”Tietynlainen arvokonservatiivi olen, koska useimmiten se palvelee lasten etua”, lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen sanoo
Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen on välillä arvokonservatiivi, välillä liberaali — mikä milloinkin palvelee lasten etuja parhaiten.
Elina Pekkarinen oli ehtinyt olla lapsiasiavaltuutettuna kymmenen kuukautta, kun koronapandemia alkoi. Koulut ja päiväkodit suljettiin, kaikki pysähtyi. Ministeriöissäkään ei tiedetty, miten pitäisi toimia. Mitä tällaisessa tilanteessa tekee lapsiasiavaltuutetun toimisto, itsenäinen valtion virasto, jonka tehtävä on valvoa, että lapsen oikeudet otetaan huomioon päätöksenteossa ja lainsäädännössä?
Kriisissä rooli löytyi nopeasti. Kävi ilmi, että tarvittiin juuri lapsiasiavaltuutetun kaltaista toimijaa, joka toimii ammattilaisten, ministeriöiden, seurakuntien ja järjestöjen välillä tietoa ja ohjeita välittäen. Samalla tavallisten ihmisten yhteydenotoista saatiin ymmärrystä siitä, miten perheissä jaksetaan.
”Se itse asiassa teki omaan työhön soluttautumisen aika helpoksi. Kriisissä kaikki ovat aina enemmän ihmisiä ja turhat konventiot poistuvat”, Pekkarinen kertoo.
Lasten asiat ovat politiikkaa
Lapsiasiavaltuutetun tehtävät pohjaavat vuonna 1991 hyväksyttyyn YK:n yleissopimukseen lapsen oikeuksista. Lapsiasiavaltuutetun toimisto aloitti Jyväskylässä syyskuussa 2005, ensimmäisenä valtuutettuna entinen keskustan kansanedustaja Maria Kaisa Aula.
Kun toimisto avattiin, sille ei ollut vielä mitään rakenteita olemassa. Suomalaisilla oli valtuutetulle kuitenkin heti paljon asiaa. Toimiston asiakaspalvelu ruuhkautui ensimmäisenä syksynä pahoin.
Tämä oli kuitenkin vielä aikaa ennen sosiaalista mediaa. Elina Pekkarinen oli tuolloin nuori äiti, joka aloitteli väitöskirjaa ja teki keikkaa sosiaalityöntekijänä Helsingin sosiaalipäivystyksessä. Hän muistaa ajan ilmapiirin nykyistä rauhallisempana. Keskusteltiin paljon esimerkiksi äitien jaksamisesta sekä lasten ja nuorten ulkoilusta.
”Mutta esimerkiksi nuorten väkivaltarikollisuus oli huomattavasti korkeammalla tasolla kuin se on nyt, ja tilanne Helsingin kaduillakin oli aika vakava. Mutta tilanteet eivät leimahtaneet yhtä nopeasti kuin nyt”, Pekkarinen sanoo.
”Olisi tietysti asioita, joita itse mielelläni nostaisin, mutta joille on hirveän vaikea löytää nostetta. Jotenkin omalla kaudellani on menty reaktiivisesti myrskyn silmässä.”
Pekkarisen oma arvio kuulostaa vähättelevältä. Hän on ollut näkyvä ja kysytty hahmo julkisuudessa, eikä arastele kertoa mielipiteitään:
”Kun jo valmiiksi köyhiltä lapsiperheiltä nipistetään ihan kaikesta, pidän sietämättömän epäoikeudenmukaisena, että kaiken maailman akat, tädit, ukkelit ja sedät kikkailevat Euroopan löysimmällä osinkoverotusmallilla.” (X 30.8.)
”On todella ristiriitaista, että lasten kotoutumista halutaan vaikeuttaa samalla, kun näiden lasten syrjäytymisestä ja sen mukanaan tuomista sosiaalisista ongelmista, kuten nuorisorikollisuudesta, kannetaan suurta huolta.” (X 11.9.)
”Kun lapsen kuolemaan johtaneesta rikoksesta epäilty saa odottaa tuomiota vapaana, monen oikeustaju on koetuksella. Julkisuudessa näitä tapauksia on viime kuukausina ollut useita. Eittämättä itselläkin tekee tiukkaa.” (X 15.9.)
Sosiaalisessa mediassa ärhäkkä Pekkarinen on kasvotusten nauravainen ja leppoisa, ihastelee kahvilan terassilla pörrääviä varpusia. Hän kertoo olevansa palveluhenkinen ja ystävällinen myös päätöksenteon kulisseissa.
ELINA PEKKARINEN
Syntynyt vuonna 1975 Espoossa, asuu Jyväskylässä.
Valtiotieteiden tohtori, dosentti (Helsingin yliopisto).
Lapsiasiavaltuutettu 1.5. 2019 alkaen. Valittiin keväällä 2024 toiselle viisivuotiskaudelle.
Työskennellyt aiemmin mm. sosiaalityöntekijänä, lastensuojelun tutkimushankekoordinaattorina, nuorisotutkijana ja sosiaalityön ma. professorina.
Perheeseen kuuluu kolme aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi.
Harrastaa punttisalia ja ulkoilee tanskandoggi Hannan kanssa.
”Minun tehtävänihan ei ole säilyttää välejä keneenkään, ja lapsiasiavaltuutettuna voi toimia vain kaksi viiden vuoden kautta. Yksi syy siihen on se, ettei valtuutettu ala suojaamaan omaa selustaansa. Mutta sen verran ymmärrän diplomatian päälle, että enemmän saa aikaiseksi, kun on hyvissä väleissä ihmisten kanssa.”
Se on kuitenkin turhauttavaa, että jos viesti ei miellytä, välittömästi lentää syyte politikoinnista: välillä hänen sanotaan ajavan vihervasemmistolaista, välillä perussuomalaista politiikkaa.
“Tällaisessa ilmapiirissä on todella vaikea tehdä sitä työtä, joka lakisääteisesti lapsiasiavaltuutetulle kuuluu, eli toimia mielipidevaikuttajana ja yhteiskunnallisena keskustelijana. Sitä on mahdotonta tehdä ilman, että asialla on joku kärki. Totta kai sen saa näyttämään milloin milläkin tavalla poliittisesti värittyneeltä, vaikka asia on aina aivan sama: ajaa lasten oikeutta hyvään elämään.”
Edellisellä hallituskaudella Pekkarinen kritisoi esimerkiksi sitä, että päättäjillä kesti liian kauan tunnustaa, että nuorten välinen väkivalta oli lisääntymässä. Hän kertoo epäilleensä itsekin poliisin julkaisemia tilastoja, kun ne alkoivat kertoa ongelman leviämisestä.
”Mutta koska teen paljon sidosryhmätyötä kentällä työskentelevien nuorisotyöntekijöiden, poliisin ja sosiaalityöntekijöiden kanssa, uskoin pian, että nuorten käyttäytymisessä on tapahtunut muutosta. Julkaisimme ensimmäisen kannanoton nuorten välisen vertaisväkivallan lisääntymisestä ja siihen puuttumisen tärkeydestä jo maaliskuussa 2021. Moraalipaniikkia täytyy välttää, mutta hiljaisia signaaleja täytyy kuunnella ja reagoida niihin nopeasti, koska muuten moraalipaniikki on pian ihan perusteltua. Sellainen tilanne on nyt”, hän sanoo.
”Tässä asiassa esimerkiksi huomaan olevani hyvin samalla sivulla perussuomalaisten kanssa.”
Vihervasemmistolaiseksi häntä on leimattu kuluvalla hallituskaudella esimerkiksi työttömyysturvan lapsikorotusten ja suojaosien poistoa sekä asumistuen ”liian rajuja ja nopeita” leikkauksia kritisoituaan.
Pekkarinen vertaa lapsiasiavaltuutetun työtä aiempaan työhönsä tutkijana: molemmissa täytyy kerätä ja suodattaa tietoa ja olla aina tietoinen omista ideologisista mielipiteistään ja huolehtia, etteivät ne pääse vaikuttamaan siihen, mitä työroolissaan lausuu. Pitää myös olla valmis muuttamaan omia näkemyksiään. Näin hänelle kävi esimerkiksi kysymyksessä pienten lasten varhaiskasvatuksesta.
Lama opetti varmistelemaan
Kasvatustieteissä ja keskustelupalstoilla on väännetty vuosia siitä, onko alle kolmivuotiaiden lasten paikka kotona vai päiväkodissa. Valtuutettuna aloitettuaan Pekkarinen puolusti voimakkaasti kotihoidon tukea, koska ajatteli, että perheillä pitää olla oikeus valita ja että vieläkään ei ollut aukotonta tutkimusnäyttöä siitä, että alle kolmivuotiaat hyötyisivät varhaiskasvatuksesta.
“Olen kuitenkin joutunut muuttamaan mieltäni, kun olen huomannut, että kaikki viittaa siihen, että kotihoidontuki on matalasti koulutettujen, vailla työuraa olevien naisten tapa tulla toimeen taloudellisesti. Rakenteet kotihoidon tuessa ovat myös sellaiset, että ne kannustavat pitämään myös vanhemmat sisarukset kotona esikouluikään saakka.”
Pekkarinen ajattelee, että ihmisiä tulee kannustaa töihin jo lastenkin takia. Hän on pitänyt joitakin sosiaaliturvaleikkauksia perusteltuina, koska on katsonut, että tietyt tukimuodot passivoivat ihmisiä. Etenkin pitkäkestoinen sosiaaliturvan käyttö on hänen mukaansa yhteydessä lukuisiin muihin ongelmiin, ja se myös periytyy helposti sukupolvelta toiselle – riippuvuus sosiaaliturvasta voi johtaa näköalattomuuteen.
Jos lapsi ei saa työn tekemisen mallia lapsuudenkodistaan, hänen on vaikea tavoitella sitä itsekään.
”Jos lapsi ei saa työn tekemisen mallia lapsuudenkodistaan, hänen on vaikea tavoitella sitä itsekään.”
Pekkarisen ajatusmaailmassa omalla työllä pärjäämisellä on suuri merkitys. Tämä juontaa osin hänen nuoruuden kokemuksistaan. Vuonna 1975 syntynyt Pekkarinen ajattelee, että hänen sukupolvensa sai elää ”ehkä yhden parhaista suomalaisista lapsuuksista, mitä tulee yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin ja rakenteisiin”.
”Mutta me olemme kokeneet myös sen pudotuksen, mikä tapahtui vuonna 1991. Itselleni se on piirtänyt kuvan siitä, miten hauras yhteiskunnan kiinni pitävä rakenne on.”
Töölössä lama-aikaan teini-ikäisenä asunut Pekkarinen muistaa, miten monen kaverin perheiltä lähtivät niin autot, asunnot kuin harrastuksetkin. Pekkaristen perhe asui 1990-luvun alussa vuoden Ranskassa taloustieteilijä-isän töiden takia. Kun he palasivat lama-Suomeen, lastentarhanopettajana työskennellyt äiti jäi työttömäksi.
”Itselleni lama on aiheuttanut jonkinasteisen trauman, ja olen työelämässä kova varmistelemaan ja kroonisesti huolissani siitä, että joku kuolee tai sairastuu tai jää työttömäksi.”
Samalla lama herätti hänessä kuitenkin myös kiinnostuksen siihen, miten ihmisten elämän voi turvata kriisioloissa. Koronapandemia oli muistutus siitä, miten hyvinvointivaltion rakenteet voivat hetkessä kadota, ainakin tilapäisesti.
Vaikka Pekkarinen on oppinut nuoresta asti varautumaan pahimpaan, hän ei ajattele, että ihmisen pitäisi olla aina valmis pärjäämään yksin. Hän kuitenkin pelkää, että nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio ei tule säilymään.
”Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei riitä ihmisiä ylläpitämään palvelurakennetta tällaisena kuin se nyt on.”
Tämä voi tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että suomalaisten on otettava jatkossa enemmän vastuuta toisistaan. Tarvitaan enoja, setiä, tätejä, isovanhempia, serkkuja, ystäviä, naapureita, seurakuntia ja perhekahviloita.
”Meiltä puuttuu rohkeus pyytää ja tarjota apua. Tämän pitäisi muuttua. Jos katsoo jonnekin Etelä- tai Keski-Eurooppaan, niin siellä ihan toisella tavalla naapurustoissa huolehditaan toisistaan. Tämä kuulostaa tosi konservatiiviselta, mutta kyse on perusihmisyydestä. Me olemme laumaeläimiä ja lähes kaikki meidän kädelliset sukulaisemme huolehtivat yhdessä jälkikasvusta.”
Miksi tämä olisi konservatiivista?
”Jotenkin ylipäätään perheasioista puhumisessa on tietty moralisoiva klangi, jota herkästi pidetään konservatiivisena. Mutta sen taakan otan ylpeänä kantaakseni. Tietynlainen arvokonservatiivi olen, koska useimmiten se palvelee lasten etua. Siihen liittyy ajatus huolta pitävästä perheestä ja sen ymmärtämisestä, että lapset eivät ole mitään pieniä aikuisia, vaan kehittyviä ihmisiä, joilla on tietynlaiset erityiset tarpeet.”
Imatran malli koko maahan
Jos tulevaisuuden suomalaiset eivät riitä kannattelemaan nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota, mitä se tarkoittaa lapsen oikeuksille? Mistä lasten ja perheiden palveluista lapsiasiavaltuutettu olisi valmis tinkimään, ja mistä hän pitäisi kiinni? Pekkarinen ei ota kysymykseen suoraan kantaa, vaan toteaa, että priorisoinnin sijaan kyse on marssijärjestyksestä.
”Minua huolestuttaa se, että päädymme niukkenevilla varoilla hoitamaan pahimpia kriisejä ja uhkaavia tilanteita sen sijaan, että pyrkisimme ehkäisemään niitä.”
Hän hakee rohkaisevan esimerkin omalta alaltaan, sosiaalityöstä.
Imatralla havahduttiin 2000-luvun alussa nopeasti kasvaneisiin huostaanottolukuihin ja niistä aiheutuviin kustannuksiin. Kaupungissa päädyttiin panostamaan peruspalveluihin: perustettiin muun muassa hyvinvointineuvola, jonka tarkoitus on tunnistaa erityistä tukea tarvitsevat perheet varhain, jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät. Kun perheeseen odotetaan lasta, neuvolan työntekijät tapaavat kaikki perheenjäsenet ja käyvät perheen kotona. Jos perheen hyvinvoinnista herää huolta, aloitetaan varsinainen perhetyö.
Sijoitettujen lasten määrä kääntyi parissa vuodessa laskuun, niin myös lastensuojelun kokonaismenot.
Samoja oppeja on alettu hyödyntää koko Etelä-Karjalassa. Tulokset vaikuttavat olleen kestäviä: Etelä-Karjalan hyvinvointialueella oli vuonna 2023 THL:n mukaan asukaslukuun suhteutettuna vähiten huostassa olleita lapsia ja kiireellisiä sijoituksia. Myös lastensuojelun ja lapsiperheiden nettokäyttökustannukset per asukas olivat Etelä-Karjalassa selvästi Manner-Suomen pienimmät: 188 euroa per asukas, kun koko maan keskiarvo oli 318 euroa.
”Etelä-Karjalan lastensuojeluluvut ovat sellaisia, joita haluaisin nähdä koko maassa. Siellä lastensuojelun asiakkaiksi tulevat ne lapset, jotka todella tarvitsevat apua, eivätkä ne, joita voisi auttaa joillakin muilla keinoin.”
Helpompaa kuin sosiaalityö
Lastensuojelu ei tavallisten, hyvin pärjäävien suomalaisten arjessa näy välttämättä mitenkään. Siihen menee vuosittain kuitenkin 1,3 miljardia euroa, enemmän kuin lukiokoulutukseen tai pelastuspalveluihin, Pekkarinen vertaa. Jos koko maassa päästäisiin Etelä-Karjalan lukemiin, säästö voisi olla vuositasolla satoja miljoonia euroja.
Pekkarisen mielestä kunnilla olisi sote-uudistuksen jälkeen tuhannen taalan paikka keskittyä hyvinvointipalveluihin, kun hyvinvointialueet hoitavat pahoinvoinnin, eli varsinaisen terveydenhuollon. Sen puolesta hän lapsiasiavaltuutettuna pyrkii vaikuttamaan, mutta valta on tietysti poliitikoilla.
”Hyvinvointialueilla on valtuustot, mutta eivät ne voi ohjata rahoitusmekanismia. Loppupeleissä valta on valtiovarainministeriöllä. Se on se, joka kiristää ruuvia, ja tämä on myös iso ongelma, koska mekanismi ei luo hyvinvointialueille kannustinta tehdä asioita tehokkaammin. Se ei palkitse siitä, että ratkaisee ongelmia, vaan se palkitsee siitä, että on ongelmia”, Pekkarinen sanoo.
Lapsiasiavaltuutetun työtä voisi kuvitella rankaksi. Olla jatkuvasti tekemisissä lasten ja nuorten pahoinvoinnin kanssa, kuulla jatkuvasti, miten puolustuskyvyttömät kärsivät.
”Kyllä sen kestää, kun oma työelämätausta on niin rankka. Kun on ollut tehtävissä, joissa on oikeasti vastuussa lapsen hyvinvoinnista. Siinä mielessä tämä työ on itse asiassa tuntunut huomattavasti helpommalta. Sekin auttaa, että työ tuntuu merkitykselliseltä.”
Lapsiasiavaltuutettuna hänen suhtautumisensa omaan entiseen ammattikuntaansa on kiristynyt. Hän on nähnyt ja kuullut, miten esimerkiksi biologiset vanhemmat ja isovanhemmat kokevat tulevansa jyrätyksi lastensa asioissa tai miten paljon ongelmia on sijaisperheissä ja lastensuojelulaitoksissa.
Pekkarisesta tuntuu silti usein kohtuuttomalta, kun entisiä kollegoita asetetaan syytteeseen, jos esimerkiksi omat vanhemmat ovat satuttaneet lastensuojelun asiakkaana ollutta lastaan. Sosiaalityöntekijöilläkin täytyy olla vastuunsa, Pekkarinen sanoo. Joskus voisi silti tarkastella myös olosuhteita, joissa ammattilaiset joutuvat tekemään töitään: onko heillä todellisia mahdollisuuksia tehdä työtään lain edellyttämällä tavalla?
”Itsekin sitä työtä tehneenä tiedän, että osa lapsista ja perheistä on pakko jättää ikään kuin heitteille. Ristiä kädet ja toivoa, että he pärjäävät, koska jos yksi, kaksi tai kolme perhettä on valtavassa kriisissä, kaikki muut jäävät vähemmälle. Ja välttämättä työnantaja ei tule edes avuksi oikeudenkäyntiin, jos jotakin menee pieleen.”
Sama pätee Pekkarisen mielestä myös muihin lasten parissa työskenteleviin ammattilaisiin, kuten opettajiin ja varhaiskasvatuksen työntekijöihin. Jos nämä ammatit eivät enää houkuttele, eniten kärsivät lapset.
Uhkana luokkayhteiskunta
Lapsiasiavaltuutetun toimisto avattiin Jyväskylään osana Matti Vanhasen hallituksen harjoittamaa keskushallinnon hajasijoituspolitiikkaa. Sen jälkeen toimistoa on monta kertaa oltu siirtämässä Helsinkiin, mutta jokainen valtuutettu on vastustanut siirtoa vuorollaan.
”Näen sijoituspaikan arvon, vaikka olen juuriltani helsinkiläinen ja espoolainen. Näkökulma Suomeen ja lapsuuteen on täällä ihan toisenlainen.”
Julkisuudessa esillä ovat useimmiten isojen kaupunkien lasten ja nuorten ongelmat, mutta lapsiasiavaltuutetun toimistossa pidetään tarkkaa kirjaa siitä, että vierailuja ja tapaamisia järjestetään kaikkialla Suomessa. On tilastojenkin valossa ilmeistä, että maantiede vaikuttaa siihen, miten lapsen oikeudet toteutuvat.
T&Y:ssä on aiemmin kirjoitettu esimerkiksi siitä, miten kauniaislaisista pojista hakee lukioon ensisijaisena kohteena 86, lieksalaisista vain 20 prosenttia. Ammattikoulu ei ole lukiota huonompi vaihtoehto, mutta Pekkarisen mukaan tämänkaltaiset alueelliset erot herättävät kysymyksen siitä, annammeko me kaikille lapsille ja nuorille samanlaiset mahdollisuudet.
”Sosiaalinen nousu on Suomessa vähentynyt. Meidän pitää olla tarkkana, ettei se johda luokkayhteiskuntaan, jossa niin alueellisesti kuin sosioekonomisen aseman mukaan jäädään jumiin niihin olosuhteisiin, joissa omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat olleet.”
Missä näkyy sivistys?
Tässä on Pekkarisen mukaan kysymys sivistyksestä. Siitä ei paljon keskustella, vaikka elämme parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämää sivistyksen teemavuotta.
”Missä se on näkynyt? Ei missään, päinvastoin ajatellaan, että kulttuuri on luksusta ja ekstraa, ja on leikattu selkokielisen kirjallisuuden ja runouden hankintakuluista ja niin edelleen. Pieniä tekoja, joilla voi olla tosi kauaskantoiset seuraukset.”
Lukion ja ammattikoulun suosion vertailu on Pekkarisen mukaan olennaista muun muassa siksi, että ammattikoulutuksesta on jatkuvasti leikattu, ja siellä annettavaa yleissivistävää koulutusta ja demokratiakasvatusta toistuvasti kutistettu.
”Välillä tuntuu, että meillä on poliittinen tahtotila pitää osa kansaa sivistymättömänä ja tietämättömänä syystä tai toisesta.”
Lieksalaiselle nuorelle ei tietenkään ole kotiseudullaan korkeakoulutusta vaativia työpaikkoja paljon tarjolla. Maailma kuitenkin muuttuu. Etätyömahdollisuudet ovat tänään toisenlaiset kuin viisi vuotta sitten, Pekkarinen huomauttaa. Tulevaisuudessa entistä useampi lieksalainen voi kenties opiskella korkeakoulussa ja palata kotiseudulleen: sienestää ja kalastaa tutuissa maisemissa, ja työskennellä kansainväliselle pörssiyritykselle omalta läppäriltään. Tämä mahdollisuus pitäisi tehdä heille kuitenkin selväksi.
”Tarvitaan alkutuotantoa ja suorittavaa työtä tekeviä, mutta Suomen historiassa on aina ollut ajatus, että koulutuksesta riippumatta voi elää tiedostavaa ja maailmasta kiinnostunutta elämää. Emme saa mennä siihen, että jonkun kansanosan pitää tyytyä temppareihin ja keskiolueen. Jokaisella lapsella pitää olla mahdollisuus nauttia maailmankaikkeuden kaikista väreistä.”
EDOUARD LOUIS
Ei enää Eddy. Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen.
ELINA PEKKARISEN KIRJAVINKKI
“Toivoisin päättäjien ja oikeastaan jokaisen, joka pohtii, onko lapsiköyhyys ihmisten oma vika ja ahkeruuden ja toimeliaisuuden puute tahdonvoimalla selätettävä ongelma, lukevan Édouard Louis’n kirjan Ei enää Eddy. Se aiheutti ilmestyessään vuonna 2014 Ranskassa yhteiskunnallisen skandaalin ja toi keskusteluun, voiko Ranskassa olla sellaista pahoinvointia kuin kirjailija omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan kuvaa.”
“Väitän omalla kokemustaustallani lastensuojelusta, että Suomessa on ihan samanlaista yhteiskuntaluokkiin ja mahdollisuuksien tasa-arvoon liittyvää epätasa-arvoa. Lapsen maailmassa se näyttäytyy vääjäämättömänä polkuna, josta ei ole ulospääsyä. Louis on ollut älykäs lapsi ja kyennyt näkemään hulluja asioita ja aikuisten opittua avuttomuutta omassa lapsuudessaan. Mutta paljon on ihmisiä, joiden kognitiiviset kyvyt eivät ole samanlaiset, ja joiden todennäköisyys jäädä olosuhteiden uhriksi on suuri. Sillä ei ole mitään tekemistä ihmisen oman tahdon kanssa.”
