Alas kauneuden etuoikeudet!
Onko kauneus katsojan silmässä vai mittasuhteiden jumalallisessa sopusoinnussa? Taiteen historiassa kauneuskäsitykset ovat vaihdelleet, mikä on näkynyt myös taideteosten hinnoissa. Kaikki taide ei kuitenkaan ole ikinä ollut yhtä arvokasta, ainakaan rahassa mitattuna. Valitettavasti estetiikka näyttää vaikuttavan myös siihen, miten työntekijöitä arvotetaan.
Mitä kauneus on?
Kauneus ja esteettinen arvo ovat vaikeasti mitattavia suureita. Antiikin kreikkalaiset käyttivät hyväkseen kauniiksi havaittuja suhdelukuja kuten kultaista leikkausta, Pythagoraan 12-jakoista sävelasteikkoa (oktaavi) sekä symmetriaa. Yleisin mahdollinen kauneuden määrittely lähtee järjestyksestä ja epäjärjestyksestä. Kauneus on erityistä järjestystä, jota epäjärjestys eli entropia koko ajan nakertaa. Epäjärjestyksen lukuun voi laskea myös sen, että suurimmatkin mestarit, kuten Johan Sebastian Bach, ovat aika ajoin pudonneet epäsuosioon tullakseen taas uudelleen löydetyksi.
Leonardo da Vinci määritteli kuvataiteesta puhuessaan kauneuden näin: ”Kauneus on näet yksinomaan mittasuhteiden jumalallisessa sopusoinnussa, joka esitetään yhdessä ja samaan aikaan.”1
Suomalaiset filosofit Jaakko Hintikka ja Ilkka Niiniluoto sekä matemaatikko Gustav Elfving ovat pohtineet kauneuden mittaamisen ongelmaa informaatioestetiikan näkökulmasta. Sen käsitteistöön tukeudun tässä kirjoituksessa itsekin2. Havaitun viestin informaatioarvoa käytetään tällöin hyväksi esteettistä arvoa mitattaessa. Kukin taiteenlaji voidaan ymmärtää omaksi kieleksi, jonka kieliopin rajoittamia lauseita taideteokset ovat. Tässä mielessä on rinnastettu kaksi lausetta:
A Käki kukkuu kauniisti
B Jkzao awgia rcexr lumsg
Lause A on järjestäytynyt ääntämistä helpottavien sääntöjen mukaan kun taas lause B näyttää sallivan kaikkien kirjainten vapaan yhdistämisen. B on näin ollen informaatiosisällöllisten mahdollisuuksien suhteen paljon rikkaampi kuin A, mutta A on kauniimpi ja siten helpommin vastaanotettava ja muistettavissa.
Jo tästä pienestä esimerkistä havaitaan, että sopiva määrä järjestystä puhkaisee kielellisen kauneuden esiin.
Järjestyksen ja rikkauden tasapaino
Liika järjestys johtaa arvattavaan toistoon ja ilmaisun köyhyyteen, kun taas liika rikkaus tukahduttaa vastaanottokyvyn. Optimi löytyy jostain näiden väliltä. Esimerkiksi italian kielessä kauneusarvot ovat saaneet paljon painoarvoa, mistä muun muassa ooppera on hyötynyt.
Myös suomen kieltä pidetään syystä kauniina. Musiikkikulttuuri onkin korkealla tasolla myös Suomessa.
Runoilija Edgar Allan Poe (1977) on todennut: ”Runomitan täydellisyys on saavutettavissa vain yhdistämällä kaksi elementtiä, samanlaisuus ja odottamattomuus. Mutta kuten pahaa ei voi olla olemassa ilman hyvää, odottamattomuuden täytyy kohota esiin odotetusta.”
Informaatioteoriassa viestin arvo määräytyy sen odottamattomuuden perusteella. Toistonkin on hyvä varioida yllättävästi.
Kun Leonardo da Vinci puhuu osien ja kokonaisuuden kauniisti yhteen soimisesta, Wassily Kandinsky ilmaisee saman asian puhumalla kuningasbassosta, johon pienemmät yksityiskohdat ripustetaan.
Tässä lähestytään siirtymistä ulos euklidisesta geometriasta karkeiden luonnon muotojen kuvaamiseen fraktaaligeometrian keinoin. Tukeutuminen euklidiseen geometriaan pakotti taiteilijat käyttämään suoria viivoja, neliöitä ja kolmioita mutkikkaan ja särmikkään luonnon kuvaamiseen. Jopa ympyrän neliöinti osoittautui mahdottomaksi. Skaalautuvuus ja lähes samankaltaisuus eri skaaloissa ovat tämän matematiikan haaran keskeisiä ominaisuuksia. Ehkäpä se juuri näiden ominaisuuksien vuoksi kiehtoo taiteilijoita ja sopii myös taiteen analysointiin.
Tieteellinen tieto on aina epävarmaa sekä jatkuvan evoluution ja itsekorjautumisen alaista. Hyvä taideteos taas ei salli pienintäkään muutosta ilman heikkenemistä. Huipputaideteos on kuin juuri tehty vaikka se olisi kuinka vanha.
Niin tieteessä kuin taiteessa innovaattoreiden kohtalo on usein synkkä. Van Gogh ei saanut kaupaksi yhtään työtään. Hallitseva tyyli pitää pintansa syrjimällä uutta.
Olisiko kauneus sittenkin katsojan silmässä? Tästä emme voi olla varmoja. Siinä määrin ihminen on sosiaalinen eläin ja muiden jäljittelijä.
Olisiko kauneus sittenkin katsojan silmässä? Tästä emme voi olla varmoja. Siinä määrin ihminen on sosiaalinen eläin ja muiden jäljittelijä. Monet filosofit uskovat asiantuntevan arvion objektiivisuuteen, kunhan se tehdään intressivapaissa levollisissa olosuhteissa.3
Pitkä tyylisykli
Vuoden 1981 väitöskirjassani Kriisit ja pitkät syklit käsittelin talouden kannalta noin 50–60 vuoden mittaisia ns. Kondratjevin syklejä venäläisen taloustieteilijän N.D. Kondratjevin uraauurtavan työn pohjalta. Elämänsä loppuvuosina, vähän ennen teloitustaan vuonna 1938 Kondratjev arveli, että hänen löytämänsä pitkät syklit heijastuisivat yhteiskuntaan laajemminkin. Ehkä hänellä oli mielessä jopa Stalinin ja Hitlerin terrorin yhteys maailmansotien väliseen pitkään laskukauteen.
Asia jäi vaivaamaan minua, ja aloin katsella kuvataidetta myös sillä silmällä, josko sen vuosisataisesta, pääosin hyvin säilyneestä aineistosta löytyisi viitteitä yhteydestä talouden vaihteluihin. Tutkiskeltuani aikani dataa kirjoitin muutaman artikkelin aiheesta.4
Vasta tämän jälkeen sain selville yleisnero J. W. von Goethen päätyneen hyvin samantapaiseen hypoteesiin taiteen ja talouden keskinäisriippuvuudesta: ”Kaikki taantuvat ja hajoavat aikakaudet ovat subjektiivisia, kun taas kaikki eteenpäin menevät aikakaudet suuntautuvat objektiivisuuteen. Koko tämä meidän aikamme on pelkkää taaksepäin menoa, niinpä se on subjektiivista. Tämä ei näy vain runoudessa vaan myös maalaustaiteessa ja monessa muussa.”5
Epäselväksi jää, mitä Goethe tarkoitti sanalla aikakausi. Tuskin muutaman vuoden tavanomaista suhdannesykliä lasku- ja nousukausineen. Ajan henki ei ehtisi lyödä läpi niin nopeasti. Suurempi mullistus, kriisi, kylläkin, mutta sellaisia on harvemmin, ja niillä on ja ne jättävät pitkäkestoiset jälkensä myös talouteen. Goethe formuloi ”teoriansa” Napoleonin sotien jälkeisen pitkän lamakauden aikana. Monissa maissa kuten Isossa-Britanniassa inflaatiota ehkäistiin deflatorisella rahapolitiikalla palauttamalla keskuspankkirahan vaihdettavuus kultaan kovalla kullan kurssilla. Sama vaikutus oli valtion velan hoidolla protektionistisin keinoin, muun muassa viljatullien avulla. Kondratjevin periodisoinnin mukaan pitkä laskukausi alkoi teollisuusmaissa vuosista 1810–17 ja jatkui vuosiin 1844–51.
Pitkien syklien koko kierto jakautuu 20–30-vuotisiin lasku- ja nousukausiin. Näitä voitaneen kutsua aikakausiksi. Ne ovat noin sukupolven mittaisia. Sukupolvisyklin taustalla voi olla kunkin sukupolven pyrkimys välttää vanhempiensa virheitä. Niin tehdessään he toistavat isovanhempiensa virheet.
Goethe ei määrittele eteenpäin menneitä eikä taantuvia aikakausia omaa aikaansa lukuun ottamatta eikä myöskään sitä, mikä on subjektiivista ja mikä objektiivista. Olen tukeutunut Kondratjevin periodisointiin ja jatkanut sitä OECD-maiden bruttokansantuotteen trendipoikkeamaa kriteerinä käyttäen6. Subjektiivisiksi tyylisuuntauksiksi olen arvioinut mm. manierismin, romantiikan, surrealismin samoin kuin platonilaisen idealismin. Realistisia suuntauksia ovat puolestaan mm. naturalismi ja Aristoteleen maanläheisyys ja rationaalisuus. Näin taidehistorian perusdataa tulkiten pitkien tyylisyklien hypoteesi saa ainakin jonkinasteista tukea empiriasta, erityisesti 1800- ja 1900-luvuilta, joilta myös talouden pitkät syklit on parhaiten havaittu.
Tyylin muodissa ololla tai epäsuosiolla voi olla oma vaikutuksensa muun muassa taiteen hintoihin.
Taiteen hinnanmuodostuksesta
Kirjoitin pienen tutkielman taiteesta sijoituskohteena vuonna 1990. Käytin pohjana taloustieteilijä William Baumolin (1986) laajaa aineistoa samoista moneen kertaan huutokaupatuista tunnetuista taideteoksista. Myös taloustieteilijät Bruno S. Frey ja Werner W. Pommerehne (1989) ovat tehneet laskelmia vuodesta 1635 lähes samalla aineistolla. Keskimääräinen investoinnin reaalituotto oli 1,5 prosenttia, mikä tuntuu matalalta luvulta. Samana ajanjaksona valtion obligaatioiden (UK Connsols) reaalituotto oli keskimäärin 3 prosenttia vuodessa. Täytyy siis nauttia taiteestaan noin 1,5 prosenttia ”taidekulutusta”, jotta tuotot tasaantuisivat.
Taiteeseen sijoittamiseen liittyy tietysti myös riskejä. Taulut voivat vaurioitua, minkä vuoksi ne on vakuutettava. Gallerioiden nykytaiteen välityspalkkiot ovat 50 prosentin luokkaa, eikä toimivia jälkimarkkinoita ole kuin aivan huipputöille. Miksi siis kukaan investoisi taiteeseen puhtaasti taloudellisella motiivilla?
Baumol on tullut myös siihen johtopäätökseen, että taiteen markkinat ovat tehokkaat eikä investointien tehokkuutta voi parantaa lisävaivannäöllä. Arpominen on yhtä hyvä menetelmä, koska kaikki oleellinen tieto on diskontattuna jo hintoihin.
Haastoin vuonna 2010 kirjoituksessani7 Baumolin tehokkaiden markkinoiden väitteen. Ensinnäkin normaalijakauma ei ole niin normaali näissä ympyröissä kuin voisi kuvitella. Gaussin käyränäkin tunnetun normaalijakauman puitteissa riskiä arvioitaessa esimerkiksi vuoden 1987 pankkiromahdus heilautti pörssiosakkeiden tuottoja 22 kertaa standardipoikkeaman verran. Tuossa tarkastelukehikossa ei näin harvinaista tapahtumaa pitäisi esiintyä juuri koskaan. Silti niitä esiintyy toistuvasti.
Baumolin taidetta käsittelevässä hintatutkimuksessa on muitakin kyseenalaisia piirteitä. Aineistosta oli karsittu jakauman reunoilla olevia äärihavaintoja. Tein simulointikokeen poimimalla viidenkymmenen vuoden aallonpituisesta stationaarisesta sinikäyrästä taideteosten investointi- ja myyntiajankohtia satunnaisesti, ostot aina ennen myyntejä. Sijoitusten tuottojen jakauma ei muistuttanut ollenkaan normaalijakaumaa, vaan toista tunnettua tilastollista jakaumaa, nimittäin A. L. Cauchyn käyrää. Sen keskikohta on suippo ja korkea ja reunat leveät. Sitä pitää kutsua paksuhäntäiseksi. Cauchyn jakauman tapauksessa ei voida otoksen pohjalta laskea varianssia eikä näin ollen myöskään suurten lukujen laki eikä keskeinen raja-arvolause päde. Yksittäiset reunahavainnot voivat heiluttaa kokonaisuutta, ja arvaamattomuus on paljon suurempaa kuin ”tehokkailla” markkinoilla.
Vaikka Baumolin data ei hylkää normaalijakaumaa testissä, se ei tarkoita, ettei jokin muu hypoteesi sopisi dataan paremmin. Pieni simulointikokeemme vain osoitti, että täysin ennustettavissa oleva aaltoliike satunnaisella poiminnalla tuottaa Baumolin jakauman keskeiset piirteet, huipukkuuden ja paksuhäntäisyyden. Investoinnin tuottoja voi tapauksessamme parantaa panostamalla muotisyklin olemukseen ja ajoitukseen.
Baumolin hintatutkimuksen voi ymmärtää niinkin, että tuona aikana oli muotia etsiä tehokkaita markkinoita eri aloilta. Uranuurtaja valuuttamarkkinoilla oli suomalainen Pentti Kouri (1973), joka oli myös tunnettu taiteen kerääjä. Aikakautta leimasi uusliberalismi, joka levitti uskoa markkinoiden kaikkitietävyyteen ja itseohjautuvuuteen.
Jottei William Baumolista syntyisi väärää kuvaa, todettakoon hänet monipuoliseksi ja omaperäiseksi taloustieteilijäksi. Hänen katsotaan perustaneen kulttuuria tutkivan taloustieteen. Hänen kuuluisin lisäyksensä taloustieteeseen on Baumolin kustannustaudiksi nimetyn ilmiön kuvaaminen. Siinä hitaan tai olemattoman tuottavuuden kasvun alat on tuomittu loputtomaan suhteellisten hintojen tai verojen nousuun. Tästä pääosin palveluja koskevasta laista voidaan päätellä jotain myös taiteen hinnanmuodostuksesta.
Orkesteri ei pysty nopeuttamaan soittoaan eivätkä kuvataiteilijat ainakaan kokonaisuutena pysty nopeuttamaan työnsä vauhtia. Silti näille pitkän koulutuksen aloilla työskenteleville ammattilaisille on maksettava muuhun väestöön suhteutettua toimeentuloa.
Orkesteri ei pysty nopeuttamaan soittoaan eivätkä kuvataiteilijat ainakaan kokonaisuutena pysty nopeuttamaan työnsä vauhtia. Silti näille pitkän koulutuksen aloilla työskenteleville ammattilaisille on maksettava muuhun väestöön suhteutettua toimeentuloa. Muutoin kulttuurin ja yleisemminkin palvelualojen työntekijät loppuisivat. Näin ollen uuden taiteen suhteellisten hintojen nousu työntää vanhan taiteen hintoja hierarkkisesti ylöspäin. Estimoitu 1,5 prosentin vuosinousu vanhan taiteen reaalihinnoissa vastannee suurin piirtein teollisuusmaiden 300–400 vuoden reaalipalkkojen nousuvauhtia.
Varallisuus keskittyy myös taiteessa
Taideteosten hinnat eivät kuitenkaan nouse samaa vauhtia. Pareton periaatteeksi kutsutaan väitettä, jonka mukaan inhimillisessä toiminnassa vallitsee usein voimakasta keskittymistä: 20 prosenttia syistä saa aikaan 80 prosenttia seurauksista. Yhteiskuntatieteilijä Vilfredo Pareto löysi keskittymisen lain alun perin tutkiessaan varallisuuden jakautumista, mutta keskittyminen koskee lähes kaikkia ilmiöitä. Winner takes all pätee erityisesti internetin ja globalisoitumisen aikakaudella. Jopa terveydenhoidossa kustannukset jakautuvat niin, että ihmisen elinkaaren viimeinen viidennes syö 80 prosenttia elinikäisistä sairauskuluista.
Keskittyminen koskee myös taiteen hintoja. Roomassa olen kuullut museon oppaan sanovan, että heidän kallein taulunsa maksaa yhtä paljon kuin kaikki muut yhteensä. Taidehistorian kuuluisimmat työt ovat kuuluisia ympäri maailman ja ne myös tuottavat tuloa omistajalle, kunhan eivät ole holvissa. Mutta taideteoksiin ruumiillistuu myös ulkopuolisten arvostusta ja ihailua, vallan symboleja. Varallisuuden paisuessa niitä halutaan näyttää myös taiteen avulla. Ehkäpä saudimiljardöörille ei ole liikaa maksaa monta sataa miljoonaa dollaria teoksesta, jonka hän sijoittaa loistojahtinsa seinälle. Näin kävi Leonardo da Vincin eräälle työlle, jonka alkuperäkään ei ollut täysin varma.
Kauneus kannattaa, rumaa syrjitään
Maailma ei ole oikeudenmukainen. Toiset syntyvät kauniina ja puoleensavetävinä, toiset saavat näitä luontaisetuja vähemmän. Oman virityksensä asialle antaa kristinuskoon kuuluva opinkappale, jonka mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Täydellisen kauniissa ihmisessä on jotakin jumalallista, kauneuden lisäksi totuutta ja hyvyyttä. Näin helposti uskotaan.
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Daniel Hamermesh on laskenut, että hyvännäköiset miehet saavat USA:ssa 17 prosenttia enemmän palkkaa kuin heidän vähemmän puoleensavetävät kollegansa.
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Daniel Hamermesh (2013) on laskenut, että hyvännäköiset miehet saavat USA:ssa 17 prosenttia enemmän palkkaa kuin heidän vähemmän puoleensavetävät kollegansa. Naisilla vastaava ero on 12 prosenttia. Molempien sukupuolten keskimääräinen työelämänkestoinen epäviehättäväksi koettuun ulkonäköön liittyvä tappio on 230 000 dollaria.
Myös pituudesta on hyötyä. Pisin neljäsosa ansaitsee Amerikassa erään tutkimuksen mukaan noin 10 prosenttia lyhintä neljännestä enemmän8. Pitkät ihmiset ovat myös varakkaampia.
Sekä miehet että naiset hyötyvät demokraattisissa vaaleissa ulkonäöstä yllättävän paljon, kuten Niclas Berggren, Henrik Jordahl ja Panu Poutvaara (2017) ovat suomalaisella vaaliaineistolla osoittaneet. Konservatiivit hyötyvät eniten (30 prosenttia), vasemmisto selvästi vähemmän, mutta merkittävästi kuitenkin (15 prosenttia). Kun lyhyys haittaa työmarkkinoilla erityisesti miehiä, naisten menestykseen vaikuttaa lihavuus. Turun yliopiston tutkijat Juho Härkönen ja Pekka Räsänen (2008) ovat osoittaneet, että ylipainoiset naiset työllistyvät muita huonommin ja saavat muita pienempää palkkaa.
Tutkija Sirpa Sarlio-Lähteenkorva on kollegoineen päätynyt suomalaisen aineiston pohjalta tulokseen9, että sekä lihavilla miehillä että naisilla on enemmän sairauspoissaoloja kuin hoikemmilla. Vaikka tämän tekijän vaikutus eliminoitaisiin, korkeasti koulutettujen lihavien naisten palkka oli 30 prosenttia keskimääräistä pienempi. Toisaalta lihavat yrittäjänaiset ansaitsevat paremmin kuin hoikemmat sisarensa. Voimattomuus tai laiskuus ei siis selitä palkkaeroja.
Jäljelle jää ikävä tosiasia: rumia syrjitään.
Olisiko tässä aineksia 21. vuosisadan taistelevalle tasa-arvoliikkeelle, jonka banderollissa voisi lukea: ”alas kauneuden etuoikeudet!” Kesällä 2023 Ylellä pyöri radio-ohjelma nimeltä Rumien naisten vallankumous. Jotakin on ehkä siis jo liikkeellä.
Pekka Korpinen
valtiotieteen tohtori
Valtiotieteen tohtori Pekka Korpinen on entinen Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen esimies, joka on työskennellyt tutkijana Suomen Pankissa sekä Tukholman ja Cambridgen yliopistoissa. Hänen uusin kirjansa taiteesta ja kauneudesta yhdessä professori Juhani Pallasmaan kanssa on Muutos ja pysyvyys, (Atlasart 2021). Hän on toiminut myös Maailmanpankin johtokunnan jäsenenä ja UNDP:n tiimin johtajana Namibiassa.
Viitteet
1 da Vinci 2009.
2 Niiniluoto 1990.
3 Kant 2004.
4 Korpinen 1987, 1991.
5 Goethe 1908, käännös PK.
6 Korpinen 1981.
7 Korpinen 2010.
8 Persico ym. 2004.
9 Sarlio-Lähteenkorva ym. 2004.
Kirjallisuus
Baumol, W. (1986), ”Unnatural Value: or Art Investment as Floating Crap Game”, American Economic Review, vol. 76, Nr. 2.
Berggren, N., Jordahl, H. & Poutvaara, P. (2017), ”The Right Look: Conservative politicians look better and voters reward it”, Journal of Public Economics, 146.
Hamermesh, D.S.(2013), Beauty Pays: Why Attractive People are more Successful, Princeton University Press.
Härkönen, J. & Räsänen, P. (2008), ”Liikalihavuus, työttömyys ja ansiotulot”, Työelämän tutkimus 1.
Goethe, von, J.W. (1908), Goethes Gespäche mit J.P.Eckerman, Leipzig.
Kant, I. (2005), Kritik der Urteilskraft, GLF Roma.
Kondratieff, N.D. (1935), “The Long Waves in Economic Life”, The Review of Economic Statistics, vol. XVII, Nr.6.
Korpinen, P. (1981), Kriisit ja pitkät syklit, TTT.
Korpinen, P. (1987), Towards a new theory of style, TTT.
Korpinen, P. (1990), Reunahuomautuksia taiteesta sijoituskohteena, Esitelmiä ja kirjoituksia 19, TTT.
Korpinen, P. (1991), ”Long Cycles and the. Development of Style: Painting in the 19th and 20th centuries”, World Futures, vol. 31, Nr.1.
Korpinen, P. (2010), Taiteesta ja taloudesta, PT.
Kouri, P. & Porter, M. G., (1973), International Capital Flows and Portfolio equilibrium, Journal of Political Economy, vol. 82, nr. 3.
Mandelbrot, B. B. (2004), The (Mis)Behavior of the Market, Basic Books.
Persico, N., Postlewaite, A. & Silverman, D. (2004), ”Effect of Adolescent Experiment on Labour Market Outcomes: the case of Height”, Journal of Political Economy, vol. 112, Nr. 5.
Poe, E.A. (1977), Poems and Essays, J. M. Dent and Sons Ltd.
Sarlio-Lähteenkorva, S., Silventoinen, K. & Lahelma, E. (2004), “Relative Weight and Income of Different Levels of Sosioeconomic Status”, American Journal of Public Health, vol. 31.
da Vinci, Leonardo (2009), Työpäiväkirjat, Teos, Helsinki.
