että aktiivinen elämäntyyli myöhäisessä aikuisiässä tapahtuu perhesuhteiden ja nuorempien sukupolvien kustannuksella.

Tanskassa toteutettu pitkittäistutkimuksemme antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan⁷. Kun vertasimme 52–77-vuotiaiden tanskalaisten antamaa käytännön apua aikuisille lapsille vuosina 1997 ja 2017, havaitsimme, että vanhemmissa ikäryhmissä avunanto oli lisääntynyt huomattavasti kahdenkymmenen vuoden aikana. Vuoden 2017 seitsemänkymppiset auttoivat aikuisia lapsiaan useammin kuin vastaavanikäiset vuonna 1997. Erityisesti lastenlasten hoito oli lisääntynyt. Muutosta selittivät iäkkäiden lisääntyneet fyysiset ja inhimilliset resurssit: parantunut toimintakyky ja aktiivisempi elämäntyyli.

Nuoremmissa seniorien ikäryhmissä avunanto oli vähentynyt, mutta tärkein syy ei ollut kiireinen elämäntapa tai ajasta kilpailevat aktiviteetit. Keskeinen selitys oli se, että ihmiset tulivat isovanhemmiksi myöhemmin kuin ennen. Kun lastenlapset syntyvät myöhemmin, myös isovanhemmuuteen liittyvä avunanto siirtyi myöhempiin ikävuosiin. Ennen omien lasten saamista aikuiset lapset harvemmin tarvitsevat vanhemmiltaan käytännön apua arjessa. Havaitsimme myös, että samalla työnteko kuuden- ja seitsemänkymmenen ikävuoden välillä yleistyi ja työ täytti ”ylimääräisen” ajan, joka syntyi myöhentyneen isovanhemmuuden ja parantuneen toimintakyvyn yhteisvaikutuksena.

Tulostemme ehkä kiinnostavin havainto liittyi aktiiviseen ikääntymiseen. Työssäkäynti, harrastukset, vapaaehtoistoiminta ja sukupolvien välinen auttaminen eivät näyttäneet olevan kilpailijoita keskenään. Päinvastoin, aktiivisimmat ihmiset olivat usein aktiivisia monella elämänalueella yhtä aikaa. He harrastivat, osallistuivat yhteiskuntaan ja auttoivat läheisiään. Tutkimus haastaa siis käsityksen itseensä keskittyneestä eläkeläissukupolvesta. Pitkäikäisyyden tuottamat lisävuodet eivät näyttäisi olevan vain yksilöllisen vapauden vuosia. Ne ovat myös perhesuhteiden vuosia.

Sukupolvet eivät ole vastapuolia

Suomessa ja useissa muissa Euroopan maissa pohditaan aiheellisesti nuorten haasteita työmarkkinoilla, asumisen kallistumista, eläkejärjestelmän rahoituksen kestävyyttä ja sukupolvien välisiä eroja varallisuudessa. Tällaisissa tarkasteluissa sukupolvet näyttäytyvät helposti toisistaan erillisinä, jopa keskenään kilpailevina, vastakkaisina ryhminä. Ihmiset ovat elämänsä aikana kuitenkin vuoroin lapsia, vanhempia, isovanhempia, avun antajia ja avun vastaanottajia. Seitsemänkymppinen voi samaan aikaan auttaa aikuisia lapsiaan, hoitaa lastenlapsiaan ja tukea yhdeksänkymppistä vanhempaansa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin hän saattaa itse olla avun tarvitsija. Sukupolvien väliset suhteet eivät muodostu pelkästään tulonsiirroista eivätkä ne ole nollasummapeliä.

Elämänkulkututkimuksessa puhutaan toisiinsa sidotuista elämistä (linked lives). Tämän mukaan ihmisten elämät eivät etene irrallisina yksilöllisinä projekteina, vaan ne ovat kietoutuneet muiden ihmisten elämänkulkuun. Yhden ihmisen ratkaisut, mahdollisuudet ja vaikeudet vaikuttavat muiden perheenjäsenten elämään, aivan erityisesti eri sukupolvien välillä⁸.

Pitkäikäisyys tekee nämä yhteydet entistä näkyvämmiksi. Kun ihmiset elävät pidempään, myös sukupolvien väliset riippuvuussuhteet kestävät pidempään. Nuorten aikuisten kouluttautuminen ja perheen perustaminen limittyvät entistä pidempään vanhempien ja isovanhempien elämään. Samalla pitkään elävät vanhemmat ja appivanhemmat tarvitsevat myöhemmin elämässään tukea omilta lapsiltaan ja näiden perheiltä. Elämänkulut eivät kulje vain rinnakkain vaan lomittuvat toisiinsa.

Tutkimukset sukupolvien välisistä tulonsiirroista ja käytännön avusta osoittavat, että tuki virtaa perheissä jatkuvasti eri suuntiin⁹. Vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan rahallisesti, käytännön asioissa ja lastenhoidossa. Aikuiset lapset puolestaan tarjoavat vanhemmilleen apua erityisesti toimintakyvyn heikentyessä. Pitkäikäisyys lisää mahdollisuuksia molempiin. Se pidentää aikaa, jonka kuluessa apua voidaan antaa ja vastaanottaa.

Samalla kun julkisessa keskustelussa puhutaan sukupolvista aiempaa enemmän erillisinä ryhminä, ihmisten arkielämässä sukupolvien keskinäinen riippuvuus on monin tavoin vahvistunut.

Pitkäikäisyyden ehkä yllättävin seuraus onkin se, että samalla kun julkisessa keskustelussa puhutaan sukupolvista aiempaa enemmän erillisinä ryhminä, ihmisten arkielämässä sukupolvien keskinäinen riippuvuus on monin tavoin vahvistunut. Pitkäikäisyys ei ole ainoastaan lisännyt elinvuosia mutta myös sukupolvien yhteistä aikaa.

Pitkäikäisyys muuttaa käsitystämme sukupolvista

Pitkäikäisyydestä puhuttaessa huomio kiinnittyy usein yksipuolisesti siihen, että väestö vanhenee. Tällöin näkökulmaksi valikoituu helposti ikäryhmien välinen tasapaino: kuinka paljon yhteiskunnalla on lapsia, työikäisiä ja eläkeläisiä. Pitkäikäisyyden näkökulmasta olennaista ei kuitenkaan ole pelkästään se, kuinka monta ihmistä kuuluu kuhunkin ikäryhmään. Yhtä tärkeää on se, että ihmisten elämänkulut kietoutuvat aiempaa pidemmäksi aikaa yhteen.

Yhden sukupolven mahdollisuudet eivät synny tyhjiössä. Nuorten mahdollisuuksiin vaikuttavat vanhempien ja isovanhempien voimavarat. Vanhempien hyvinvointi puolestaan riippuu osittain siitä, millaiseksi heidän lastensa elämä rakentuu. Myöhemmässä elämässä sama ketju jatkuu jälleen uuteen suuntaan. Pitkäikäisyyden yhteiskunnassa sukupolvet eivät ole toisistaan irrallisia ikäryhmiä vaan osa samaa, pitkälle ajassa ulottuvaa suhdeverkostoa. Tämän vuoksi sukupolvista ei kannata puhua ensisijaisesti voittajina ja häviäjinä. Tärkeämpi kysymys on, millaiset olosuhteet mahdollistavat sukupolvien välisen vastavuoroisuuden.

Pitkäikäisyys ei toki poista sukupolvien välisiä eturistiriitoja. Kysymykset eläkkeistä, työnjaosta, asumisesta ja julkisten resurssien kohdentamisesta kärjistyvät ajankohtaisina myös pitkäikäisyyden yhteiskunnassa. Sukupolvien välinen todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi kuin julkinen keskustelu usein antaa ymmärtää. Samalla kun politiikassa puhutaan sukupolvista entistä enemmän erillisinä ryhminä, perheissä sukupolvet ovat aiempaa pidempään sidoksissa toisiinsa. Pitkäikäisyyden yhteiskunnan keskeinen haaste ei ehkä olekaan sukupolvien välinen kilpailu, vaan se, miten yhteiskunnalliset instituutiot sopeutuvat aiempaa pitkäkestoisempiin sukupolvien välisiin suhteisiin.