Rakenteellinen jäämä on hutera pohja sääntöpohjaiselle finanssipolitiikalle
Euroopan komission käyttämän julkisen talouden tasapainon suhdannekorjausmenetelmän oletuksilla on varsin suuri vaikutus. Arviot Suomen julkisen talouden tasapainosta vaihtelevat suuresti erilaisilla oletuksilla, ja erityisesti työttömyyden ja osallistumisasteen trendin estimointioletuksilla on suurin vaikutus. Sitä olisikin parempi pitää neuvoa-antavana välineenä eikä käyttää sitovana sääntönä. Julkisen talouden ohjausta ja arviointia koskeva säännöstö edellyttäisi selkeää ja läpinäkyvää menetelmää julkisen talouden tasapainon arvioimiseksi.
Finanssikriisin aikana Euroopan talous- ja rahaliiton (EMUn) finanssipoliittista säännöstöä kiristettiin ja yksityiskohtaistettiin tuntuvasti. Tällä hetkellä finanssipoliittinen säännöstö koostuu alkuperäisen vakaus- ja kasvusopimuksen määrittelemistä julkisyhteisöjen rahoitusjäämää ja velkaa koskevista säännöistä sekä rakenteellista jäämää ja sen muutoksia koskevista säännöistä, joista on sovittu jäsenmaiden välisessä finanssipoliittisessa sopimuksessa.
Säännöstö on varsin monimutkainen ja sitä seurataan eurooppalaisen ohjausjakson puitteissa vuosittain. Ohjausjaksolla koordinoidaan finanssi- ja rakennepolitiikkaa sekä makrotalouden epätasapainoja. Ohjausjaksolla jäsenmaiden olisi tarkoitus mukauttaa budjetti- ja talouspolitiikkansa EU:n tasolla sovittuihin tavoitteisiin ja sääntöihin.
Suomen tavoite on -0,5 prosentin rakenteellinen jäämä suhteessa BKT:hen
Finanssipoliittisessa sopimuksessa liitettiin vakaus- ja kasvusopimukseen ennalta ehkäisevä osa, johon sisältyy keskipitkän aikavälin rakenteellisen jäämän tavoite, eli suhdannevaihteluista putsattu julkisen sektorin yli-/alijäämä. Ennalta ehkäisevä osa rakennettiin rakenteellisen jäämän ympärille muun muassa siksi, että nimelliset tavoitteet voivat johtaa myötäsykliseen politiikkaan, esimerkiksi niin, että taantumassa menoja vähennetään ja nousukaudella lisätään. Periaatteessa maat itse vastaavat keskipitkän aikavälin tavoitteesta, sen seurannasta ja menetelmästä. Käytännössä EU-maat käyttävät kuitenkin yleisesti komission ja jäsenmaiden yhdessä kehittämää menetelmää rakenteellisen jäämän mittaamiseen.
Julkisen talouden rakenteellisen rahoitusjäämän laskemisen tarkoitus on välttää suhdanteita kärjistävä finanssipolitiikka.
Suomen rakenteellisen jäämän tavoitteeksi on asetettu -0,5 prosenttia suhteessa bkt:en, joka on löysin mahdollinen tavoite maalle, jonka velka on yli 60 prosenttia suhteessa bkt:en. Hallituksen pitää siis tavoitella korkeintaan puolen prosenttiyksikön rakenteellista alijäämää tai olla sopeutusuralla kohti sitä.
Rakenteellista jäämää ei voida mitata suoraan
Rakenteellisen jäämän ongelma on, että sitä ei voida suoraan mitata. Se poikkeaa nimellisestä jäämästä siinä, että rakenteellisesta jäämästä poistetaan suhdannevaihteluiden ja kertaluonteisten toimien vaikutus. Tilapäisten toimien vaikutus voidaan määriteltyjen kriteerien mukaisesti suoraan poistaa jäämästä, mutta suhdannevaihtelun vaikutusta jäämään ei voida suoraan havaita, vaan se täytyy estimoida, ts. arvioida ekonometrisin eli talous- ja tilastotieteellisin menetelmin.
Euroopan komission kehittämässä menetelmässä suhdannevaihteluiden vaikutus arvioidaan tuotantokuilun ja rahoitusjäämän puolijouston avulla (Mourre ET AL. 2014). Tuotantokuilu kuvaa sitä, miten paljon nykyinen tuotanto poikkeaa talouden ns. potentiaalisesta tuotannosta. Potentiaalinen tuotanto kuvaa suhdanteista puhdistettua talouden ”normaalia” tuotantoa, ei sen maksimaalista tuotantoa. Tuotantokuilu on siis positiivinen, kun taloudessa on nousukausi, ja negatiivinen, kun siinä vallitsee taantuma.
Puolijousto taas kuvaa sitä, miten paljon tuotantokuilu vaikuttaa julkisyhteisöjen rahoitustasapainoon sen tulojen ja menojen kautta. Nousukaudella kun tuotantokuilu on positiivinen, julkisyhteisöjen suhdanteista riippuvat tulot ovat normaaliaikoja suuremmat ja menot puolestaan pienemmät. Tuotantokuilun ollessa negatiivinen tilanne on päinvastainen.
Rahoitusjäämän puolijousto mittaa suhdanteiden vaikutusta siihen.
Puolijoustolla kuvataan sitä, miten voimakas vaikutus suhdanteilla on julkisen talouden jäämään. Tarkemmin sanoen puolijousto kertoo, kuinka paljon suhdannekorjatun jäämän bkt-suhde eroaa havaitusta jäämän bkt-suhteesta prosenttiyksiköissä, kun tuotantokuilu on tietyn suuruinen. Puolijouston ja tuotantokuilun tulona lasketaankin siis jäämän syklinen osa, joka vähennetään havaitusta jäämästä suhdannekorjatun jäämän saavuttamiseksi.
Työpanoksen estimointi on tärkein osa potentiaalisen tuotannon arvioinnissa
Tuotantokuilu lasketaan siis talouden todellisen ja potentiaalisen tuotannon volyymin erotuksena. Tähän on useampia menetelmiä, mutta komissio käyttää ns. tuotantofunktiomenetelmää (Havik ET AL. 2014). Periaatteessa siinä estimoidaan tuotantopanoksille eli työlle ja pääomalle niiden potentiaaliset määrät ja lisäksi potentiaalinen kokonaistuottavuus eli kuinka paljon tuotantoa syntyy työ- ja pääomapanoksilla. Tuotantofunktion avulla lasketaan, minkä suuruinen tuotanto potentiaalisilla panoksilla ja tuottavuudella voitaisiin saada aikaiseksi.1
Käytännössä potentiaalisten panosten estimointi koskee vain työpanosta, koska todellisen pääoman oletetaan vastaavan potentiaalista pääomaa. Pääomalla ei ole vastaavaa suhdannevaihtelua kuin työpanoksella. Pääoman käyttöasteen vaihtelu vaikuttaa kokonaistuottavuuden kautta.
Työpanos eli työtunnit on hajotettu osatekijöihinsä, työikäisen väestön määrään, osallistumisasteeseen, työttömyysasteeseen ja keskimääräisiin työtunteihin työllistä kohden. Potentiaaliset sarjat näille estimoidaan niiden trendin perusteella, lukuun ottamatta työikäistä väestöä, joka ei vaihtele suhdanteiden mukana. Potentiaalisena työikäisen väestön määränä käytetään siis todellista työikäisen väestön määrää.2
SUHDANNEVAIHTELUIDEN AJATELLAAN NÄKYVÄN YKSIKKÖTYÖKUSTANNUKSISSA, JOITA MYÖS KÄYTETÄÄN ARVIOIMAAN RAKENTEELLISTA ALIJÄÄMÄÄ.
Työttömyysasteen trendin estimoinnissa hyödynnetään oletuksia suhdannevaihteluiden muodosta ja informaatiota yksikkötyökustannusten3 muutoksesta4. Ajatuksena on, että jos työttömyysasteen muutokseen liittyy myös yksikkötyökustannusten muutos, kyse on työttömyysasteen suhdannekomponentin muutoksesta, ei trendin muutoksesta.
Myös kokonaistuottavuuden trendin estimoinnissa hyödynnetään oletuksia suhdannevaihteluiden muodosta, mutta siinä suhdannekomponenttia selittävänä tekijänä käytetään tietoa kapasiteetin käyttöasteesta. Vastaavasti, kun kokonaistuottavuuden muutokseen liittyy kapasiteetin käyttöasteen muutos, kyse on suhdannekomponentin muutoksesta.
Joustot estimoidaan useassa vaiheessa
Puolijoustot perustuvat komission suhdannekorjausmenetelmässä OECD:n laskelmamenetelmään, jossa kokonaispuolijousto saadaan vähentämällä tuloille estimoidusta puolijoustosta menojen puolijousto (Price ET AL. 2014). Sekä tulojen että menojen puolijouston estimointi vaatii tietoa julkisyhteisöjen kokonaistulojen ja -menojen bkt-osuudesta ja eri tulo- tai menolajien osuuksista kokonaistuloista tai -menoista. Komission menetelmässä huomioituja tulolajeja ovat tuloverot, yritysverot, välilliset verot ja sosiaaliturvamaksut, kun taas menolajeista suhdanneriippuvaisiksi on arvioitu työttömyysmenot.
Puolijoustojen laskemiseen tarvitaan tulo- ja meno-osuuksien lisäksi eri tulo- ja menolajien joustot suhteessa tuotantokuiluun. Jokaiselle tulolajille tämä jousto saadaan kertomalla yhteen tulolajin jousto suhteessa tulopohjaan ja tulopohjan jousto suhteessa tuotantokuiluun. Työttömyysmenoille jousto lasketaan samalla tavalla.
Tulolajien joustot suhteessa tulopohjaan lasketaan OECD:n menetelmässä mikroaineistoilla veroista ja tuloista. Työttömyysmenojen suhde työttömyyteen on oletettu olevan yksi, eli työttömyysmenojen oletetaan liikkuvan yksi yhteen työttömyyden muutosten kanssa. Lisäksi komissio on päättänyt käyttää myös välillisten verojen tapauksessa yksikköjoustoa.
Tulo- ja menopohjien suhde tuotantokuiluun sen sijaan estimoidaan ekonometrisesti. Tulo- ja menopohjiksi on OECD:n menetelmässä valikoitu sopivaksi katsotut tuloja ja menoja vastaavat erät. Esimerkiksi yritysverojen joustoja laskettaessa tulopohjana on kansantalouden tilinpidon bruttotoimintaylijäämä. Tuloverojen veropohjana taas ovat palkansaajakorvaukset, yrittäjätulo ja pääomatulot. Aitojen veropohjien sijaan käytetään kansantalouden tilinpidon eriä, jotka kuvaavat mahdollisimman hyvin veropohjaa. Lisäksi välillisten verojen pohjan jousto suhteessa tuotantokuiluun on komission menetelmässä oletettu olevan yksi.
Tekniset oletukset vaikuttavat arvioon rakenteellisesta jäämästä
Rakenteellisen jäämän estimointiin liittyy siis monta erillistä estimointia, ja niihin kaikkiin liittyy paljon oletuksia. Olemme arvioineet (Huovari ET AL. 2017) keskeisimpien teknisten oletusten vaikutuksia potentiaaliseen tuotantoon ja siten julkisyhteisöjen rakenteelliseen jäämään.
Teknisillä oletuksilla on varsin suuret vaikutukset. Vaihtoehtoisilla trendiestimointien oletuksilla rakenteellinen jäämä poikkesi 1990-luvun laman aikana suurimmillaan jopa yli kaksi prosenttiyksikköä komission laskemasta suhdannekorjatusta jäämästä. 2000-luvulla erot ovat olleet pienemmät, mutta puolessa vaihtoehtoisista laskelmista suhdannekorjattu jäämä oli yli 0,3 prosenttiyksikköä pienempi tai yli 0,1 prosenttiyksikköä suurempi kuin komission estimoima suhdannekorjattu jäämä. Tämä on suhteellisen suuri ero, kun puhutaan 0,5 prosentin alijäämätavoitteesta.
Vastoin tarkoitustaan komission laskentamenetelmä ei poista suhdanteiden vaikutusta rakenteelliseen jäämään.
Suurimmat vaikutukset ja ongelmat liittyvät työttömyysasteen ja osallistumisasteen trendiestimointien oletuksiin. Pääsääntöisesti komission laskelmissa tehdyt oletukset johtavat siihen, että estimoidut trendit seuraavat varsin läheisesti alkuperäistä sarjaa. Suhdannevaihtelu ei siis sarjoista poistu, vaikka näin olisi tarkoitus.
Potentiaalinen osallistumisaste on estimoitu menetelmällä, jolla aikasarjoista tasoitetaan lyhytaikainen vaihtelu, jotta pidempiaikaiset muutokset tulisivat esiin. Siinä valitaan tasoituskerroin sen mukaan, miten paljon lyhytaikaista vaihtelua halutaan poistaa. Suomessa osallistumisasteen suhdannevaihtelu on verrattain suurta ja komission valitsema tasoituskerroin niin pieni, että arvioitu trendi vaihtelee suhdanteiden mukaan melkein yhtä paljon kuin alkuperäinen sarja. Komission menetelmä ei siis poista suhdannevaihtelua osallistumisasteesta.
Suhdannekorjauksen rooli on tärkeä työttömyysasteessa
Työttömyysasteen suhdannekorjaus on kaikkein merkittävin tekijä potentiaalisen tuottavuuden estimoinnissa, koska sen suhdannevaihtelut ovat suurimmat. Työttömyysasteen suhdanneputsatun trendin estimoinnissa on yhdistetty oletukset trendin ja suhdannekomponentin muutoksista ja Phillipsin käyrä, joka yhdistää työttömyyden työn hintaan. Suomelle käytetyssä versiossa työn hinnan muutoksia arvioidaan reaalisten yksikkötyökustannusten avulla.
Phillipsin käyrästä on apua suhdannekomponentin estimoinnissa, mutta käytännössä sen vaikutus on varsin pieni. Samalla mallilla ilman Phillipsin käyrää estimoitu työttömyysasteen trendi ei paljon poikkea koko komission mallilla estimoidusta trendistä.
Suhdanne- ja trendikomponentin estimoinnissa keskeisellä sijalla ovatkin oletukset työttömyysasteen trendin ja suhdannekomponentin muutoksista. Estimoimalla komission mallin työttömyysasteelle ilman rajoituksia päädytään hyvin tasaiseen työttömyysasteen trendiin eli potentiaalinen työttömyysaste muuttuisi hyvin hitaasti.
EU:N KOMISSIO ON HALUNNUT VÄHENTÄÄ TYÖTTÖMYYDEN SUHDANNEVAIHTELUN MERKITYSTÄ ARVIOITAESSA RAKENTEELLISTA JÄÄMÄÄ.
Komission mielestä liian suuri osa työttömyysasteen muutoksesta näkyy suhdannekomponentissa ja liian vähän trendissä. Komission estimoinnissa onkin rajoitettu suhdannekomponentin vaihtelua. Tällä on varsin suuri vaikutus potentiaaliseen työttömyysasteeseen (kuvio 1). Vaikka komissio olisikin oikeassa, että ilman rajoituksia estimoitu trendi ei ole uskottava, ei rajoitteille on myöskään mitään yksiselitteistä perustelua ja ne vaihtelevat maasta toiseen ja myös yhdelle maalle vuodesta toiseen.
Kuvio 1. Työttömyysasteen trendiarviot. Työttömyysaste, komission arvio trendistä, trendiarvio ilman ylärajaa virhetermien varianssille, trendiarvio hieman nykyistä suuremmalla (0,5) suhdannekomponentin virhetermin varianssin ylärajalle.
Kokonaistuottavuuden trendi on myös estimoitu samankaltaisella menetelmällä, mutta sen kohdalle ei vastaavaa ongelmaa ole ja sen kohdalla valittujen oletusten vaikutus potentiaaliseen kokonaistuottavuuteen on paljon pienempi.
Puolijouston estimaatit komission arvioimia pienempiä
Joustojen estimointi erisuuruisia tuotantokuiluestimaatteja käyttäen ei sen sijaan vaikuta merkittävästi puolijouston arvoon (Huovari ET AL. 2017). Näin ollen rakenteellisen jäämän arvio ei merkittävästi muutu puolijoustosta johtuen. Estimoidut puolijoustot (0,49–0,52) ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan komission käyttämää puolijoustoarviota (0,57) pienempiä. Toisin sanoen arvio suhdannekorjatusta budjettitasapainosta olisi uudelleenestimoiduilla joustoarvioilla Suomen tapauksessa lähempänä todellista budjetin yli- tai alijäämää.
PUOLIJOUSTON PIENEMMÄT ARVIOT JOHTUVAT LÄHINNÄ PALKANSAAJAKORVAUSTEN JA SITEN SOTUMAKSUJEN JA TULOVEROJEN LIEVEMMÄSTÄ REAKTIOSTA SUHDANTEISIIN.
Pienempi puolijoustoarvio johtuu lähinnä pienemmästä tulojen puolijoustosta suhteessa tuotantokuiluun verrattuna OECD:n ja komission estimaattiin. Tämä taas johtuu lähinnä pienemmästä sosiaaliturvamaksujen ja tuloverojen joustoestimaatista suhteessa tuotantokuiluun. Näiden tulopuolen erien tulopohjista ennen kaikkea palkansaajakorvaukset reagoisivat uusien estimaattien mukaan vähemmän tuotannon muutoksiin. Palkansaajakorvauksien osuus tuloverojen veropohjassa on lisäksi painoarvoltaan merkittävästi suurempi erä kuin pääomatulot ja yrittäjätulo, joten sen vaikutus joustoon on kokonaisuudessaan suuri.
Tulo- ja menopohjan joustoa suhteessa tuotantokuiluun estimoitaessa käytimme omissa estimoinneissamme tuoreimpia tilastotietoja. Näiden tuoreempien tilastotietojen käyttö saattaa olla vaikuttava tekijä erilaisen puolijoustoarvion taustalla. Kansantalouden tilinpidon tietojen käyttämistä veropohjina voisikin kritisoida niissä tapahtuvien revisioiden takia, jos revisioilla on suuri vaikutus estimoituihin joustoihin.
Toisaalta puolijoustoja laskettiin uudestaan ainoastaan arvioimalla uudestaan tulo- ja menopohjien joustoja suhteessa tuotantokuiluun. Myös tarkastelu tulo- ja menoerien joustoista suhteessa vastaaviin pohjiin voisi tuoda uutta tietoa.
Rakenteellisen jäämän virallinen asema ongelmallinen
Vaihtoehtoisilla oletuksilla lasketut arviot tuotantokuilusta ja rakenteellisesta jäämästä ovat pääsääntöisesti samansuuntaisia kuin komissioinkin oletuksilla laskettu arvio (kuvio 2). Rakenteellisen jäämän herkkyys estimointimenetelmän oletuksille ei siis poista menetelmän hyödyllisyyttä finanssipolitiikan arvioinnin apuvälineenä. Ainakin jälkikäteen katsoen tuotantokuilun etumerkki on pääsääntöisesti oikea.
Kuvio 2. Suomen julkisyhteisöjen nimellinen ja rakenteellinen jäämä sekä vaihtoehtoisilla oletuksilla lasketut rakenteelliset jäämät
Ongelmalliseksi teknisten oletusten vaikutuksen tekee kuitenkin rakenteellisen jäämän virallinen asema EU:n finanssipolitiikan sääntökehikossa. Suuri herkkyys oletuksille ja monien teknisten oletusten heikot perusteet eivät tee rakenteellisesta jäämästä kovin uskottavaa mittatikkua finanssipolitiikan säännöille.
Hyödyllisyyttä myös finanssipolitiikan arviointivälineenä heikentää kuitenkin tilastotiedon päivityksistä ja ennusteiden muutoksista seuraava nykyhetken rakenteellisen jäämän epävarmuus.5
“Vaikutuksiltaan varsin suuria estimoinnin teknisiä oletuksia voidaan muuttaa estimoinnin yhteydessä ilman mitään päätöksiä, tai edes kunnon dokumentaatiota.”
Virallisesta asemasta seuraa myös se, että EU:n komission menetelmä on jäykkä muutoksille, koska EU:n talous- ja rahoitusasioiden neuvoston (Ecofin) täytyy hyväksyä menetelmä. Menetelmän kehitystyö on siis hallinnollisesti jäykkää. Nurinkuriseksi tilanteen tekee se, että toisaalta vaikutuksiltaan varsin suuria estimoinnin teknisiä oletuksia voidaan muuttaa estimoinnin yhteydessä ilman mitään päätöksiä, tai edes kunnon dokumentaatiota.
Säännöt eivät takaa finanssipolitiikan vastuullisuutta
EU:n rakenteellisen jäämän estimointimenetelmä ei myöskään ole kovin läpinäkyvä. Menetelmän dokumentaatio on hajallaan useassa lähteessä. Vaikka tuotantokuilun laskelmat ovat periaatteessa toistettavissa, on se käytännössä varsin hankalaa.
Puolijouston kohdalla toistettavuus ei edes ollut mahdollista. Aineisto, jolla estimoinnit on tehty, ei ole enää saatavissa, ja varsinainen työ oli teetetty ulkopuolisilla konsulteilla. OECD:n menetelmän ja puolijoustoestimaattien luotettavuutta varjostaakin epäselvä dokumentaatio metodologiasta ja aineistosta. Puolijouston lähempi tarkastelu vaatisi myös tulojen ja menojen joustojen laskentavaihtoehtojen tutkimista suhteessa tulo- ja menopohjiin.
Rakenteellista jäämää tulisi käyttää vain yhtenä apuvälineenä arvioitaessa finanssipolitiikan järkevyyttä eikä osana sen säännöstöä.
Tuotantokuilu ja suhdannekorjattu jäämä ovat periaatteessa järkeviä finanssipolitiikan arvioinnin välineitä. Koska tuotantokuilun estimointiin liittyy kuitenkin suuri epävarmuus, ei sitä olisi syytä käyttää nykyiseen tapaan mekaanisesti osana finanssipolitiikan säännöstöä vaan ainoastaan yhtenä apuvälineenä arvioitaessa finanssipolitiikan järkevyyttä. Monimutkaiset säännöt ja epävarmat mittatikut eivät lisää finanssipolitiikan säännöstön läpinäkyvyyttä ja uskottavuutta.
“MONIMUTKAISET SÄÄNNÖT JA EPÄVARMAT MITTATIKUT EIVÄT LISÄÄ FINANSSIPOLITIIKAN SÄÄNNÖSTÖN LÄPINÄKYVYYTTÄ JA USKOTTAVUUTTA.”
Finanssipolitiikan säännöstö ei myöskään paranna finanssipolitiikan kommunikaatiota kansalaisille. Tästä esimerkkinä on Suomen julkisen talouden suunnitelma. Sääntöihin liittyvien teknisten laskelmien esittäminen tekee suunnitelmasta varsin sekavan ja vaikeaselkoisen. Finanssipolitiikkakin olisi todennäköisesti vastuullisempaa, jos hallitukset perustelisivat finanssipolitiikan linjansa ymmärrettävästi, ei teknisten sääntöjen täyttämisen kautta.
Janne Huovari
ennustepäällikkö
PELLERVON TALOUSTUTKIMUS
janne.huovari at ptt.fi
Antti Kekäläinen
finanssiasiantuntija
VALTIOVARAINMINISTERIÖ
antti.kekalainen at vm.fi
Viitteet
1 Komission menetelmässä käytetään Cobb-Douglas-tuotantofunktiota ja vakioparametrejä kaikille maille.
2 Trendin estimointiin osallistumisasteelle ja keskimääräisille työtunneille käytetään yksinkertaista aikasarjojen tasoitusmenetelmää, Hodrick-Prescott- eli HP-suodinta.
3 Yksikkötyökustannuksilla tarkoitetaan tuoteyksikön työvoimakustannuksia.
4 Estimointi tapahtuu Kalman-suotimella, jota ensimmäisen kerran hyödynnettiin Apollo 11:sta irronneen kuumodulin ohjainohjelmistossa.
5 Ks. tästä enemmän Tero Kuusen artikkelissa tässä lehdessä.
Kirjallisuus
Havik, K. & Morrow, K.M. & Orlandi, F. & Planas, C. & Raciborski, R. & Roeger, W. & Rossi, A. & Thum-Thysen, A. & Vandermeulen, V. (2014), The Production Function Methodology for Calculating Potential Growth Rates & Output Gaps, European Commission Economic Papers 535.
Huovari, J. & Jauhiainen, S. & Kekäläinen, A. (2017), Assessment of the EC Cyclical Adjustment Methodology for Finland – Impact on Budget Balances, PTT työpapereita 191.
Mourre, G. & Astarita, C. & Princen, S. (2014), Adjusting the Budget Balance for the Business Cycle: the EU Methodology, Directorate General Economic and Financial Affairs (DG ECFIN), European Commission European Economy –Economic Papers 536.
Price, R.W. & Dang, T.-T. & Guillemette, Y. (2014), New Tax and Expenditure Elasticity Estimates for EU Budget Surveillance, OECD Economics Department Working Papers 1174.