1. T&Y-lehti
2. Politiikan muutosten arviointi tarvitsee (myös) makrotaloudellista tutkimusta ja mallitusta

Politiikan muutosten arviointi tarvitsee (myös) makrotaloudellista tutkimusta ja mallitusta

Laajasti, erityisesti koko talouden tasolla vaikuttavien politiikkatoimien vaikuttavuutta ei voida kunnolla arvioida ilman taloustieteen makromalleja. Tämä koskee erityisesti palkkajoustojen, ts. sisäisen devalvaation käyttöä. Niiden vaikutus on teoriassa epäselvä, ja sama koskee aiheesta tehtyjä empiirisiä tutkimuksia. Makromalleja tarvitaan myös, jos palkkajoustojen vaikutuksia tutkitaan satunnaistettujen kokeiden avulla.

Politiikkapäätösten, varsinkin suurten rakenteellisten uudistusten, tulisi rakentua tutkimukselle. Tämä periaate on yleisesti hyväksytty, ja se nähdään hyvin myös koronavirus -kulkutautia kahlittaessa. Parhaimpana tapana saada tietoa politiikan pohjaksi pidetään nyt satunnaiskokeita myös yhteiskuntatieteissä. Satunnaiskokeissa yksilöistä, joihin politiikan halutaan vaikuttavan, valitaan arpomalla kaksi ryhmää, joista toiseen kohdistetaan tutkittava politiikkatoimi (vaikkapa työttömyyskorvauksen nostaminen) ja toiseen ei tointa kohdisteta. Satunnaisuus takaa ainakin periaatteessa sen, että arvioitu vaikutus on harhaton.

Tässä kirjoituksessa esitän, että satunnaistetut kokeet eivät anna aina yksinään käyttökelpoisia tuloksia. Yksi syy tähän voi olla se, että vaikutukset vaihtuvat ajassa. Ongelmaa voidaan lievittää makromalleilla. Selitän tätä käymällä läpi mm. tutkimuksia, joissa on mallitettu työsuhdeturvan vaikutuksia talouden dynamiikkaan. Työsuhdeturvanhan väitetään yleisesti jäykistävän työmarkkinoita.

Pelkät satunnaistetut kokeet eivät kerro kaikkea politiikkapäätösten mahdollisista vaikutuksista talouteen.

Yksi satunnaiskokeiden ongelma on se, että kokeet tehdään aina jossakin tilanteessa, joka voi vaihtua ja todennäköisesti vaihtuukin. Tilanne voi kuitenkin vaikuttaa vaikutusarvioon: On syytä otaksua esimerkiksi, että työmarkkinoiden säätelyn vaikutukset ovat erilaiset nykyisessä pitkittyneessä taantumassa (”secular stagnation”) kuin tavanomaisessa taantumassa.

Ehkä suurin ongelma on se, että työmarkkinoiden säätelyn purkamisen vaikutukset eivät rajoitu pelkästään työmarkkinoille vaan koko talouteen. Nämä vaikutukset (joita kutsutaan yleisen tasapainon vaikutuksiksi) tulee tietysti arvioida, koska ne myös vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin.

Luonteva vaihtoehto arvioinnissa on erilaisten kokonaistaloudellisten mallien, makromallien, hyödyntäminen. Tämä on myös artikkelin keskeinen aihe ja pohja arvostella nojautumista pelkkiin satunnaistettuihin kokeisiin.

Yksi esimerkki yleisen tasapainon merkityksestä ovat ”toiseksi parhaan” vaikutukset. Esimerkiksi hintojen ja palkkojen joustojen lisäämistä on kaupattu lääkkeenä, lähes ainoana lääkkeenä talousongelmien poistamiseksi. Usein joustoja perustellaan sillä, että ne parantavat hintamekanismin toimintaa ja siten markkinainformaation laatua. Tämä on perusteltua vain, jos markkinat ovat muuten täydelliset. Jos tämä ei päde, niin ”toiseksi parhaan teoria” kertoo sen, että yksittäisten markkinoiden ”avaaminen markkinamekanismille” voi itse asiassa heikentää elintasoa.

Työmarkkinoiden joustojen lisäämisen yhtenä (useimmiten implisiittisenä) perusteena onkin juuri se, että kaikkien muiden markkinoiden esitetään toimivan moitteettomasti. Näinhän ei tietenkään ole, koska markkinoilla ei ole täydellistä kilpailua eikä kaikilla osapuolilla ole täydellistä informaatiota.

Useimmiten joustoja kuitenkin puolustetaan vain siksi, että joustamista yleensä pidetään hyvänä, joustava henkilö on hyvä kanssakansalaisille, ja joustavasti ylitöihin suostuva on hyvä sekä yrityksille että kollegoille.

Hintojen ja palkkojen joustojen kokonaistaloudelliset vaikutukset paljastuvat makromalleissa

Hintojen ja palkkojen joustojen kokonaistaloudellisista vaikutuksista on keskusteltu ainakin 1930-luvulta alkaen, Keynesin ”Yleisen teorian” julkaisun jälkeen (Tobin 1993), ja keskustelu jatkuu yhä. Klassinen näkemys oli, että joustavat hinnat ja palkat palauttavat nopeasti talouden tasapainoon. 1930-luvun lama asetti väitteen kyseenalaiseksi, sillä laman aikainen deflaatio vain pahensi tilannetta.

Monissa keynesiläisissä makromalleissa ei saavuteta automaattisesti täystyöllisyyttä, vaikka hinnat ja palkat olisivatkin joustavia.

Hintojen ja palkkojen joustavuus vaikuttaa yleisesti talouden dynamiikkaan. Jos talous on ollut pitkän ajan tasapainossa (tilassa, jossa kaikki talouden indikaattorit pysyvät paikallaan tai kasvavat/laskevat kaikki samaa vauhtia), niin joustojen muuttaminen irrottaa talouden vanhasta tasapainosta, ja se alkaa siirtyä kohden uutta tasapainoa, tai sitten se muutoksen jälkeen ajautuu epätasapainoon.

Vuoden 1981 talousnobelisti James Tobin (1975) analysoi hintojen/palkkojen jouston vaikutuksia kahden mallin avulla. Toista, jota Tobin kutsuu Walras-Keynes-Phillips-malliksi, voi pitää modernin uuskeynesiläisen mallin edeltäjänä, ja toista (jota Tobin kutsuu marshallilaiseksi malliksi) modernin reaalisten suhdannevaihteluiden mallina. Jälkimmäisessä reaalitalous (kokonaistuotanto, työllisyys jne.) kehittyy irrallaan hintojen sopeutumisesta.

Kummassakin mallissa on mahdollista, että talous päätyy samanlaiseen tasapainoon, jossa tuotanto on täystyöllisyystasolla ja hintataso vakaa. Marshallilaisessa maailmassa talous päätyy siihen vääjäämättä, kun taas keynesiläisissä malleissa voidaan ajautua alhaiselle työllisyystasolle tai sopeudutaan hitaasti täystyöllisyystasapainoon.

Tobinin keynesiläisessä mallissa kysyntä vaikuttaa kokonaistuotantoon. Hinnat taas reagoivat tuotantokustannuspaineisiin: palkat ja muut tuotantokustannukset kasvavat nopeammin noususuhdanteessa, jossa kokonaistuotanto ylittää pitkällä ajalla ylläpidettävän tuotannon tason, ja päinvastoin laskusuhdanteessa. Mallissa hintojen ja kokonaistuotannon kehityskulut siis vaikuttavat toisiinsa: hintojen muutos vaikuttaa kokonaiskysyntään ja näin kokonaistuotantoon ja kokonaistuotannon muutos hintojen kehitykseen.

Nyt ei ole selvää, palaako talous täystyöllisyystasapainoon, jos jokin häiriö sen suistaa siitä pois. Pitkäaikaistyöttömyyden syntyminen on sitä varmempaa, mitä joustavammin hinnat/palkat reagoivat muutokseen. Ja vaikka talous palaisi automaattisesti takaisin täystyöllisyyteen, niin yleisesti sopeutuminen ei välttämättä ole monotonista eikä nopeaa.

Satunnaistettu koe ei kerro suoraan syy-seuraussuhteita, koska se perustuu aina tutkijan omaan malliin.

Miten politiikkamuutoksen vaikutuksia tulisi tällaisessa maailmassa tutkia? Onko mitään mieltä satunnaiskokeessa, jossa on mukana suuri joukko yrityksiä, jossa osassa yrityksiä palkat joustavat ja määrittyvät yrityksissä ja muissa yrityksissä palkat määräytyvät kuten ennenkin? Todennäköisesti ei: jos kokeessa halutaan todella saada tuloksia, niin yritysten määrän tulee olla iso, jotta sillä saataisiin arvioitua kokonaistaloudelliset vaikutukset, siis myös vaikutukset, jotka syntyvät kokeessa olevien yritysten ulkopuolella. Kaikki yritykset ja työikäiset tulisi ottaa mukaan kokeeseen. Tällöin tarvittaisiin makromalleja.

Satunnaiskokeet, vaikka niitä voisikin käyttää, eivät kerro suoraan mitään syy­suhteista¹. Suhde on pikemminkin päinvastainen: koetta suunniteltaessa tutkijan mielessä on ajatus kausaliteetista (siis mallista). Silloin luontevaa on rakentaa eksplisiittinen malli ja testata sitä käsillä olevassa datassa. Judea Pearl (Pearl 2017, Pearl ja McKenzie 2018) on puolustanut tätä lähtökohtaa; kausaliteetti on aivoissa, ei datassa.

Työmarkkinajoustojen kokonaistaloudelliset vaikutukset makromalleissa

Yleisesti käytetyt makromallit ovat tarpeeksi joustavia (eivät sulje pois mitään vaihtoehtoa) ja sopivat siten yhdeksi välineeksi politiikan vaikutusten arviointiin. Talouspolitiikan suunnittelun yhtenä tärkeänä välineenä keskuspankeissa ja valtiovarainministeriöissä ovat kokonaistaloudelliset mallit ja niiden joukosta viimeisinä vuosikymmeninä erityisesti ns. uuskeynesiläiset mallit.

Tobin (1993) käy läpi laajemmin syitä sille, miksi joustamattomuus on kokonaistalouden näkökulmasta perusteltua². Yksi syy on se, että velallisten tilanne heikkenee, jos palkat/hinnat laskevat. Palkkojen lasku myös lisää velkaongelmaisten määrää, jolloin kysyntä laskee.

Suomessa on arvioitu olevan noin 400 000 velkaongelmaista kansalaista, ja kotitalouksien velkaantumisaste (velat suhteessa tuloihin) on noussut viimeiset 15 vuotta³. Joustavien palkkojen taloudessa palkat laskevat, kun taloustilanne heikkenee. Jos kotitaloudet ovat velkaisia, niin palkkojen aleneminen heikentää heidän velanhoitokykyään ja mahdollisuuksiaan kuluttaa. Tämä voimistaa deflaatiokierrettä: talouden tilanne heikkenee edelleen, palkat laskevat edelleen jne. Näin voi tapahtua myös avoimessa taloudessa, vaikka palkkojen aleneminen parantaisi hintakilpailukykyä. Palkkojen joustavuus voi olla ilman velkaongelmaakin taloudelle haitallista.

Jos palkat joustavat taantumassa alaspäin, niin se heikentää erityisesti velkaongelmaisten kotitalouksien kulutuskysyntää ja voimistaa laskukierrettä.

Uuskeynesiläisissä malleissa kokonaiskysyntä määrää työllisyyden ja tuotannon tason. Kokonaiskysyntä määräytyy (reaali-)korkojen ja hintojen kehityksen mukaan. Oletetaan nyt, että palkat ovat joustavia ja talous ajautuu taantumaan. Tällöin palkat ja siten myös hinnat laskevat, ja siksi reaalikorko nousee heikentäen tuotantoa. Tämä alentaa kysyntää entisestään, mikä nostaa yhä reaalikorkoa. Palkkajoustojen kasvattaminen voi siis lisätä talouden epävakautta ja siten alentaa hyvinvointia, mutta tämä voidaan estää keskuspankin voimakkaalla elvytyksellä, kuten Galí (2013) osoittaa.

Edellä oleva pätee pienin mutta tärkein ehdoin myös avoimiin talouksiin: palkkojen jousto lisää hyvinvointia vain, jos maalla on mahdollisuus omaan rahapolitiikkaan. Tämä on mahdollista, jos maa ei ole rahaliitossa tai ei pidä rahapolitiikallaan valuuttakurssia kiinteänä (Galí ja Monacelli 2016).

Tulos ei muutu, vaikka palkkojen alentamisen paremman hintakilpailukyvyn vaikutus otetaan huomioon (Galí ja Monacelli 2016): työvoimakustannusten muutosten vaikutus työllisyyteen on paljon pienempi valuutta-alueen jäsenmaassa kuin maassa, jolla on itsenäinen rahapolitiikka ja rahapolitiikkaa käytetään aktiivisesti hintojen vaihtelun vähentämiseen.

Meillä ja muissakin rahaliiton jäsenmaissa on talouskeskustelussa tullut lähes aksioomaksi väite, että sisäiset devalvaatiot korvaavat oman rahapolitiikan häviämisen. Edellä käsiteltyjen mallien mukaan tämä ei ole mahdollista, ei ainakaan rahaliitossa yksittäisten maiden osalta. Sisäisen devalvaation tehokkuus on hyvin kyseenalainen. Mielenkiintoista on myös (Billi ja Galí 2020), että palkkojen joustavuuden kasvattaminen haitalliset vaikutukset voivat olla suuremmat nollakorkomaailmassa kuin ne muuten olisivat.

Tulokset voivat toki riippua mallien rakenteista. Farmer ja Hollenhorst (2006) käyttävät erilaista työmarkkinamallia kuin Galí ja Monacelli (2016) edellä. Heidän tulostensa mukaan palkkajäykkyyksien vaikutukset ovat epäselvät, mutta niiden aiheuttamat hyvinvointitappiot ovat pienet. Samoin, kuten Galí ja Monacelli korostavat, tulokset voivat riippua myös mallien kalibroinnista.

Lopuksi esittelen ABM /ACE-malleja⁴ ja niiden antamia näkökulmia työmarkkinoiden palkkajoustojen lisäämiseen. Ne ovat simulointimalleja, joissa keskeinen ajatus on, että toimijoita (kansalaiset ja yritykset) on paljon ja ne ovat heterogeenisia⁵, ts. mitään ”edustavia” toimijoita (kuten edustavia kuluttajia) ei ole⁶.

Toinen ja vaativampi päämäärä on, että suhdannemalleja (kuten uuskeynesiläisiä malleja) ja pidemmän ajan rakennemalleja (kuten talouskasvun mallit) ei eroteta, vaan mallin tulee olla sopusoinnussa niin keskeisten suhdannevaihteluista kuin talouskasvustakin tiedettyjen ”tyyliteltyjen tosiasioiden” kanssa. Siksi ovat erittäin hyödyllisiä palkkajäykkyyksien vaikutusten erittelyssä. Oletus heterogeenisista toimijoista antaa varmasti myös mahdollisuuden hyödyntää satunnaistetuista kokeista saatua aineistoa ottamaan huomioon yritysten välisiä suhteita ja vaikutuksia kokonaistalouteen.

”Työmarkkinajärjestelmien muutoksia tulee analysoida tarkasti ja kokonaistalouden näkökulmasta, ei vain työmarkkinoiden näkökulmasta.”

Dosi et. al. (2017 ja 2018) tutkivat Dosin luoman ”Keynes ja Schumpeter tapaavat” (K+S) -mallin avulla, millaiset vaikutukset työmarkkinoiden rakenteiden muutoksilla on työttömyyteen, talouskasvuun, tuottavuuteen ja tuloeroihin. Lähtökohtana on ”fordistinen malli” – järjestelmä, jossa työsuhdeturva on erittäin hyvä ja palkat on sidottu sekä yrityskohtaisen tuottavuuden että koko talouden tuottavuuden kehitykseen vähän samalla tavalla kuin perinteisessä ”pohjoismaisessa mallissa”. Tuottavuus riippuu yritysten panostuksesta tutkimukseen ja kehitystyöhön. Tätä verrataan järjestelmään, jossa työsuhdeturvaa on heikennetty ja työmarkkinat ovat avoimet ja kilpailulliset.

Tuloksista tämänhetkisen talouspoliittisen keskustelun näkökulmasta ehkä tärkeimpiä ovat seuraavat: Siirtyminen pois fordistisesta mallista heikentää tuottavuutta (ja siten talouskasvua), lisää tuloeroja, alentaa palkkoja ja kasvattaa työttömyyttä. Siirtymän jälkeen palkat ja sitä kautta kokonaiskysyntä laskevat. Siksi yritysten T&K-toimintaa ja tuottavuuden nousu hidastuvat, mikä taas näkyy palkoissa ja yritysten konkursseissa. Samaan aikaan harvat yritykset ja niiden omistajat menestyvät ja funktionaalinen tulonjako (työn ja pääoman välillä) tulee epätasa-arvoisemmaksi.

Työmarkkinoiden muutoksia tulee siis analysoida tarkasti ja kokonaistalouden näkökulmasta. Tulokset riippuvat tietysti verrattavista vaihtoehdoista ja mallin spesifioinnista.

Arvioita työmarkkinajoustojen vaikutuksista

Väitteet, että palkkajoustoja tulisi kasvattaa, ovat siis huonosti perusteltuja, tai ainakin niitä tulisi perustella paremmin. Edellisessä jaksossa esitetyn perusteella säätelyn purku ei välttämättä täytä niitä toiveita, joita niille on asetettu. Tämä on havaittu myös esimerkiksi IMF:n (2016) World Economic Outlook 2016 -julkaisussa. Siinä kyllä ohjeistetaan hyödyke- ja työmarkkinoiden uudistuksiin. Samalla kuitenkin todetaan (s. 121), että rakenteelliset uudistukset voivat kasvattaa pitkän ajan kokonaistuloa, mutta kasvua vain väliaikaisesti. Työmarkkinauudistuksista sanotaan, että niiden vaikutuksia tulee tukea muulla talouspolitiikalla ja erityisesti finanssipoliittisella elvytyksellä. Uudistusten vaikutus talouden elpymiseen on kuitenkin vain väliaikainen.

Samalla tavalla uudistuksia käsitellään OECD:n (2016) Employment Outlook-julkaisussa. Siinä korostetaan myös sitä, että uudistukset voivat lisätä lyhytaikaista työttömyyttä. Vaikutus on niin iso, että on tarvetta lisätä tukia niille, joiden asema heikkenee.

IMF:n ja OECD:n tutkimukset nostavat kysymyksen, mitä tutkimukset laajemmalti sanovat työmarkkinauudistusten vaikutuksista, erityisesti työllisyyteen ja työttömyyteen. Vastauksia löytyy Brancaccion et al. (2020) ja Heimbergerin (2020) tutkimusten meta-analyyseistä.

Keskustelu työmarkkinoiden rakenneuudistuksista osoittaa, että näkemykset niiden vaikutuksista eroavat toisistaan. Sama pätee tutkimuksiin, sillä osa tutkimusta löytää säätelyn purun lisäävän työllisyyttä, osa vähentävän työllisyyttä, ja osa ei löydä mitään vaikutusta. Meta-analyysi on yksi tapa saada selville, millaisen kokonaiskuvan tutkimukset antavat.

Brancaccio et al. (2020) olivat erityisen kiinnostuneita työelämän säätelyn kokonaistaloudellisista vaikutuksista, etenkin vaikutuksista työllisyyteen ja työttömyyteen. He rajoittivat kiinnostuksensa tutkimuksiin, joissa työelämän säätelyn mittariksi oli valittu OECD:n ”E(mployment)P(rotection)L(egislation)-indeksi” ja erityisesti EPL:n yleisversio, sekä ILO:n ja CBR-LRI:n⁷ työelämän säätelyn mittarit.

Tutkimukset, joiden mukaan työmarkkinoiden joustojen lisäämisellä on kielteisiä vaikutuksia, ovat lisääntyneet koko ajan.

Keskeinen tulos oli, että tutkimuksia, joiden mukaan työelämän joustoja lisänneet reformit lisäsivät työllisyyttä/vähensivät työttömyyttä, oli 28 prosenttia tutkimukseen valikoituneista artikkeleista. Loput artikkeleista joko päätyivät siihen, että vaikutus oli päinvastainen (51 prosenttia) tai tulos oli epäselvä (21 prosenttia). Yksi mielenkiintoisimmista tuloksista oli, että niiden tutkimusten määrä, joiden mukaan työmarkkinoiden joustoja lisäävien uudistusten vaikutukset ovat negatiivisia, on kasvanut koko ajan.

Vastikään on ilmestynyt toinenkin meta-analyysi EPL:n vaikutuksista työttömyyteen. Heimbergerin (2020) tulos EPL:n vaikutuksista on lähellä Brancaccion et al. (2020) päätuloksia, kun työsuhdeturvaa mitataan OECD:n EPL:n avulla: EPL ei vaikuta työttömyyteen. Tilanne muuttuu, jos mittarina käytetään survey-dataan pohjautuvia EPL-mittoja: työllisyysturva kasvattaa työttömyyttä, paitsi ei naisten työttömyyttä.

Heimberger ei pohdi sitä, miksi tulokset riippuvat työsuhdeturvan mittaamistavasta. Survey-data, jossa haastatellaan yritysten päättäjiä ja käytetään asiantuntijapaneeleita, voi olla harhaista, jos vastaajat ajattelevat, että tuloksia käytetään perustelemaan politiikkapäätöksiä. On kuitenkin vaikeaa uskoa tätä isoksi ongelmaksi. Valitettavasti Brancaccio et al. (2020) eivät käyttäneet survey-dataan pohjautuvia tutkimuksia, eikä Heimberger ILO:n ja CBR-LRI:n dataan perustuvia.

Edellä esittelin sitä, mitä erilaiset mallit kertovat palkkajäykkyyksien työttömyysvaikutuksista. Yksi tärkeä tulos oli, että rahapolitiikalla – voimakkuudella, jolla rahapolitiikka vastaa inflaation muutoksiin – on merkitystä EPL:n kokonaistaloudelliselle vaikutukselle. Tämä tarkoittaa myös sitä, että maan valuuttakurssijärjestelmällä on vaikutusta. Siis sillä, onko maa rahaliiton jäsen tai onko sillä oma valuutta, jonka kurssi vaihtelee markkinoilla, on merkitystä EPL:n vaikutuksille. En ole huomannut tutkimusta, jossa tämänkaltaiset makrotekijät olisi otettu huomioon EPL:n vaikutuksia arvioitaessa.