1. T&Y-lehti
2. Työntekijä ei ole työn murroksen uhri, vaan uuden työn rakentaja – STN:n ohjelmajohtaja Eveliina Saaren haastattelu

Työntekijä ei ole työn murroksen uhri, vaan uuden työn rakentaja – STN:n ohjelmajohtaja Eveliina Saaren haastattelu

Eveliina Saari on toiminut Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) kahden eri tutkimusohjelman johtajana. Hän kertoo, millaisia tutkimuksia on tehty toisessa niistä, ”Osaavat työntekijät − menestyvät työmarkkinat”, johon liittyviä artikkeleita sisältyy T&Y:n tähän numeroon. Digitalisaatio ja alustatalous tuovat työmarkkinoille monenlaisia haasteita, joihin ihmisten ei kannata vain sopeutua vaan pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan niin, että työ säilyy mielekkäänä ja hyvinvointia tukevana. Strategisessa tutkimuksessa tutkijoiden keskinäistä ja heidän ja päättäjien välistä vuorovaikutusta on kehitetty, mutta aina tutkittu tieto ja puoluepoliittinen arvomaailma eivät ole olleet sovitettavissa yhteen.

Haastattelu on tehty 21.3.2019.

Olet toiminut ohjelmajohtajana vuoden 2016 lokakuusta lähtien kahdessa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa tutkimusohjelmassa, ”Osaavat työntekijät − menestyvät työmarkkinat” ja ”Terveys, hyvinvointi ja elämäntavat”. Niihin on sisältynyt yhteensä kahdeksan tutkimushanketta, joita toteuttaviin konsortioihin kuuluu kuhunkin useita eri yliopistoja, korkeakouluja ja tutkimuslaitoksia. Tämä kuulostaa aika isolta urakalta yhdelle ohjelmajohtajalle. Mitä se on käytännössä tarkoittanut?

Ensinnäkin nämä strategisen tutkimuksen ohjelmajohtajuudet ovat puolipäiväisiä. Olen myös toiminut digitalisoituvan työelämän tutkijana Työterveyslaitoksella ja ollut mukana yhdessä strategisen tutkimuksen hankkeessa. Käytännössä ohjelmajohtajan työ on ollut yhteistyön ja vaikuttavuusareenoiden rakentamista. Ihan tietoisesti otin sen roolin. Nämä kahdeksan hanketta ovat huippukonsortioita, ja niillä on huippututkijat vetäjinä. Niissä on yhteensä noin 140 tutkijaa. En ole tietenkään voinut perehtyä kaikkiin tutkimuksiin, mutta yhteistyön areenoilla olen pysynyt ajan tasalla siitä, missä tutkimus menee.

Ohjelmajohtajuudessa on ollut tärkeää se, että ensimmäiseksi loin näiden hankkeiden ja kahden ohjelman välille yhteistyön rakenteen. Perustin läpileikkaavista teemoista tutkijoiden väliset yhteistyöareenat, jotka ovat kokoontuneet säännöllisesti. Ne liittyvät maahanmuuttotutkimukseen, ammatillisen ja aikuiskoulutuksen tutkimukseen sekä hyvinvoinnin ja osallisuuden tutkimukseen. Kaikissa niissä on ollut molemmista ohjelmista mukana tutkijoita, jotka ovat osallistuneet myös mm. politiikkasuosituspapereiden rakentamiseen. Olen myös järjestänyt tilaisuuksia, joissa tutkijat ovat kohdanneet ministeriöiden virkamiehiä, poliitikkoja ja työmarkkinajärjestöjen edustajia.

Tutkimuskohteena työn murros

Lehtemme tämä numero sisältää artikkeleita toisesta noista kahdesta ohjelmasta, ”Osaavat työntekijät − menestyvät työmarkkinat”. Sen neljä hanketta − Taidot työhön, SWiPE, Polkuja työhön ja COPE¹ − ovat tutkineet laajasti ottaen ilmiötä, josta käytetään nimitystä ”työn murros”. Mitä pidät näiden hankkeiden kiinnostavimpina löydöksinä?

Tästä tulisi helposti pitkä vastaus, mutta voin nostaa esiin joitakin asioita. Esimerkiksi hankkeessa ”Fiksu työ alustatalouden aikakaudella” (SWiPE), jossa itsekin toimin tutkijana, on tehty uraa uurtavaa työtä alustatyön ilmiön tunnetuksi tekemisessä. Se on freelance-toiminnan ja itsensä työllistämisen välimaastoon kuuluvaa toimintaa. Hankkeessa on päästy haastattelemaan alustatyön tekijöitä ja nähty, mikä heitä todella siinä työn muodossa motivoi. Mutta samalla on tunnistettu riskejä, joita siihen liittyy, esimerkiksi puuttuvat hyvinvointia suojelevat rakenteet, työn pilkkoutuminen, jatkuva kontrollointi, epävarmuus ja työn tekijöiden huonot mahdollisuudet sopia asioista joskus melko kasvottomien algoritmiohjautuvien alustojen kanssa.

Alustatalous ei käsitteenä ole vieläkään mielestäni ihan lyönyt läpi julkisuudessa, mutta mainitsemasi siihen liittyvä ongelmat ovat. Mitä muita havaintoja tuloksista on?

Esimerkiksi COPE-hankkeen tutkijat ovat osallistuneet sote-muutoskeskusteluun, mutta siellä on ehkä kiinnostavinta digitalisaation eteneminen sote-alalla. Heillä on ollut ammattilaisten ja työntekijöiden näkökulma digitalisaatioon. He ovat tutkimuksissaan tuoneet vahvasti esiin toimimattomien tietojärjestelmien ongelmia ja miten ne vaikuttavat lääkärien ja hoitajien työn mielekkyyteen. He ovat tuoneet sitä viestiä, että työprosessit pitäisi suunnitella ammattilaisia osallistaen ja tuoda digitalisaatio sitä kautta sinne prosesseihin eikä ylhäältä päin ja teknologisista lähtökohdista. Minusta tämä viesti on keskeinen, ja he ovat pukeneet sen myös hyviksi suosituksiksi.

VM:n valtiosihteeri Martti Hetemäen asettama tavoite digitalisaatiolle sote-uudistuksen yhteydessä oli, että se toisi huomattavaa tuottavuuden kasvua ja säästöjä.

Digitalisaatioon liittyy eetos, että se sujuvoittaa ja tuo säästöjä. Mutta kun digitalisaatio tulee alalle, jossa palvelun arvo syntyy hyvin paljon ihmisten välisistä kohtaamisista ja toisen ymmärtämisestä, varsinkaan asiakaskohtaamisia ei voi digitalisoida siinä määrin kuin esimerkiksi finanssialalla, jossa on kyse mekaanisista transaktioista.

Entä muita löydöksiä?

Taidot työhön-hankkeessa on tehty työuraa ja osaamista voimaannuttava interventio keskiuralla oleville tradenomeille ja insinööreille. On saatu alustavia hyviä tuloksia siitä, että tällainen osaamisen ja keskiuran katsaus on tarpeellinen työn murroksen aikakautena jo noin neljäkymppisenä. Akava on lähtenyt tukemaan tätä painokkaasti ja lähtenyt ajamaan ratkaisua siihen, miten tästä saataisiin yhteiskunnallisempi yleinen käytäntö. Tämä on ”Osaavat työntekijät” -ohjelman hankkeista ainut, jossa on tutkittu vaikuttavuutta koe- ja kontrolliryhmä-asetelmalla. Siinä mielessä se on erilainen.

”Osaamisen ja keskiuran katsaus on tarpeen työn murroksen aikakautena jo noin neljäkymppisenä.”

Polkuja työhön-hankkeessa on tehty paljon rekistereihin liittyvää tutkimusta. He ovat mielestäni ansiokkaasti avanneet työn murrokseen liittyvää työn polarisaation ongelmaa eli saaneet sen näkyväksi, että Suomessakin on havaittavissa keskitason osaamista vaativien tehtävien tai ammattien vähenemistä ja että huippuosaamista ja vähemmän osaamista vaativat työt ovat lisääntymässä.

On myös toimenpiteitä, joilla rakenteelliseen työttömyyteen mahdollisesti voitaisiin puuttua jo ennalta, kuten aikuiskoulutusraha. He ovat tuoneet esiin mielestäni sen kiinnostavan tuloksen, että aikuiskoulutusraha ei toimi optimaalisesti sillä tavalla, että jos teollisuustyössä on työttömyysuhan alla olevia miehiä, niin he eivät kuitenkaan hakeudu aikuiskoulutusrahan käyttäjiksi, vaan nimenomaan työvoimapula-alueelta eli hoivatyöstä hakeudutaan kouluttautumaan. Tämä vain osoittaa, että nämä yhteiskunnalliset tukivälineet eivät aina toimi optimaalisesti, koska ihmisillä on oma tahto, motivaatio ja omat elämäntilanteet, jotka suuntaavat valintoja.

Digitalisaation vaikutukset työn sisältöihin eivät paljastu taloustieteellisissä trenditutkimuksissa

Olet itsekin pohtinut työn, ammattien ja tehtävien muutosta, kun tapahtuu digitalisaatiota, automaatiota ja robotisaatiota sekä tekoälyn kehitystä. Mikä se kuva nyt Suomessa näiden katoamisesta on?

Tuntuu, että taloustieteilijöiden ennusteet kokonaisten ammattien ja työpaikkojen massakatoamisesta alkoivat jossakin vaiheessa elää julkisuudessa vähän omaa elämäänsä. Niistä tuli uhkakuvia. Itse jo silloin ajattelin, että siinä sivuutetaan työelämää laadullisesti kehittävällä otteella tutkivien näkökulmat ikään kuin kertaheitolla. Sittemmin tutkijat maltillistivat esimerkiksi ennusteita Suomen mittakaavassa, koska olemme hyvin osaava yhteiskunta, ja työpaikkojen katoaminen ei tule olemaan niin jyrkkää kuin vaikkapa USA:ssa. Silti ne ennusteet tuntuvat aika isoilta.

Laadullinen tutkimus avaa sen kuvan, että kokonainen ammatti harvoin katoaa täysin esimerkiksi organisaatiosta, vaan työtehtävät siellä muuntuvat ja teknologia tulee osaksi ihmisen työtä. Kun osa tehtävistä automatisoidaan, ihminen keksii siinä samalla aina sen kohdan, missä tarvitaan uudelleen työtä.

Työn murroksen laadullinen tutkimus näyttää, että ihmiset pystyvät luomaan itselleen uusia työtehtäviä ja toimenkuvia.

Tästä tulee minun mieleeni aina se, että ennen vanhaan oli sellainen ammatti kuin konekirjoittaja. Kymmeniä vuosia sitten heitä oli paljon. Oli tärkeä taito käyttää kirjoituskonetta nopeasti. Sitten tuli tekstinkäsittely. Ei ehkä kutsuttu ketään tekstinkäsittelijäksi, vaan nyt periaatteessa jokainen, joka tekee kirjallista työtä, on itse tekstinkäsittelijä. Se on muuttunut ja sisäistetty kaikkiin muihin ammatteihin. Olit sitten tutkija tai joku muu asiantuntija, niin itse hoidat sen tekstinkäsittelyn aika pitkälle.

Kyllä, paitsi että erikoissairaanhoidossa julkisella puolella on edelleen tekstinkäsittelijöitä, jotka purkavat lääkäreiden saneluja. Siinä voi olla muitakin syitä kuin se teknologia. Jos ammattikunta vastustaa sitä tarpeeksi, kuten lääkärit, niin avustava työ eli tekstinkäsittely tässä tapauksessa säilyy yllättävän pitkään. Muutos alkaa edetä nyt vasta, kun aletaan mennä puheentunnistuksella tapahtuvaan tekstinkäsittelyyn niin, että lääkärit voivat sanella tekstin suoraan koneelle, se ilmestyy ruudulle ja pelkästään korjataan virheet.

Tekoäly voisi viime kädessä korjata ne virheetkin. Voit sanella ja tehdä siinä joitakin esimerkiksi kielioppivirheitä, ja tekoäly korjaa ne. Siihen ollaan varmaan menossa.

Kyllä varmasti, mutta turvallisuuskriittisellä alalla silti usein täytyy olla ihmisten tarkistamista. Siinäkin syntyy uudenlaista työtä – editointia, tarkastamista, lääkäreiden opettamista tähän prosessiin, eli siellä organisaatiossa sen muutoksen läpivienti ja teknologian käyttöönottoprosessi itse asiassa työllistää myös hyvin paljon. Siinä mielessä se työ muuntuu, ja näistä entisistä tekstinkäsittelijöistä saattaa tulla lääkärien neuvojia jne. Se muuntuu siellä organisaation sisälläkin.

Isot taloustieteelliset trenditutkimukset eivät näe tällaisia nyansseja. Ne eivät ikään kuin pysty tarttumaan niihin ilmiöihin, mitä siellä työn sisällä tapahtuu. Sitten vain ihmetellään, että nyt ne työt eivät kadonneetkaan, tai että tuottavuushyötyä ei syntynytkään.

Tuoreempi esimerkki on koodaaminen. Sehän on toisaalta ihan oma ammattinsa. Koodareita tarvitaan aika paljon. On puhuttu, että peruskoulussa pitäisi opettaa sitä. Tuleeko se osaksi erilaisia töitä ja ammatteja samalla tavalla kuin tekstinkäsittely?

Nythän on puhuttu paljon koodaripulasta, ja sehän on linjassa sellaisen vision kanssa, että meistä tulee tekoäly-yhteiskunta. Itse haluaisin nähdä niin, etteivät kaikki nuoret ole kiinnostuneita matematiikasta eivätkä koodaamisesta. Se on itse asiassa aika tylsää työtä. On muitakin arvoja yhteiskunnassa. Mielelläni näkisin näin.

Tekoäly ei voi tehdä kaikkea, vaan meidän tulisi nähdä ihmisen tekemän työn ja kulttuurin arvo.

Jos saan henkilökohtaisesti ottaa tähän kantaa, niin meidän tulisi säilyttää ammattien diversiteetti ja myös käsityön, taiteen ja kulttuurin tekemisen merkitys ja arvostus yhteiskunnassa. Joskus tuntuu, että tekoälyn näkeminen menee överiksi sellaisena tavoiteltavana tilana, koska ajatellaan, että tekoälyhän hoitaa sitten myös taiteen tekemisen. Se ei ole näin, koska eihän sillä ole samaa arvoa, kun se ei ole ihmisen tekemää. Koko ajanhan tapahtuu niin, että musiikkia tehdään teknologian keinoin, mutta silti meillä säilyvät isot orkesterit ja bändit.

Toisaalta on hyvä trendi, että rikotaan näitä rajoja, tyttöjä houkutellaan myös matemaattisille aloille ja koodauksesta tulee yksi taito muiden joukossa.

Koodaaminen on selkeästi viime vuosina noussut uusi työ. Mitä muita uusia töitä sitten tulee?

Mikäli teknologia lisääntyy kaikessa työssä, yksi on tietenkin ihmisen ja teknologian yhteensovittaminen eli käyttöönoton prosessi. Sehän ei tule koskaan poistumaan, koska koko ajan meille tulee uusia versioita ja ohjelmistoja. Tarvitsemme käyttöönotossa ihmisen ja teknologian rajapinnan yhteensovittamista. Se on jo nähtävissä terveydenhuollon sisällä. Niin kutsutut hybridi- tai moniosaajat, joilla on sekä hoiva-alan osaamista että IT-alan osaamista, ovat kaikkein parhaimpia yhdistämään näitä ja myös motivoimaan ja murtamaan vastarintaa sekä rakentamaan mielekkäitä palveluprosesseja. Moniosaaminen tulee lisääntymään.

Monella alalla on ollut pitkään sellainen ammatti kuin ATK-tukihenkilö. Onko tämä vähän sitä? Pitäisi olla jollain lailla perillä kyseisestä alasta, mutta ennen kaikkea IT-osaamista.

Kyllä. Sanotaan nyt, että jos esimerkiksi vanhusten kotona asumista tuetaan teknologialla, niin jonkun pitää opettaa vanhukselle, miten otetaan Skype-yhteys ja miten ne fasiliteetit asennetaan kotiin. Tällaisia tehtäviä on, jotka rakentavat infrastruktuuria, jotta me pääsemme digitaaliseen yhteiskuntaan.

Myös ihmisten kohtaaminen ja vuorovaikutustyö tulee lisääntymään. Esimerkiksi sote-palveluissa tarvitaan empaattisia palveluohjaajia, jotka pystyvät ohjaamaan huono-osaisempia moneen eri palveluun ja pystyvät hankkimaan apua toisen puolesta. Ja toisaalta ymmärtävät ihmisen elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti, ei vain yksittäisen palvelun kannalta.

Työmarkkinoiden polarisoituminen sisältää monia uhkia

Mainitsit jo polarisoitumisen. Mikä Sinun näkemyksesi on, kuinka suuri uhka se on työmarkkinoilla? Sehän on havaittu kyllä monissa maissa. Mikä Suomessa on aktuaalinen tilanne?

Suomessakin se sama ilmiö on havaittavissa. Huippuosaamista vaativat tehtävät korostuvat tulevaisuudessa, ja toisaalta vähemmän osaamista vaativat tehtävät lisääntyvät. Esimerkiksi alustatyön ilmiö liittyy tähän. Jos alustatyön logiikka yleistyy työn logiikkana, niin silloin yritykset ostavat vain yksittäisiä työtehtäviä. Esimerkiksi ruokalähetti vie ruokalähetyksiä asiakkaille, ja vain sen tehtävän suorittamista ostetaan erikseen. Alustatyön tekemisen logiikka voi hiipiä vähitellen julkisellekin sektorille. Mainitsin erikoissairaanhoidon tekstinkäsittelyn, joka oli organisoitu ennen täydellistä automaatiota alustana. Alustalta työntekijät nappasivat saneluita ja tekivät sitä etätyönä kotona.

”Jos alustatyön logiikka yleistyy työn logiikkana, niin silloin yritykset ostavat vain yksittäisiä työtehtäviä.”

Polarisaatioon liittyy työn lisääntyvä osa-aikaisuus, määräaikaisuus, epävarmuus ja osittuneisuus, mikäli menemme varsinkin hallitsemattomaan alustatyön logiikkaan. Alustatyön tekijä on tällä hetkellä väliinputoaja, jolla ei ole työsuhdeturvaa ja jonka on usein vaikea saada alustatyöstä riittävää toimeentuloa. Silti alustatyössä voi olla työsuhteen kaltaista työn teettämistä. Tähän työn uuteen muotoon ja työn tekijän oikeuksiin tulisi puuttua ajoissa, ettei meille ala kehittyä kahdenlaiset työmarkkinat.

Siihen pitäisi puuttua lainsäädännöllä, mutta työmarkkinajärjestöt eivät pysty sopimaan.

Niin. Usein syy on ollut se, että ilmiö on vielä niin pientä Suomessa. Se vähän pakenee tilastoja. On osa-aikayrittäjiä ja kevytyrittäjiä, ja itsensä työllistäjien määrät ovat nousussa. Nyt olisi juuri hyvä aika puuttua ennen kuin se ilmiö on kasvanut hallitsemattomaksi.

Onko tämä näkyvissä jotenkin työelämän huonontumisena?

Sellainen uhka on olemassa, että jotkut voivat yhä paremmin, kun he luovat unelmaorganisaatioitaan ja pistävät johtamisen kuntoon, ovat itseohjautuvia ja itseohjautuvuutta tuetaan ja heillä on osaamisen kehittämisasiat kunnossa. Toisaalta työn ja muun elämän rajapinnoilla olevat kuten hoivavastuussa olevat, osatyökykyiset, työelämään pyrkivät nuoret tai iäkkäämmät tarvitsevat uusia tapoja yhdistää työn tekeminen ja riittävä sosiaaliturva.

Polarisaatiosta haluaisin vielä sanoa, että siihen liittyy tietysti myös elinkeinorakenteen muutos teollisuustyöstä yhä enemmän palveluihin. Ikääntyvä yhteiskunta, missä me Suomessa olemme, tuo paineen, että sosiaali- ja terveyssektorin työtä tarvittaisiin lisää. Nythän poliittinenkin päätöksenteko on taipumassa siihen, että tarvitaan lisää hoitajia vanhuksille. Tässä on muitakin ilmiöitä kuin tämä osaamiseen ja työelämän rakenteisiin liittyvä polarisaatio.

Työn ja muun elämän rajapinnoilla olevat tarvitsevat uusia tapoja yhdistää työn tekeminen ja riittävä sosiaaliturva.

Näissä tutkimushankkeissa on käsitelty ikäihmisiä. Ymmärtääkseni heidän joukkoonsa tulee yhä vähemmän sellaisia, jotka ovat olleet vain vähän tekemisissä tietotekniikan kanssa, mutta heidän osaamisestaan ja käyttäjäkokemuksestaan pitäisi pitää huolta. Millä tavalla? Kannattaako ja pitääkö?

Kyllä kannattaa. Nythän vielä saattaa käydä niin, että raja-aita eläkkeellä ja työelämässä olemisen välillä tulee yhä liukuvammaksi. Digitaidothan mahdollistavat tämän − paitsi että osallistumme yhteiskuntaan ja hoidamme omia asioitamme, myös toteutamme itseämme, kirjoitamme elämänkertoja ja toteutamme luovuuttamme sen tietokoneen kautta. Se tulee tärkeämmäksi.

Olen kuulunut samalla toimikaudella kuin olen ollut ohjelmajohtajana ”Digi arkeen” -neuvottelukuntaan, joka on valtionvarainministeriön perustama ja jossa kansalaisjärjestöt ja tutkijat ovat olleet pohtimassa digitaalisuuden aiheuttamaa eriarvoisuutta. Suomeen ollaan nyt rakentamassa valtakunnallista digituen mallia, joka perustuu tietysti olemassa oleviin verkostoihin. Järjestöt, kirjastot, kunnat ja aikuiskoulutusoppilaitokset järjestävät digitukea.

Mutta hyvin paljon siinä kyllä nojataan vertaistuen voimaan. Ikään kuin ikäihmiset neuvovat toinen toisiaan, mikä on vähän sillä tavalla hälyttävää, että kun digitukea on tarjottu, niin oikeastaan tähän mennessä on jo huomattu, että mitä enemmän sitä tarjotaan, sitä enemmän sitä tarvitaan. Eli se ei olekaan ohimenevä ilmiö. Kun esimerkiksi meikäläinen eläköityy, ja olen aika digitaitoinen ja minulla on ollut hyvä lähi- ja tietotekniikkatuki työelämässä, niin minä ehkä tarvitsisin vastaavaa silti eläkkeellä.

Johtaako digitalisoituminen tai ylipäätään työn murros eriarvoistumiseen? Mitä sille tulisi tehdä?

Tämä on mielestäni myös asia, jonka tutkimista tulisi jatkaa. Se on niin monisyinen asia.

Eriarvoistumisella on monia ulottuvuuksia.

Nimenomaan. Digitalisaatio synnyttää kuiluja, joita voidaan kuvata hyvin eri tavoin. Se on toisaalta kuilu niiden välillä, joilla ei ole esimerkiksi varaa edes kännyköihin tai tietokoneisiin ja niiden, joilla on. Se pääsy on se kuilu. Toinen on se, että on erilaiset digitaidot. Jotkut käyttävät vain, kun on pakko hoitaa omia asioita ja opettelevat sen vuoksi. Jotkut taas käyttävät tietokonetta luovuutensa jatkeena. Kolmas on se, että toiset hyötyvät digitaalisten laitteiden ja palveluiden käytöstä enemmän kuin toiset.

Mitä siis pitäisi tehdä tälle eriarvoistumiselle? Pitäisi luoda siltoja ja ratkaisuja näiden digitaalisten kuilujen yli. Työelämässä tarvittaisiin työelämäinnovaatioita, joissa työprosessi ja teknologia rakennetaan sillä tavalla, että työntekijöille syntyy mahdollisimman mielekäs työnkuva. Ei niin, että hän tekee jotain pientä palikkaa, jota teknologia ei pysty tekemään. Sehän ei välttämättä edes johda parempaan. Sitä osaa työstä ei pitäisi digitalisoida, joka tuottaa kaikkein eniten mielekkyyttä ja jossa ihminen on hyvä. Se, miten teknologia tuodaan työprosesseihin, pitää suunnitella tarkoin.

Kansalaisten kannalta taas esimerkiksi valtakunnallinen digituen malli on yritys kaventaa kansalaisten digikuilua ja saada kansalaiset sellaisen opin äärelle, jossa digitaitoja voidaan oppia.

Tarvitaan lisää koulutusta ja tekoälyn käytön harkintaa

Millä lailla koulutuksen painopisteitä tulisi muuttaa työn murroksen mukana?

Tähänkin voi vastata monella tavalla. Nythän on tehty leikkauksia ammatilliseen koulutukseen ja saatu säästöjä aikaan sillä, että koulutus toteutetaan uudella tavalla yhteistyössä työpaikkojen kanssa. Vastuuta siitä opettamisesta ja ohjaamisesta on siirtynyt valtavasti työpaikoille. On jo näkyvissä, että tarvitaan lisää ohjauskapasiteettia työpaikoille.

”Tiede kohtaa vaalit”-tapahtumamme keskusteluissa tuli esiin myös se, että korkeakoulupaikkojen määrä ei ole itse asiassa Suomessa mitenkään lisääntynyt. Se liittyy koulutukseen tehtyihin leikkauksiin.

Eikö työn murrokseen kannattaisi vastata sillä, että nuorille olisi yhä enemmän opiskelupaikkoja, jotta kynnys ei nousisi liian korkeaksi, kun pyritään korkeakouluihin ja yliopistoihin? Nyt samaan aikaan ollaan tekemässä pääsykoeuudistuksia. Kumpi on sitten järkevämpää, ylioppilastutkintotodistuksen vai erillisen pääsykokeen kautta pääseminen? Kukaan ei voi ennustaa, mitä tulee tapahtumaan. Miten ne itse asiassa vaikuttavat? Tuleeko kynnys itse asiassa kasvamaan? Se on minusta huolestuttavaa.

Lisäksi aikuiskoulutuksen muotoihin tulee tietenkin myös kiinnittää huomiota, jotta ne olisivat yhä joustavampia ja olisi enemmän mahdollisuuksia uudelleenkouluttautumiseen.

Useissa scifi-elokuvissa ja TV-sarjoissa – esim. Tähtien sota, Star Trek ja Taisteluplaneetta Galactica – esiintyy puhuvia tietokoneita, joiden kanssa on helppo kommunikoida ja jotka osaavat tehdä asioita silmänräpäyksessä. Ne ovat autonomisia ja itseohjautuvia. Siellä ei ainakaan tarvita tietotekniikkainsinöörin osaamista arjesta selviämiseksi, mutta kuinka kaukana sellainen tulevaisuus vielä on?

Tähän mielestäni liittyy sellainen tulevaisuudenkuva − teknologiadeterminismi ja -usko siihen − että joka tapauksessa näin tulee tapahtumaan eikä meiltä edes kysytä. Mutta haluaisin murtaa sitä kuvaa. Se mikä on teknisesti mahdollista ei ole sama kuin se, mikä sitten toteutuu. Se, haluammeko me ihmiset ottaa teknologiaa käyttöön, tulee ratkaisemaan sen, minkälainen tulevaisuus meille muodostuu.

Jos jotakin kehityskulkua itse haluaisin vähentää, niin se on se, että robotiikkaa kehitettäisiin yhä enemmän siihen suuntaan, että se korvaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. On ihmisenä kasvamisen arvokkainta ydintä olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Jos sen korvaisi yhä sujuvampi robotti, niin se tulisi vaikuttamaan ihmisen kykyyn vuorovaikuttaa toisten ihmisten kanssa. Tavallaan tarvitaan kohtuus robotiikassakin. Mielestäni tällainen scifi-robotiikkamaailma on ehkä enemmän toiveajattelua − niiden toiveajattelua, jotka niitä kehittävät. On paljon ihmisiä, jotka eivät tähän maailmaan lähde.

On ollut sellaisia kauhukuvien maalailijoita ja varoittelijoita, että tekoäly ja robotit valtaavat maailman ja alistavat ihmiset. Mutta ehkä emme mene nyt siihen. Ilmastonmuutos on maailman tärkein asia – miten tekoäly liittyy siihen?

Ehkä tämän pointin voisin sanoa, että tekoälyhän on valjastettu markkinoinnissa ihmisten tarpeiden arvaamiseen ja asiakastarpeen yhä hienovaraisempaan ennustamiseen. Sillä tavalla voisi ajatella, että se on silloin valjastettu kuluttamisen kasvattamiseen. Kuka katsoo sitten kokonaisuutta? Jos koodareista ja tekijöistä esimerkiksi on pulaa, niin eikö heidät kannattaisi valjastaa tällaisten isompien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen tai meren muoviroskien kerääminen tai kuluttajatottumusten siirtäminen ekologisempaan suuntaan?

Tutkijoiden ja päättäjien vuorovaikutus on käynnistynyt

STN luonnehtii itseään sanomalla, että se ”rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tiedettä. Tutkimuksen avulla etsitään konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä otetta vaativiin haasteisiin. Yhteistyö tiedontuottajien ja -hyödyntäjien välillä koko hankkeen ajan on tärkeää.” Miten olet mielestäsi ohjelmajohtajana kokenut tämän ja pystynyt edistämään tutkimuksen ja poliittisen päätöksenteon vuorovaikutusta?

Kuten aloitinkin, minun filosofiani on ollut luoda näitä vaikuttamisen areenoita ja kohtaamisia tutkijoiden ja päätöksentekijöiden ja päätöksiä valmistelevien ministeriöiden välillä. Olen vienyt tutkijoita kertomaan tutkimustuloksistaan liittyen vaikkapa NEET-nuoriin eli syrjäytyviin nuoriin − mitä tutkimus tietää niistä? Olen vienyt heidät keskustelemaan asiasta opetus- ja kulttuuriministeriöön. Meillä on ollut työ- ja elinkeinoministeriössä seminaari kestävästä kasvusta ja on puhuttu alustatalouden ilmiöstä siellä. Sosiaali- ja terveysministeriössä on käsitelty mm. hyvinvointia työn murroksessa.

Hankkeiden tutkijat ovat käyneet vuoropuhelua tutkimustuloksistaan monilla areenoilla.

Minä olen siis luonut näitä areenoita, joissa tutkijat ovat voineet tuoda esiin tuoreita tutkimustuloksia, mutta se, miten ne otetaan sitten vastaan, ei ole tietenkään ennalta arvattavaa. Niistä on syntynyt mielenkiintoista keskustelua. Jotkut ehdotukset on ihan suoraankin otettu jonkin uudistuksen osaksi ja toimenpiteeksi.

Kuten esimerkiksi?

Nuoriin liittyen esimerkiksi erityisopetuksen ja ohjauksen määrään liittyviä kehittämistoimenpiteitä ja ehdotuksia tutkijoilta on ainakin kuultu. Mutta se, miten tieto muuttuu yhteiskunnallisiksi päätöksiksi, on aikaa vievää.

Siis virkamiehet ovat kuulleet, mutta poliitikot eivät.

Niin. Tämä liittyy siihen haasteeseen, että mielestäni olemme luoneet hyvän yhteyden nimenomaan virkamieskuntaan. Tämä strateginen tutkimus on ikään kuin kuultu siellä, mutta sitten taas keskustelut kansanedustajien kanssa…ensinnäkin heitä on ollut hyvin vaikea saada näihin tilaisuuksiin mukaan, ellei heillä ole joku puheenvuoro ja rooli siellä. Puoluepoliittinen ja arvomaailma on heillä usein määräävämpi päätöksenteossa kuin tutkimus- tai asiantuntijatieto.

Varmaan ministerit ovat vielä vähemmän kuin rivikansanedustajat olleet mukana.

Niin, heillä on kyllä sellainen yleinen arvostus strategista tutkimusta kohtaan, ja on saatu heitä avaamaan tilaisuuksia. Ministerit antavat kyllä hyvän ilmapiirin keskusteluille.

Sanon nyt yhtenä onnistumisena sen, että korvasimme kahden ohjelman loppuseminaarin Workcast- eli Matkalla töihin- podcast-sarjalla, jonka olemme rakentaneet sillä tavalla, että jokainen hanke keskustelee siellä kaksi kertaa päättäjän tai toisen hankkeen tutkijan kanssa työn murrokseen ja hyvinvointiin liittyvistä ilmiöistä.

Kansanedustajat nojaavat päätöksensä puolueensa arvoihin.

Niille on tullut hyvin kuulijoita, sadasta kahteensataan ja jopa 700 kuuntelua. Ainakin ne leviävät sitä kautta paremmin kuin seminaareissa keskustelemalla. Niistä jää tallenne, ja päättäjä voi tarvittaessa myös kuunnella ne. Siinä on tärkeää myös se, että ei esitetä vain yhtä tutkimustulosta, vaan käydään pohdiskeleva keskustelu, mitä tutkimuksen perusteella voi päätellä ja mitä se merkitsee yhteiskunnallisen kysymyksen kannalta.

Voisin kuitenkin kuvitella, että joku kiireinen ministeri haluaisi korkeintaan jonkun A-nelosen. Onko sellaista palvelua ajateltu?

Joo, on ”Ratkaisuja tieteestä”, joka on strategisen tutkimuksen vuosiseminaarin areena. Siellähän me päädyimme ratkaisukortteihin, joissa on todella tiivistetty tutkimukseen perustuvat suositukset eri ilmiöittäin. Siellä on ilmastonmuutos, osallistuva kansalaisuus, työn ja teknologian murrokset ja hyvinvointi ja perusturva – jokaisesta on tutkimukseen perustuvia ratkaisuja ehdotettu. Se on kaikkein tiivistetyin tapa.

Sehän voi olla hyvinkin tehokasta. Mitä vuorovaikutuksen tapoja olet kehittänyt yhdessä muiden ohjelmajohtajien kanssa?

Se on ollut ihan alusta pitäen tosi tärkeää, ettei kukin ohjelma rakenna vain omia vaikutusareenoitaan, vaan me olemme rakentaneet niitä yhdessä. Esimerkkinä tästä on nyt ns. mestarikurssit, joita meillä on ollut kerran vuodessa. Ne ovat aina ohjelmajohtajien yhdessä organisoimia ja kyseiseen ajankohtaiseen keskusteluun ja ongelmaan liittyviä. Vuonna 2017 aloitettiin syrjäytymisen ehkäisemisen mestarikurssista. Viime vuonna oli työn murroksen mestarikurssi, ja nyt on meneillään hyvinvoinnin tulevaisuuden mestarikurssi, joka on nyt juuri ajankohtainen, kun puhutaan sote- ja sotu-uudistuksista.

Myös sarjan ”Tiede kohtaa vaalit” organisoimme yhdessä. Jos me jokainen erikseen tavoittelemme kiireisiä virkamiehiä, ministereitä ja kansanedustajia, ja näitä hankkeita alkaa olla paljon, niin siinä ei ole mitään järkeä, että jokainen ohjelma luo omat areenansa, vaan meidän kannatti heti yhdistää voimat.

Terveisiä uusille ohjelmajohtajille

Sinun kautesi ohjelmajohtajana on nyt päättymässä. Mitä terveisiä lähettäisit seuraaville ohjelmajohtajille?

Voisin mainita ihan tällaisia käytännönläheisiä asioita, että tietenkin kannattaa rakentaa verkosto ministeriöihin ja päättäjiin jo ihan alkumetreillä, ellei niitä ole jo ennestään. Mutta kannattaa luoda myös johtamisen yhteistyön rakenne ja yhteishenki hankkeiden välille. Hehän tulevat tilanteeseen, jossa hankkeet ovat olleet kilpailijoita keskenään. Kun toiminta alkaa, niin siihen pitää luoda ihan uudenlainen tiedon jakamisen ja yhteistyön henki.

Ohjelmajohtajan kannattaa heti aluksi rakentaa laajat yhteistyöverkostot.

Nyt seuraavat ohjelmajohtajat voivat hyödyntää meidän jo luomiamme yhteistyön konsepteja, kuten mestarikurssia, podcast-ideoita jne. Mutta he voivat myös luoda innovatiivisesti uusia tapoja. Tämä strateginen tutkimus on nimenomaan rikkonut sitä periaatetta, että tutkijoiden yhteistyö päätöksentekijöiden kanssa perustuisi yksittäisten tutkijoiden konsultointiin. Nyt tästä on muodostunut kollektiivisempaa toimintaa. Tutkijat yhdessä voivat vaikuttaa ja käydä keskusteluja päätöksentekijöiden kanssa. Mielestäni tämä kulttuuri on edistynyt ja sitä kannattaa jatkaa. Hyvä yhteistyö moneen suuntaan on tärkeää Suomen Akatemian ja ohjelmajohtajien välillä. Mutta sen verran rankkaa tämä myös on, että kannattaa pitää huolta itsestään.

Sipilän hallituskausi on päättymässä. Sitä on tässä matkan varrella arvosteltu siitä, ettei se kuullut – vaikka on ehkä kuunnellut – asiantuntijoita. Näetkö, että se on ollut jonkinlainen pettymys tai ongelma? Mitä sen suhteen tulevan hallituksen osalta kannattaisi tehdä, jotta se kuulisi paremmin?

Ehkä siihen tarvitaan uudenlaisia kuulemisen muotoja. Olen jonkun verran käynyt valiokuntakuulemisissa. Ne ovat äärimmäisen niukkoja ajankäytöltään, kuinka paljon siellä annetaan tutkijoille aikaa. Missä käydään todella dialoginomaista vuoropuhelua, sitä en vielä tiedä. Niitä tarvittaisiin kyllä lisää. Strategisen tutkimuksen ohjelmajohtajia on kerran vuodessa pyydetty myös hallituksen strategiaistuntoon kertomaan missä mennään tai kertomaan kärkiä. Sekin on sellaista, että odotetaan niitä kärkiä, mutta käydäänkö keskustelua, onko siihen aikaa, niin se on aina tosi rajallista. Mielelläni olisin lähettänyt niihin keskusteluihin asianomaisia tutkijoita.

Tutkijoiden ja poliitikkojen välille tarvitaan enemmän vuoropuhelua.

Vaalien jälkeen on hallitusneuvottelut, joissa sovitaan uusi hallitusohjelma. Onko teillä ollut ajatuksena, että siihen voitaisiin vaikuttaa? Itse asiassa taitaa olla niin, että kulissien takana sitä hallitusohjelmaa on jo laadittu.

Niin, mutta tämä on enemmän organisaatiologiikkaa. Kaikki tutkimusorganisaatiot kyllä tekevät tätä vaikutustyötä parhaillaan hyvinkin paljon. Myös strategisen tutkimuksen politiikkasuosituspaperit viedään varmaan mukaan hallitusohjelman tekemisen prosessiin. Niitä yritetään nyt rummuttaa ja niiden perusteella suositellaan politiikkatoimia.

Mainitsit alussa, että olet käyttänyt puolet ajastasi ohjelmajohtajan tehtäviin. Olet myös johtava tutkija Työterveyslaitoksen ”Hyppäys digiin” -yksikössä. Miten oma tutkimuksesi on edistynyt ohjelmajohtamisen rinnalla?

Minulla on ollut yksi päättyvä hanke, ”Palvelutalouden vallankumous – Ihminen digitalisaation keskiössä”. Siitä on syntymässä kirja nimeltä ”Human centered digitalisation and services”, jota olemme kirjoittaneet kansainvälisten yhteistyökumppaneidemme kanssa. Se tulostaa vasta viiveellä edellisen hankkeen tuloksia ja tulee ulos elokuussa. Olen tehnyt editorin hommaa tässä sivussa.

Minun oma tutkimukseni on totta kai kauttaaltaan hidastunut. Olen priorisoinut ohjelmajohtamisen työtä ja – luonut areenoja, jotta muut saavat loistaa. Itse teen laadullista tutkimusta pienillä haastatteluaineistoilla ja havainnoilla, ja olen tässä samalla miettinyt myös sen asemoitumista tähän kenttään, jossa arvostetaan isoihin aineistoihin perustuvia trendilukuja. Olen miettinyt tässä rinnalla, miten tuoda viestiä laadullisen tutkimuksen keinoin myös tälle kentälle. Viittaan nyt esimerkiksi työn katoamiskeskusteluun, miten tuoda tällaista viestiä sieltä työn dynamiikasta organisaatioiden sisältä ja työntekijöiden omasta näkökulmasta.

Onko tämä ottanut voimille ja mistä olet saanut voimaa ohjelmajohtajan arkeesi? Et näytä missään tapauksessa nääntyneeltä ohjelmajohtajan ja tutkijan kahdesta työstä.

Tämä minun logiikkani on organisoida yhteistyötä ja saada muut tähän mukaan. Olen saanut työskennellä monien hyvien ihmisten kanssa, jotka ovat lähteneet mukaan rakentamaan tätä vaikuttavuustyötä. Juuri hankkeiden vuorovaikutusvastaavat ovat olleet suuri apu. Sekä Akatemian että Työterveyslaitoksen viestinnät ovat lähteneet tukemaan esimerkiksi podcast-sarjaa. Workcastiä ei olisi syntynyt ilman Työterveyslaitoksen innostunutta toimittajaa, Vilja Rydmania, joka lähti toteuttamaan sitä yhteistyössä kanssamme.

Mutta minulle on tietenkin ollut tärkeää, että säilytän elvyttävät ja voimaannuttavat harrastukset. Minulla on ollut flamenco-harrastus tässä rinnalla. Siinä on itse asiassa hyvin paljon samaa dynamiikkaa kuin tutkimuksen teossa siinä mielessä, että se on hyvin pitkäjänteistä, erittäin vaikeaa ja siinä pyritään kolmen elementin koordinoimiseen. Siinä on kitaristi, laulaja ja tanssija, joiden kaikkien pitää kuunnella ja arvostaa toinen toisiaan ihan samalla tavalla kuin voidaan ajatella tapahtuvan tutkimustyössä ja vaikuttavuudessa.

Tutkimuksen ”duende-hetki”: päättäjät, virkamiehet ja tutkijat käyvät rakentavaa vuoropuhelua.

Flamencossa sitä kutsutaan duende-hetkeksi, kun kaikki kolme kuuntelevat optimaalisesti toisiaan, ja syntyy sellainen maaginen hetki, kun kaikkien ajoitukset loksahtavat yhteen. Jos me saamme päätöksentekijät, virkamiesvalmistelijat ja tutkijat rakentavaan vuoropuheluun keskenään, niin syntyykö silloin se todellinen vaikuttavuus – tutkimuksen duende?