Luulin tietäväni, mistä taloustieteen kausaalipäättelyn käsitteet ovat peräisin – olin väärässä
Taloustieteen niin sanotun uskottavuusvallankumouksen keskeiset käsitteet – sisäinen ja ulkoinen validiteetti, kvasikoeasetelma, validiteettiuhat – tuntuisivat johtavan suoraan kasvatustieteilijöiden Donald Campbellin ja Julian Stanleyn vuoden 1963 klassikkoteokseen. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi: käsitteistö löysi tiensä taloustieteeseen vasta 1990-luvun puolivälissä, vuosikymmen sen jälkeen, kun Card, Krueger, Angrist ja Ashenfelter olivat jo rakentaneet uskottavuusvallankumouksen perustaa omilla ehdoillaan.
Olemme Laboren julkisen talouden lohkolla viime aikoina jutelleet paljon taloustieteen, ja laajemmin koko tieteen, menetelmien kehityksestä. Mistä nykyiset tutkimusasetelmamme oikeastaan ovat peräisin ja kenen ajattelun kautta ne ovat kulkeutuneet omalle alallemme?
Yhdessä tällaisessa keskustelussa esiin nousivat kasvatustieteilijät Donald Campbell ja Julian Stanley sekä heidän vuonna 1963 ilmestynyt teoksensa Experimental and Quasi-Experimental Designs for Research. Teos loi käsitteistön, johon kuuluvat muun muassa sisäinen ja ulkoinen validiteetti, kvasikoeasetelma ja validiteettiuhat. Käytämme näitä käsitteitä luontevasti päivittäin kuitenkaan pysähtymättä ajattelemaan niiden alkuperää sen kummemmin.
Olin tietenkin tietoinen siitä, keitä taloustieteen niin sanotun uskottavuusvallankumouksen keskeiset hahmot ovat. David Card ja Joshua Angrist palkittiin vuonna 2021 taloustieteen Nobelilla juuri luonnollisia koeasetelmia koskevasta tutkimuksesta, yhdessä Guido Imbensin kanssa. Heidän rinnallaan kulki tiiviisti myös Alan Krueger, joka teki Cardin kanssa monta tämän tutkimussuunnan kannalta keskeistä työtä. Kaikkien näiden taustalla vaikutti usein mainittu Orley Ashenfelter, Princetonin ohjaaja, jonka vaikutuspiiristä moni tämän sukupolven tutkijoista on lähtöisin.
Näiden nimien pohjalta tein seuraavan oletuksen: Campbell ja Stanley ovat eittämättä kulkeutuneet taloustieteeseen jonkun näistä, olipa kyse sitten Ashenfelterista, Kruegerista tai jostakusta Nobel-voittajista, kautta. Tarina olisi ollut siisti: kasvatustieteen metodologiaklassikko päätyy vaikuttamaan yhteen ohjaajaan tai ryhmään tutkijoita, jotka välittävät terminologiaa eteenpäin luoden uuden empiirisen tutkimuksen liikkeen.
Kävin asiaa tarkemmin läpi, ja yllätyin. Tarina ei mennytkään näin. Kun luin Angristin ja Pischken (2010) katsauksen uskottavuusvallankumouksen historiasta, kävi ilmi, että Campbellin ja Stanleyn kehikko oli vielä 1980-luvulla, siis juuri silloin kun Ashenfelter, Card ja Krueger tekivät läpimurtotöitään, “selvästi ekonometrisen kaanonin ulkopuolella”, tunnettu kyllä kasvatustieteessä ja psykologiassa, muttei taloustieteilijöiden piirissä. Ashenfelterin oma tutkimus (mm. Ashenfelter & Card 1985) käytti tavanomaisia ekonometrisia pitkittäisaineistomenetelmiä, ei Campbellin ja Stanleyn käsitteistöä. Kun nämä menetelmät osoittautuivat herkiksi toteutukseen liittyville valinnoille, Ashenfelter (1987) päätyi suosittelemaan satunnaistettuja koeasetelmia, mutta johtopäätös koski menetelmävalintaa, ei kvasikokeellista validiteettiajattelua sinänsä.
Sen sijaan nimi, jonka Angrist ja Pischke antavat todelliseksi välittäjäksi, on Bruce Meyer. Hänen vuoden 1995 katsauksensa Natural and Quasi-Experiments in Economics oli se julkaisu, joka toi Campbellin ja Stanleyn sekä myöhemmän Cookin ja Campbellin (1979) käsitteistön laajemman sovelletun mikrotaloustieteen tietoisuuteen. Ja tämä tapahtui yli 30 vuotta alkuperäisen kirjan ilmestymisen jälkeen, vasta kun uskottavuusvallankumous oli jo täydessä vauhdissa: Card, Krueger, Angrist ja monet muut olivat jo 1990-luvun alkuun mennessä rakentaneet kvasikokeellisia tutkimusasetelmiaan usean vuoden ajan, ilman että käsitteistölle oli vielä yhteistä, vakiintunutta nimeä.
Lopputulos on siis päinvastainen kuin oletin. Uskottavuusvallankumouksen keskeiset hahmot eivät inspiroituneet Campbellista ja Stanleysta: heidän taustallaan vaikuttivat toiset tekijät (ennen kaikkea Ashenfelter, sekä empiirinen pettymys rakenteellisiin arviointimenetelmiin, jonka myös Robert LaLonde (1986) omalla tutkimuksellaan vahvisti). Campbellin ja Stanleyn oma vaikutus taloustieteeseen, nimenomaan käsitteistön ja terminologian tasolla, tuli sen sijaan jälkikäteen, Meyerin kautta, kun liike oli jo hyvässä vauhdissa. Kaksi kehityskulkua kulkivat siis rinnakkain vuosikymmenen ajan ennen kuin ne kohtasivat.
Lähteet:
Angrist, J. & Pischke, J-S. (2010) ”The Credibility Revolution in Empirical Economics: How Better Research Design Is Taking the Con out of Econometrics”, NBER Working Paper No. 15794.
Ashenfelter, O. (1987) ”The Case for Evaluating Training Programs with Randomized Trials”, Economics of Education Review 6(4), 333–338.
Ashenfelter, O. & Card, D. (1985) ”Using the Longitudinal Structure of Earnings to Estimate the Effect of Training Programs”, Review of Economics and Statistics 67(4), 648–660.
Campbell, D. & Stanley, J. (1963) Experimental and Quasi-Experimental Designs for Research, Chicago: Rand McNally.
Cook, T. & Campbell, D. (1979) Quasi-Experimentation: Design and Analysis for Field Settings, Chicago: Rand McNally.
LaLonde, R. (1986) ”Evaluating the Econometric Evaluations of Training Programs with Experimental Data”, American Economic Review 76(4), 604–620.
Meyer, B. (1995) ”Natural and Quasi-Experiments in Economics”, Journal of Business & Economic Statistics 13(2), 151–161.
