1. T&Y-lehti
2. Miten mitata edistystä?

Miten mitata edistystä?

MITEN MITTAAMME YHTEISKUNNAN taloudellista kehitystä? Tämä on brittiläisen taloustieteilijän Diane Coylen mielestä perustavaa laatua oleva kysymys, ja sitä hän on lähtenyt selvittämään kirjassaan The Measure of Progress. Jos taloustieteilijät luottavat yhteen mittariin taloudellisen kehityksen mittaamisessa, se on tuottavuus. Siten kirja on luontevaa aloittaa tarkastelemalla tuottavuuden käsitettä, kasvutilinpitoa sekä sitä, miten tuottavuuden mittaamiseen hyödynnetään kansantalouden tilinpitoa ja bruttokansantuotteen käsitettä.

Julkisuudessa keskeiseksi arvoitukseksi Suomessa ja maailmalla on noussut tuottavuuden kasvun pysähtyminen 2000-luvun alun jälkeen. On kuitenkin virkistävän yleissivistävää lukea alueeseen syvällisesti perehtyneen asiantuntijan kuvaus sekä kasvutilinpitoon ja sen taustalla olevaan tuotantofunktioajatteluun liittyvistä oletuksista että mittaamiseen liittyvistä periaatteista ja haasteista.

KANSANTALOUDEN TILINPITO luotiin 1940-luvulla aikana, jolloin fyysisestä pääomasta oli puutetta, luonnonvarat vaikuttivat lähes ehtymättömiltä ja talouden keskeiseksi toimialaksi oli muodostunut tehdasteollisuus. Tämän päivän tarpeita tilinpito ei Coylen ymmärryksen mukaan vastaa.

Yhä isompi osa tuotannosta on aineetonta, ja itse teolliseen tuotantoon kytkeytyy yhä enemmän palveluiden tarjontaa. Samoin tilinpidon kannalta ongelmallisia ovat ilmaiset tuotteet ja palvelut. Toki muun muassa julkinen palvelutuotanto on aina ollut haasteellista siksi, että sille ei ole markkinahintaa.

Ongelma on sekä teoreettinen (mitä kansantalouden tilinpidon tulisi sisältää ja miksi markkinahintojen käyttöä perustellaan) että mittaamiskäytäntöihin kohdistuva. Oman haasteensa tuo se, että kansantalouden tilinpito noudattelee kansallisia rajoja tuotannon ja kulutuksen ollessa yhä suuremmassa määrin nämä rajat ylittäviä. Yksi kirjan runsaista esimerkeistä liittyy pilvipalveluihin ja niiden arvon mittaamiseen.

Kirjan loppuosa tarkastelee talouden kehityksen ja kansantalouden tilinpidon mittaamisen taustalla olevia perimmäisiä kysymyksiä: mitä tarkoitetaan arvolla ja miten ihmisten vaurautta tai hyvinvointia tulisi mitata? Arvoa tarkasteleva kirjan luku keskittyy varsinaisesti inflaation mittaamiseen hintaindeksien avulla. Bkt:n kasvun kannalta keskeinen kysymys on, mikä on ”todellista” kasvua ja kuinka paljon siitä tulkitaan inflaatioksi.

Vaikka Coyle esitteleekin perinteisesti käytetyt hintaindeksit tulkintoineen, tarkastelun kohteena ovat pikemminkin teoriasta kumpuavat haasteelliset oletukset vakioisesta hyödystä ja kuluttajan mahdollisuudesta korvata kallistunut hyödyke joustavasti toisella, halvemmalla hyödykkeellä. Samoin uusien tuotteiden ja tuotevariaatioiden huomioiminen asettaa omat haasteensa hintaindekseille. Lukijalle tulee myös selväksi hintaindeksien normatiivinen ja poliittinen luonne.

Kaiken kaikkiaan tarkastelusta nousee esiin kysymys, voiko kuluttajien hyvinvointia mitata yksiulotteisella kulutusta kuvaavalla mittarilla.

VARALLISUUTTA TARKASTELEVAN luvun ­Coyle­ aloittaa lauseella ”olemme kaikki paljon köyhempiä kuin luulemme”. Olemme kuluttaneet luonnonvaroja kestämättömästi ja siten kansantalouden tilinpidolle ominaisen virtatarkastelun sijaan meidän tulisi siirtää katseemme varantoihin ja niiden kestävään käyttöön. Lyhyen katsauksen jälkeen Coyle keskittyy ns. laajennetun varallisuuden (comprehensive wealth) käsitteeseen taloudellisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Laajennetun varallisuuden käsitteen osalta Coyle tarkastelee ns. ”kuuden pääoman” lähestymistavan komponentteja: fyysinen tai tuotannollinen, inhimillinen, luonto-, sosiaalinen, institutionaalinen sekä tieto-/aineeton pääoma.

Olemme kaikki paljon köyhempiä kuin luulemme.

Ymmärrettävästi monia laajennetun varallisuuden komponentteja ei sisällytetä kansantalouden tilinpitoon, eikä niiden arvioimiseksi ole käytettävissä taloustieteilijöiden suosimia markkinahintoja, vaikka nämä eivät juuri koskaan täytä taustalla olevan talousteorian vaatimuksia. Markkinahintojen puuttuessa tulisi käyttää ns. varjohintoja. Luonnollisesti varjohintojen muodostaminen on haasteellista ja siltäkin osin Coyle tarjoaa meille realistisen kuvan olemassa olevista käytänteistä ja niihin liittyvistä sudenkuopista.

Jos laajennetun varallisuuden mittaaminen on niin hankalaa, miksi vaivautua? Olisiko helpompia keinoja? Yksi taloustieteilijöidenkin keskuudessa suosiota saavuttanut vaihtoehto on suora hyvinvoinnin mittaaminen esimerkiksi subjektiivisen hyvinvoinnin avulla. Tällaisten kyselytutkimusten haasteet ovat hyvin tiedossa, ja Coyle vetää ne napakasti yhteen. Koska hyvinvointi on moniulotteinen käsite, pyrkimys puristaa se yhteen lukuun on ylipäätään vaikeaa, joskin kovin suosittua. Myös bkt:n pitkä menestys hyvinvoinnin indikaattorina on perustunut ”yhden luvun voimaan”. Toki sen puutteet ovat johtaneet mm. bkt:n uudistamiseen tai korvaamiseen tähtäävän Beyond GDP -liikkeen kasvuun, mihin Coyle suhtautuu sangen kriittisesti.

Huomattavasti suopeammin hän suhtautuu useamman mittarin ns. dashboard-lähestymistapaan. Laajennettu varallisuus sisältää eräänlaisen dashboard-lähestymistavan, jossa valitut indikaattorit perustuvat talousteoriaan ja ovat analysoitavissa tuotantofunktion käsitteen puitteissa. Luonnollisesti monet laajennettuun varallisuuteen luettavat pääomat ovat nykyisellään huonosti mitattuja, mutta huomion kiinnittäminen niihin kääntää katseemme tulevaisuuteen ja tulevaisuuden kulutusmahdollisuuksiin. Edelleen Coyle toivoo, että myös ”paikoilleen jämähtänyt” hyvinvoinnin talousteoria ottaisi askeleita filosofisesti naiivin utilitarismin ulkopuolelle.

LOPUKSI COYLE NOSTAA esiin kotitalouksien ajankäyttöön perustuvan tilinpitokehikon tarpeen. Digitaalinen teknologia on mullistanut tapaa, millä tuotanto tapahtuu ajassa, mutta se on ennen kaikkea muokannut tapaa, jolla ihmiset käyttävät aikaansa. Kulutusvalinnoissa on vähintään kaksi toisiinsa vaikuttavaa reunaehtoa: aika ja raha.

Diane Coyle tarjoaa meille kertakaikkisen henkeäsalpaavan matkan taloudellisen edistyksen olemukseen ja mittaamiseen.