Monivaiheinen polku sopijaksi
Gaudeamus 2021, 318 s.
Kaikki virkamiehet ja kapitalistien valkokaulusedustajat pääsivät täysin oikeuksin neuvottelemaan työehdoistaan vasta puoli vuosisataa tammikuun kihlauksesta. Oikeudettomuus perusteltiin sillä, että yksityisen sektorin kuukausipalkkaiset insinöörit ja konttorityöntekijät olivat työnantajien edustajia. Työnjohtajien tavoin valtion virkamiehet ”käyttivät hallitsijalle kuuluvaa valtaa hallitsijan nimissä”, eikä ollut syntynyt palkansaajaidentiteettiä.
Työnantajat myös pelkäsivät luottoväen hairahtuvan työtätekevien aatteisiin. Yhteiskunta muuttuu, ja nykyään ”keltaiset” eli toimihenkilöitten järjestöt ovat vaikuttamassa isoisten työmarkkinapöydissä. Merkkipaalu oli vuoden 1986 toimihenkilötupo.
Dosentti Ilkka Levän tutkimus kertoo toimihenkilöpalkansaajien roolista työmarkkinoiden taitekohdissa: ensin rauhan tultua 1945 ja sitten hyvinvointivaltiovuosina, kun työvoima naisistui ja keskiluokkaistui aina 2000-luvulle asti. Kuva yhteiskunnasta sekä toimihenkilöiden mielenmaisemasta on tarkka ja monisävyinen. Levä hahmottaa sekä järjestöjen, sopimusten että itsemäärittely- ja ammatti-identiteettiongelmien kautta keskiluokan ja toimihenkilöiden roolia työmarkkinapöydän kolmikannan osasena. On oikeuksien saanti, työmarkkinaosapuoleksi kasvu ja taloudellisen aseman kurjistuminen. Levä muistuttaa termin ”toimihenkilö” tulleen käyttöön vasta tuotantokomitealain yhteydessä. Lain tarkoittamia toimihenkilöitä olivat insinöörit, työnjohtajat, toimistohenkilökunta ja muut henkisen työn tekijät.
Vielä 1950-luvulla lähinnä punaisilla ammattiyhdistyksillä oli työehtosopimuksia. Keltaisten työehdot kirjattiin yleissopimuksiin, kunnes 1960–1970-luvun vaihteessa myös toimihenkilöiden sopimuksiin tuli etuliitteeksi termi ”työehto”. Samaan aikaan virkamiehille säädettiin oma virkaehtolainsäädäntö keskusjärjestötason pääsopijoineen. Ylemmät toimihenkilöt saivat ensimmäiset liittokohtaiset työehtosopimukset vasta vuonna 1995.
1970-luvulla radikalisoituneissa TVK:n ja STTK:n liitoissa lakkoiltiin ja 1980-luvun alussa Akavan koulutetut naiset lakkoilivat mm. korjatakseen ”tulopolitiikan aiheuttamia palkkavääristymiä”. Ehkä ne oikenivat globalisaation runnoessa pohjoismaisen suunnitelmatalouden tulopolitiikan? Kolmikannan hidaskin hajottaminen on ollut helppoa verrattuna sen rakentamiseen, ja tilalle on tullut 2000-luvun proletarisoitumis- ja prekaarisoitumiskehitys.
Levä puhuu työelämän huokoistumisesta, joka on heikentänyt toimihenkilöiden työmarkkina-asemaa. Se taas on synnyttänyt toiveita meritokratian paluusta, kun ”työmarkkinoilla ajelehtiva ’uusi keskiluokka’ on meritokratian kyllästämä”.
