1. T&Y-lehti
2. ”Välillä tuntuu siltä, että sosiaaliturvaan perehtyneet ei-taloustieteilijät vastustavat kaikkia leikkauksia”, sanoo Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen

”Välillä tuntuu siltä, että sosiaaliturvaan perehtyneet ei-taloustieteilijät vastustavat kaikkia leikkauksia”, sanoo Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen

Talouspolitiikan arviointineuvoston puheen­johtajana Niku Määttänen vastailee toimittajien ja poliitikkojen kysymyksiin siitä, miten Suomi pysyy pystyssä. Hän jakaisi urakkaa mielellään muiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa.

Taloustieteilijät ovat olleet viime vuosina haluttuja oraakkeleita, kertomassa kysyjille, pitäisikö olla huolissaan. Velasta, huoltosuhteesta, hyvinvointivaltiosta, milloin mistäkin. Muiden alojen tutkijat joutuvat seuraamaan sivusta, miten ekonomistit hallitsevat keskustelua yhteiskuntamme tulevaisuudesta.

”Varmaankin on huono merkki, kun ekonomisteja kaivataan mediaan niin paljon”, professori Niku Määttänen pohtii.

Taloustieteilijöillä on näistä teemoista paljon sanottavaa, mutta ei heillä silti ole erityisasemaa yhteisistä asioista päätettäessä, Määttänen ajattelee.

Vaikuttavankin tutkijakonklaavin mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon suoraan ovat hänen mielestään lähellä nollaa. Hän pitää joka tapauksessa tärkeänä, että tutkijat nostavat keskusteluun tieteeseen nojaavia, punnittuja argumentteja – päätetään asioista lopulta miten tahansa.

”Ajattelen kyllä, että politiikkaan on mahdollista vaikuttaa julkisen keskustelun kautta, ja asiantuntijoilla on siinä edelleenkin muita vahvempi asema.”

Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtajana hän nousee vertaistensa joukossa päätä korkeammalle, ainakin suuren yleisön ja median silmissä. Puheenjohtaja itse ei tekisi tästäkään asemasta numeroa.

”On todettava, että ei tähän tehtävään käsittääkseni mitään laajaa pyrkyä ollut. Taloustieteilijöillä on muutakin tekemistä.”

Taloustieteen puolustuspuhe

Talouspolitiikan arviointineuvoston (TPAN) valtioneuvoston asetuksessa määritelty tehtävä on nimensä mukaisesti arvioida talouspolitiikalle asetettujen tavoitteiden tarkoituksenmukaisuutta, niiden saavuttamista ja valittujen keinojen tarkoituksenmukaisuutta sekä talouspolitiikan eri osa-alueiden yhteensovittamista ja kytkentöjä yhteiskuntapolitiikan muihin osa-alueisiin. Omien töidensä ohessa toimivan viidestä professorista koostuvan neuvoston tärkein työkalu on vuosittain julkaistava raportti.

Se, kuka arvioijien näkemyksiä kuuntelee, on toinen asia. Eduskunta tai hallitus eivät ole TPANille tilivelvollisia, mutta eivät ne ole voineet jäädä kuulematta neuvoston näkemyksiä. Niin paljon esimerkiksi tammikuussa julkaistusta tuoreimmasta vuosiraportista on mediassa keskusteltu, ja toki Helsingin yliopiston makrotaloustieteen professori Määttänen ja hänen kollegansa ovat vakiovieraita myös eduskunnan valiokunnissa.

Määttänen vähättelee itsensä ja taloustieteen vaikutusvaltaa, mutta ainakin tieteenalan ulkopuolella käsitys on monesti toisenlainen. Kuluneena keväänä myös Talouspolitiikan arviointineuvosto joutui osaksi keskustelua, kun useat mediat raportoivat väitöskirjatutkija Jussi Systän Politiikka-lehteen kirjoittamasta artikkelista Liikaa demokratiaa? Artikkelissaan Systä toteaa, että neuvosto ei ainoastaan tarkkaile vaan myös vaikuttaa talouspolitiikkaan, tiettyä kurinalaista talouspoliittista suuntaa suosien.

”Tätä tavoitetta ajetaan kuitenkin riippumattomuuden auktoriteetilla asettuen vastakkain demokraattisten tuhlailutaipumusten kanssa. Pyrkimyksenä voi siten nähdä olevan demokraattisen keskustelun kaventaminen määrittelemällä keskustelun lähtökohdaksi julkisen talouden kurinalaistamisen tarpeen”, Systä kirjoittaa.

Määttänen kommentoi kirjoitusta tuoreeltaan ainakin Suomen Kuvalehdessä, eikä selvästikään välittäisi palata aiheeseen. Arviointineuvoston puheenjohtajuus on kuitenkin luottamustehtävä, johon kuuluu välillä myös ikävämpiä puheenvuoroja, Määttänen ajattelee, ja siksi hän kommentoi asiaa uudelleen.

”Minäkin ajattelen, että poliitikot tekevät joskus lyhytnäköisiä päätöksiä. Sen toteaminen ei minusta tarkoita demokratian vähättelyä. Minulle jää toisaalta vähän epäselväksi, mitä Systä tarkoittaa julkisen talouden ’kurinalaistamisella’. Yksi hyvä syy huolehtia julkisen talouden kestävyydestä on sen varmistaminen, että julkisia menoja ja tuloja ei tarvitse koskaan syvässä taantumassa nopeasti tasapainottaa valtion rahoitusongelmien vuoksi. Ja julkista velkaantumista voidaan rajoittaa myös huolehtimalla verokertymästä. Onko sekin sitten kuripolitiikkaa?”

Hän on kiinnittänyt huomiota siihen, että taloustiedettä tieteenalana kritisoidaan toisinaan yhteiskunnallisten epäkohtien ylläpitämisestä tai poliittisesta puolueellisuudesta.

”Taloustieteilijöiden näkökulmasta kritiikki on vaan usein, niinku, turhauttavaa, että eihän ne… miten mä sanoisin… ”, Määttänen hakee sanojaan. Toisin kuin osa kollegoistaan, hän välttelee kärjistyksiä ja henkilökohtaisuuksia julkisissa esiintymisissään ja varoo sanojaan.

”Välillä kuulee niin hämmästyttäviä väitteitä, että taloustieteilijät eivät esimerkiksi välitä ympäristöstä, vaikka taloustieteilijät ovat miettineet ympäristöongelmia tosissaan jo toistasataa vuotta. Mutta jos ajatellaan, että taloustieteellä on paljon valtaa, ja kun vaikka ilmastonmuutokseen ei ole kunnolla ehditty tarttua, niin ehkä joku voi ajatella asian niin, että se on taloustieteiden vika.”

Kaunis matematiikka

Määttänen suhtautuu taloustieteeseen intohimoisesti. Tähän liittyy myös se, että kun hän puhuu tieteestä, hän pyrkii pitämään poliittiset mielipiteensä erossa argumenteistaan. ”Nikun integriteetti on ehdoton”, kertoo eräs ekonomistikollega.

Määttänen koki kirkastumisen hetken toisena vuotenaan Helsingin yliopistossa, kun Markku Ollikaisen ympäristötaloustieteen kurssilla käytettiin ensimmäisen kerran matematiikkaa.

”Oppiminen kävi helpoksi siinä vaiheessa, kun alettiin käyttää formaalia esitystapaa. Silloin tuli hieno oivallus, että minun ei tarvitse tankata mitään ulkoa, vaan riittää, kun ymmärrän asiat. Se liittyi siihen, että käytettävissä on matemaattisia menetelmiä, joita voin käyttää ajattelun apuvälineenä.”

Formaalilla esitystavalla Määttänen tarkoittaa sitä, että jonkin johtopäätöksen taustalla olevat oletukset esitetään niin täsmällisesti, että kyseinen johtopäätös voidaan johtaa niistä matematiikan avulla. Tämä ohjaa myös läpinäkyvyyteen, joka yleensä helpottaa tieteellistä keskustelua.

”Osa taloustieteen kritiikistä tuntuu liittyvän siihen, että matematiikan hyödyntäminen johtaa kaavamaiseen ajatteluun, ja voi se ehkä joskus sitäkin tehdä. Vaihtoehtona on puhua talouden monimutkaisista prosesseista ihan vain verbaalisesti. Se on tietysti välttämätöntä esimerkiksi laajemmassa julkisessa keskustelussa. Mutta käytännössä pelkästään verbaalisen analyysin pohjalla on monenlaisia oletuksia, joista monet jäävät sanomatta. Analyysi voi olla oikeakin, mutta siitä on paljon vaikeampi keskustella”, Määttänen sanoo.

Taloustiede, arjen helpottaja

Professori kokee, että taloustieteen käsitteet auttavat myös arjessa yliopiston ja taloustieteen ulkopuolella.

”Eihän teoretisointi tarkoita sitä, että teet tutkimusta irrallaan politiikasta ja yhteiskunnasta.”

Taloustieteilijänä hän esimerkiksi tietää, että hänen ei kannata laittaa kovin paljon aikaa siihen, että miettisi, mihin osakkeisiin rahojaan sijoittaa. On ihmisiä, jotka tekevät sitä työkseen. Hekään eivät yleensä saa keskimääräistä suurempaa tuottoa. Tästä seuraa se, että taloustieteen professori Niku Määttäsen kannattaa minimoida kustannukset ja sijoittaa rahansa passiivisiin indeksirahastoihin.

”Tai otetaan vaikka vakuutukset. Moni ajattelee, että omavastuu on häiritsevä asia, koska sen takia ei saakaan korvausta vakuutuksesta, jos tulee pieni vahinko. Taloustieteilijä ajattelee, että omavastuut on hinnoiteltu vakuutusten sisään. Meillä on kotitalousvakuutuksessa omavastuut ihan tapissa, koska suht hyvätuloisina ihmisinä vaikka tuhannen euron vahinko ei ole meille ongelma. Ei meidän kannata maksaa siitä, että olisi mahdollisimman pieni omavastuu. Täytyy miettiä, mikä on niin iso vahinko, että sitä vastaan vakuuttamisesta kannattaa maksaa”, Määttänen selittää.

Ukraina ja ilmastonmuutos

Taloustieteilijänä Määttänen on seurannut myös Ukrainan sotaa. Ukraina on niitä harvoja aiheita talouden ulkopuolella, jotka nousevat säännöllisesti esiin esimerkiksi hänen X-tilillään.

Ukrainan nykyistä voimakkaampi tukeminen pitäisi nähdä hänen mielestään paitsi velvollisuutena myös kannattavana, itsekkäänä investointina. Jos emme tue Ukrainaa nyt, kustannukset ovat myöhemmin paljon korkeammat, koska Ukrainan tukematta jättäminen tukee Venäjän aggressiivista politiikkaa, joka voi lopulta uhata meitäkin.

”Ja onhan Euroopan varovainen suhtautuminen tukemiseen järkyttävä mainoskampanja ydinaseiden puolesta. Totta kai minäkin olen huolissani ydinsodasta, mutta asiaa pitäisi miettiä vähän pidemmällä perspektiivillä. Jos antaudumme pelolle emmekä tee mitään, mehän nimenomaan rohkaisemme muitakin valtioita kehittämään itselleen ydinaseita.”

Määttäsen mukaan on ollut järkyttävää huomata, miten lyhytnäköisesti monet Euroopan maat ovat suhtautuneet Ukrainan tukemiseen. Hän näkee siinä piirteitä samasta vapaamatkustajaongelmasta, joka vaivaa valtioiden toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Odotellaan, että joku muu hoitaisi homman.

Määttänen siis kokee ilmastonmuutoksen uhkana. Kuten varmasti useimmat taloustieteilijät. Silti moni näkee nykyisen talousajattelun valtavirran ja taloustieteen sen mukana esteenä ratkaisulle. Miksi aina vaaditaan talouskasvua, vaikka maapallo ei selvästikään sitä kestä? Tällaista ajattelua kutsutaan esimerkiksi de­growth- tai kestävyysajatteluksi.

Määttänen ei ensinnäkään ajattele, että talouskasvun olisi välttämättä oltava ristiriidassa ympäristötavoitteiden kanssa. Bruttokansantuotteesta ja talouskasvusta entistä suurempi osa on palveluita ja entistä pienempi tavaroita, ja energiaa voidaan tuottaa päästöttömästi. Ympäristöongelmia pitää hänenkin mielestään hoitaa nykyistä paremmin, mutta niihin kannattaa puuttua suoraan, eikä epäsuorasti talouskasvua hidastamalla.

”Toisinaan tähän liitetään myös yleisempi markkinatalouskritiikki. Talouskasvu ei kuitenkaan ole markkinataloudelle välttämätöntä, kuten joskus sanotaan. Markkinataloudessa on paljon hyviä piirteitä ihan riippumatta siitä, kasvaako talous tai ei.”

Talouskasvun hiipumisen seurauksia taloustieteen kriitikot eivät Määttäsen mielestä ota tarpeeksi huomioon. Monien yhteisesti rahoitettujen asioiden, kuten vanhustenhoivan tai kouluruuan, parantaminen tulee vaikeammaksi, jos talouskasvu loppuu. Siitä kärsisivät erityisesti ne ihmiset, jotka eivät itse kykene nostamaan elintasoaan.

”Ikävä kyllä myös meidän suhteellisella asemallamme on merkitystä. On erittäin hyvä, että olemme paljon rikkaampia per capita kuin Venäjä. Me todella haluamme, että meillä on varaa ylivoimaiseen puolustusteknologiaan.”

Degrowth-agendaan liittyy Määttäsen mielestä usein kummallisia taustaoletuksia esimerkiksi juuri siitä, mikä on talouskasvun rooli tai mitä se edellyttää.

”Mutta ihmiset muotoilevat asian tietysti eri tavoilla. Minusta tuntuu, että monet muotoilevat asian niin, että hyväksytään talouskasvun hidastuminen, jos se on välttämätöntä ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Jos muotoilu on tällainen, olen varmaan samaa mieltä.”

Liikaa synkistelyä?

Suomessa talouskasvu ei kuitenkaan ole viimeisten 15 vuoden aikana ollut suuri ongelma. Sitä kun ei juurikaan ole ollut. Se on yksi tekijä julkisen talouden ongelmien taustalla.

Määttänen myöntää yllättyneensä siitä, miten nopeasti pitkän aikavälin reaalikorot ovat parin viime vuoden aikana nousseet. Korkomenojen kasvu on saanut julkisen talouden velkasuhteen kasvamaan entistä nopeammin. Lisäksi liikenteen sähköistyminen uhkaa pienentää verotuloja. Nämä ovat Määttäsen mukaan merkittävimmät syyt akuuttiin huoleen julkisen talouden tasapainosta eli siitä, mihin yhteiset rahamme riittävät.

Välillä Määttänen pohtii haastatteluja antaessaan, antavatko ekonomistit Suomen tilanteesta liiankin synkän kuvan. Sanomaa on vaikea kalibroida, etenkin kun ei tiedä, mitkä sitaatit lopulta päätyvät uutisiin asti.

Julkisen talouden alijäämä pitäisi saada hallintaan, ja ratkaisujen lykkääminen kauas tulevaisuuteen olisi ongelma. Ei tilanne kuitenkaan ole katastrofaalinen.

”Julkisen talouden alijäämä pitäisi saada hallintaan, ja ratkaisujen lykkääminen kauas tulevaisuuteen olisi ongelma. Ei tilanne kuitenkaan ole katastrofaalinen. Korkojen nousu on kärjistänyt rakenteellista ongelmaa, mutta vähän julkisten menojen rauhallista priorisointia, vahvuuksistamme kiinni pitämistä ja lisää maahanmuuttoa niin tästäkin selvitään. Meillä on myös ollut huonoa tuuria.”

Huonolla tuurilla Määttänen tarkoittaa sitä, että Suomeen on 2000-luvulla iskenyt poikkeuksellisen rajusti ensin Nokian matkapuhelintoiminnan romahdus ja sitten Venäjän-kaupan tyrehtyminen. Vuoden 2008 finanssikriisi ja vuonna 2020 alkanut koronapandemia aiheuttivat toki ongelmia nekin, mutta ei ainoastaan Suomelle. Suomen talous saattaa parhaillaan olla lievässä taantumassa, mutta se ei ole Määttäsen mukaan mitään verrattuna vaikkapa 1990-luvun lamaan. Työllisyysaste on yhä korkea ja ongelmissa on oikeastaan lähinnä rakennusala.

Petteri Orpon hallituksen leikkausten Määttänen uskoo purevan julkisen talouden epätasapainoon kohtuullisesti. TPAN lausui tammikuussa ilmestyneessä vuosiraportissaan, että ”hallitusohjelman toimenpiteet vahvistavat julkista taloutta merkittävästi verrattuna siihen, ettei mitään toimia toteutettaisi, mutta ne eivät riitä hallituksen asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi”.

Kuka maksaa hiilinielut?

Hallitusta on kritisoitu muun muassa siitä, että se käynnistää leikkauksia heikossa taloustilanteessa. Tällöin on vaarana, että leikkaukset heikentävät työllisyyttä ja kokonaistuotannon kasvua entisestään.

”Se vaara on olemassa. Ajattelen itse, että julkisen talouden tilanne on niin hankala, ettemme voi enää ajatella suhdannepolitiikkaa täysin irrallaan julkisen talouden tasapainosta. Olisin kuitenkin enemmän huolissani leikkausten vaikutuksista joidenkin ihmisten toimeentuloon ja heidän saamiinsa palveluihin, kuin riskistä, että nykyinen finanssipolitiikka ajaisi Suomen syvään taantumaan. Mutta toisaalta nyt kehysriihen jälkeen alamme minusta olla tämän hallituksen osalta lähellä tilannetta, että ehkä ei pitäisi enää tehdä kovin paljon välittömästi vaikuttavia sopeutustoimia tällä hallituskaudella.”

Yksi TPANin vuosiraportissa esitetty huoli koski hiilinieluja. Niistäkin on tullut julkisen talouden riski, koska jos Suomi ei pysty lisäämään nieluja aiemmin sovitulle tasolle itse, nieluyksiköitä pitäisi ostaa muista EU-maista, ja se voi tulla kalliiksi. Tähän liittyy myös omistusoikeuteen liittyvä tärkeä periaatteellinen kysymys.

”Onko metsänomistajilla oikeus halutessaan pienentää hiilinieluja [eli hakata metsiä], ja me veronmaksajat sitten maksamme heille, etteivät he tekisi niin? Vai ajatellaanko asiaa toisin päin, että maanomistajalla ei lähtökohtaisesti ole oikeutta pienentää hiilinielua, ja jos he haluavat niin tehdä, heidän pitäisi maksaa siitä?” Määttänen pohtii.

”Laajempaa keskustelua asiasta ei mielestäni ole vielä käyty, eikä minullakaan ole siihen vielä selvää vastausta. Ehkä joku kompromissi voisi olla hyvä juttu, mutta sekin voi tulla aika kalliiksi.”

Yksi yhteiskuntatieteistä

Tällainen puntarointi eri vaihtoehtojen välillä on taloustieteen ytimessä. On helppoa sanoa, että esimerkiksi jostakin tukimuodosta ei pidä leikata, koska tuki tuottaa niin paljon hyvää. Vaikeampaa on arvioida, mitkä tämän tuen vaihtoehtoiskustannukset ovat – eli mitä samalla rahalla saataisiin aikaan jossain muualla. Tässä ei Määttäsen mukaan ole kyse siitä, että taloustieteilijöitä kiinnostaisi vain raha. Se on vain keino ja mittari.

”Ihmiset eivät varmaan aina ymmärrä, että viime kädessä taloustieteilijät eivät ole kiinnostuneita mistään muusta kuin hyvinvoinnista.”

Usein juuri taloustieteellä on parhaat keinot ratkoa ongelmia, joissa pitää valita eri vaihtoehtojen väliltä. Mutta ei aina. Kun hyvinvointivaltiota alettiin 1960-luvulla rakentaa, äänessä olivat etenkin muut yhteiskuntatieteilijät, esimerkiksi sosiologi Erik Allardt ja sosiaalipolitiikan tutkija Pekka Kuusi. Määttänen kertoo lukeneensa muutama vuosi sitten muun muassa tutkijana, Alkon pääjohtajana ja kansanedustajana toimineen Kuusen kirjan 60-luvun sosiaalipolitiikka (WSOY 1961). Kirjassa Kuusi nostaa sosiaalipolitiikan ja tulonsiirrot keinoksi rakentaa hyvinvointivaltiota ja samalla edistää taloutta.

”Kirja ylitti odotukset, ja monessa kohdassa oli sellaista argumentointia, joka on hyvinkin tyypillistä nykytaloustieteilijöille.”

Meidän ajassamme pitäisi keskustella siitä, miten hyvinvointivaltion tehtäviä ikääntyvässä nyky-Suomessa priorisoidaan. Määttänen kaipaisi tähän pohdintaan mukaan yhteiskuntatieteilijöitä muualtakin kuin taloustieteestä.

”Välillä tuntuu siltä, että sosiaaliturvaan perehtyneet ei-taloustieteilijät vastustavat kaikkia leikkauksia – karrikoin tässä vähän. Minulle on epäselvää, mitä puolustetaan, jos mitään ei saa leikata. Aina voi vaatia lisää rahoitusta ja verotusta, ja se on ihan fine poliittisena agendana, mutta samalla on myös paljon haluttomuutta kiristää verotusta”, Määttänen sanoo.

”Lopputuloksena tullaan kuitenkin tekemään päätöksiä, joissa toisilta leikataan enemmän kuin toisilta. Olisi hyvä, että tällaiset päätökset perustuisivat pohdintoihin siitä, mitkä osat sosiaaliturvassa ovat tärkeämpiä kuin toiset.”