1. T&Y-lehti
2. Mitä tiedämme huipputuloista ja huipputuloisista?

Mitä tiedämme huipputuloista ja huipputuloisista?

Media kirjoittaa mielellään hyvä- tai suurituloisista. Tosiasiassa tiedämme suomalaisista huippuryhmistä ja niiden taloudellisesta asemasta huolestuttavan vähän. Tilastointia olisi muutettava, sillä tiedot vain ylimmästä kymmenyksestä eivät anna riittävää kuvaa huipputuloista ja -varallisuudesta. Kuva tulo- ja varallisuushuipusta kuitenkin tarkentuu tutkimus tutkimukselta. Suomessa huipulla eletään pääosin pääomatuloilla ja tulot kasautuvat voimakkaasti myös sen sisällä. Vuosien 2007–2016 ylimmän tulopromillen tuloista yli 60 prosenttia on pääomatuloja. Siksi he maksavat myös suhteellisesti vähän veroja.

Vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut vuosikymmen nostivat rikkaat ja huipputuloiset osaksi julkista keskustelua niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Tilastot olivat jo viime vuosituhannen lopulla antaneet selviä merkkejä huipputuloisten ja rikkaiden irtiotosta (Milanovic 2017, Piketty ja Saez 2014). Kuitenkin vasta finanssikriisi, taloustieteilijä Thomas Pikettyn bestsellerit ja aktivistien kampanjointi ihmiskunnan 99 prosentin puolesta saivat monet huomaamaan, että omaisuudet ja tulot tosiaankin kasautuvat huipulle. Niistä tuli puheenaihe.

Tässä artikkelissa pohdin, mitä oikeastaan tiedämme ylimmistä tulo- ja varallisuusluokista Suomessa ja esittelen suurituloisinta promillea käsittelevän tilastoaineiston tuloksia. Aineisto on osa yhdessä Anu Kantolan kanssa toteuttamaamme nelivuotista tutkimushanketta, jonka tuloksista julkaisimme syksyllä 2019 kirjan Huipputuloiset (Kantola ja Kuusela 2019). Siinä keskityimme etenkin laadulliseen haastatteluaineistoomme ja jätimme osan tässä artikkelissa esiteltävistä tilastollisista tulotiedoista vähemmälle käsittelylle.

Huipputuloiset – yhä pitkälti tuntematon alue

Eliitit eivät ole 2000-luvulla kiinnostaneet ainoastaan mediaa ja aktivisteja, vaan myös tutkijat ovat kohdistaneet katsettaan yhä useammin ylimpiin tulo- ja varallisuusryhmiin. Kansainvälisesti voi puhua jopa eliittitutkimuksen uudesta noususta tai renessanssista. Esimerkiksi Norjassa laajat tutkimushankkeet eliittien parissa ovat näyttäneet, miten yhdistää laadullista ja määrällistä tutkimusta ja hyödyntää Pohjoismaiden hyviä julkisia tietoja (ks. esim. Hansen 2014, Korsnes et al. 2017, Toft 2018).

Isossa-Britanniassa on nähty etenkin laadullisen eliittitutkimuksen nousu (ks. esim. Atkinson et al. 2016), ja Anthony Atkinsonin, Thomas Pikettyn ja Emmanuel Saezin kaltaiset taloustieteilijät ovat tuottaneet laajoilla – ja usein kansainvälisesti vertailukelpoisilla – aineistoilla tulo- ja varallisuustutkimusta sekä koonnet eri maiden tutkijoita tuloksineen yhteen (ks, esim. Atkinson et al. 2010, Piketty ja Zucman 2015). Kuva globalisoituneen talouden voittajista – ja siinä sivussa häviäjistä – tarkentuu jatkuvasti. Mikä on tilanne Suomessa?

Suomen suurituloisimmista ja varakkaimmista löytyy tilastotietoa hyvin heikosti.

Huipputuloiset-kirjassamme pyrimme myös vertaamaan ja suhteuttamaan omia aineistojamme ja havaintojamme olemassa oleviin tietoihin. Juuri taustoitustyötä tehdessämme saimme kuitenkin hämmästyä. Pääosin laadullista tutkimusta tekevinä jouduimme yllättymään siitä, kuinka heikosti Suomessa onkaan olemassa tilastotietoa ylimmistä tulo- ja varallisuusryhmistä.

Syyt ovat moninaiset. Monista tärkeistä aiheista ei nykytilanteessa ensinnäkään ole saatavissa tietoa. Esimerkiksi vakuutuskuoret ja veroparatiisit tunnetusti kätkevät merkittäviä omaisuuksia ja tuloja. Samoin varallisuusveron poiston (2006) myötä lakkasi tiedonkeruu useista varallisuuslajeista, ja ne muuttuivat näkymättömiksi.

Aina syynä tiedon vähäisyyteen ei kuitenkaan ole pelkästään aineiston puute. Myös perustutkimusta ja tilastointia jo olemassa olevista tietovarannoista tarvittaisiin lisää, sillä tosiasiassa Suomessa kerätään ja tuotetaan edelleen huonosti perustietoa sellaisista aineistoista, jotka ovat periaatteessa saatavissa.

Harmittavan usein tilastointi ja myös uutisointi lopetetaan ylimpään tulodesiiliin¹, vaikka keskeisimpiä muutoksia on tapahtunut juuri sitä pienemmissä huippuryhmissä, ylimmässä prosentissa ja etenkin promillessa (Tuomala 2019). Kun media uutisoi ylimpien tulojen kasvusta tai verotaakasta, ylimmiksi tuloiksi voi helposti riittää ylin kymmenys, riippumatta siitä, miten tulot tai verot kasautuvat sen sisällä. Esimerkiksi Talouselämä uutisoi vuonna 2018, miten ”Pieni joukko hyvätuloisia maksaa lähes puolet henkilöverotettavien veropotista”, tarkoittaen 10 prosenttia suomalaisista eli lähes 470000 tulonsaajaa.

Keskustelu eri tuloeromittareiden heikkouksista, painotuksista ja huonosta kyvystä huomioida ylimpiä tuloryhmiä on viime aikoina lisääntynyt tutkijoiden keskuudessa, mutta mediaan se on tarttunut vasta huonosti (Tuomala 2019, Finér 2017). Yksi syy lienee juuri se, että järjestelmällisesti tuotettua tietoa huipputuloista on vain vähän.

Tietoa ylimmistä tulo- ja varallisuusluokista on usein tarjolla vain satunnaisilta vuosilta, ja sitä ovat tuottaneet yksittäiset tutkijat kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti. Huomioni ei ole tarkoitettu arvosteluksi – kaikki tietävät, miten huonosti perustutkimukselle on rahoitusta – vaan kannustukseksi. Jo muutaman tutkijan työllä on ollut valtava vaikutus siihen, mitä oikeastaan tiedämme huipputuloista ja huippuvarallisuudesta Suomessa (ks. etenkin Tuomala 2019, Riihelä et al. 2010, Ravaska 2019, Törmälehto 2015a, 2015b). Ilman näitä yksittäisiä tutkimuksia emme tietäisi käytännössä mitään.

Käyttöä huippuja perkaavalle tilastotiedolle epäilemättä olisi niin laadullisen tutkimuksen kuin journalisminkin puolella. Vasta vuosittain julkaistavien tulo- ja verotilastojen avulla voisimme niin tutkijayhteisössä kuin mediassakin seurata, mitä huipulla oikeastaan tapahtuu. Tiedämme esimerkiksi huonosti, miten sijoitukset ja osinkotuotot jakautuvat (ks. kuitenkin Keloharju ja Lehtinen 2015, 2018) ja miten eri ryhmät hyötyvät verotuksen regressiosta ja miksi (ks. kuitenkin Finnwatch 2020). Myös huippuryhmien ajallista kehitystä tunnemme huonosti, vaikka Matti Tuomalan (2019) kirja Markkinat, valtio ja eriarvoisuus toikin tilastoillaan osittaista helpotusta tähän.

Yhtä lailla tiedämme finanssisektorista ja sen toiminnasta suhteellisen vähän talousjournalismin tuolla puolen. Poikkeuksellisen hyvän taloudellisen aseman periytyvyydestä emme taida tietää Suomessa tilastollisesti vielä oikein mitään – toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa (Hansen 2015, Toft 2018, Björklund et al. 2012, Gustavsson ja Melldahl 2018). Tarvetta tutkimustiedolle olisi, sillä Anu Kantolan kanssa tekemämme ylimmän promillen kartoitus osoitti, että vähintään kuudennes ylimpään tulopromilleen kuuluvista yksityishenkilöistä on luokiteltavissa perijöiksi (Kantola ja Kuusela 2019).

”Poikkeuksellisen hyvän taloudellisen aseman periytyvyydestä emme taida tietää Suomessa tilastollisesti vielä oikein mitään.”

Perijöiden asema näyttää vielä huomattavasti vahvemmalta, jos tarkastelee esimerkiksi pörssiomistusten keskittymistä perijöille (ks. esim. Melender 2018). Vaikka digitalous nostaa myös uusia yrittäjiä tulotilastojen huipulle, nykykehitys tuskin vähentää perintöjen painoarvoa. Ennemminkin tulevaisuuden suuria ja likvidejä perintöjä syntyy nyt vauhdilla nopeita yrityskauppoja suosivan yrityskulttuurin myötä.

Tilastodataa on Suomessa siis vielä paljon hyödynnettävänä, mutta laadullisellakin tutkimuksella on vielä paljon tehtävää. Johtajia ja perheyrityksiä on tutkittu jonkin verran, ja (yritys)historioitsijat ovat viime aikoina tuottaneet kiinnostavaa tietoa yksittäisistä suuryrityksistä ja niiden omistajista. Aukkoja kuitenkin riittää. Kuinka hyvin oikeastaan tiedämme, ketkä Suomea ovat minäkin aikana omistaneet ja millaisia näkemyksiä tai millaista politiikkaa suuret omistajat ovat ajaneet? Myös vallan ja omistamisen välisiä verkostoja, hallituspaikkoja ja kaupparekisterien tietoja, tunnemme huonosti.

Julkaistuamme kirjamme moni olisi halunnut löytää vastauksen siihen, poikkeavatko nykyajan huipputuloiset käsityksiltään menneisyyden huipputuloisista tai muista tuloryhmistä. Moni kaipasi kyselytutkimuksia ja historiallisesti vertailukelpoista dataa. Ikävä kyllä juuri sellaista ei Suomessa ole käytettävissä, ja syykin on yksinkertainen: ylimpiä ryhmiä ei ole totuttu tutkimaan, ja toisaalta pienet ryhmät pakenevat usein kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä (ks. kuitenkin Ruostetsaari 2014).

Suurituloisimman promillen tulo- ja verotietoja

Huipputuloisia koskenut tutkimuksemme ja siitä versonut kirjamme nojasi paljossa haastatteluaineistoomme. Kokosimme kuitenkin osana hanketta myös tilastotietoa vuosien 2007–2016 suurituloisimmasta promillesta Suomessa.² Jätimme kirjassamme tämän aineiston vähemmälle huomiolle keskittyäksemme haastatteluaineistoon, joten erittelen aineistoa ja etenkin sen tulotietoja seuraavassa hieman laajemmin.

Suurituloisimpaan promilleen kuului vuosina 2007–2016 runsaat 4 700 henkilöä.

Tilastotietomme koskevat kymmenen vuoden yhteenlasketuilla ansio- ja pääomatuloilla vuosina 2007–2016 Suomen ylimpään tulopromilleen noussutta joukkoa, reilua 4 700 henkilöä. Tällaisen kumulatiivisesti muodostetun perusjoukon tarkoituksena oli sivuuttaa yksittäisten vuosien tulokuninkaat ja -kuningattaret ja tutkia sitä vastoin pidemmän aikavälin taloudellisia menestyjiä. Perusjoukolta koottiin sekä kymmenen vuoden yhteenlasketut bruttotulot että kunkin vuoden tulo- ja verotiedot erikseen. Bruttotulot ja käytettävissä olevat tulot on esitetty taulukoissa 1 ja 2.

Jo ylimmän promillen mediaanin (6,1 milj. euroa) ja keskiarvon (4,1 milj. euroa) välinen ero osoittaa, miten suurituloisimman promillen sisälläkin tulot kasautuvat selvästi huipulle.³ Kuten Tuomala (2019, 98) on todennut, mediaanin ja keskiarvon suhde on itse asiassa kelpo tuloeromitta, ja toisin kuin ylimmässä promillessa, jossa keskiarvo ja mediaani ovat kaukana toisistaan, suomalaisten tulonsaajien alimmassa 90 prosentissa mediaani ja keskiarvo ovat lähes samat.

Havainto promillen sisäisestä tulojen kasautumisesta vain vahvistuu, kun tulotietoja katsoo tarkemmin. Käytännössä bruttotulojen yläkvartiilin raja oli tutkimallamme joukolla useimpina vuosina alempi kuin bruttotulojen keskiarvo, ja myös kymmenen vuoden yhteenlasketuissa tuloissa yläkvartiilin raja on matalampi kuin keskiarvo. Tilanne on sama myös käytettävissä olevissa rahatuloissa: promillen yläkvartiilin raja on ollut kahta tarkasteluvuotta lukuun ottamatta keskiarvoa matalammalla. Verotus ei näytä mainittavasti tasaavan tuloeroja ylimmän promillen sisällä.

Pääomatulot ovat keskeisin tulonlähde ylimmässä promillessa ja kasautuvat sen huipulle.

Ylimmän promillen tulojen kasautumisen huipulle voi havaita myös kirjassamme esittämistämme tulojakaumakuvaajista, jotka pohjautuvat Tilastokeskuksen tietojen sijaan verottajalta saatuihin tulotietoihin. Kirjassa esittelemme erikseen myös eri ryhmien – perijät, johtajat ja yrittäjät – tulojakaumat. Ne kaikki osoittavat, että tulot kasautuvat voimakkaasti myös ylimmän promillen sisällä etenkin perijöiden ja yrittäjien käsiin. Tuloksemme vahvistavat entisestään Matti Tuomalan, Marja Riihelän ja Risto Sullströmin havaintoja huippuryhmien suhteesta muihin tulonsaajiin (ks. Tuomala 2019): tulojen kasautuminen huipulle ei näy vain ylimmän prosentin tai promillen suhteessa muihin vaan se jatkuu voimakkaasti myös promillen sisällä.

Etenkin pääomatulot kasautuvat merkittävällä tavalla huipulle ja huipulla (taulukko 3). Aiempia tutkimustuloksia heijastaen myös meidän tilastomme osoittavat selvästi, että juuri pääomatulot ovat keskeisin tulonlähde ylimmässä promillessa, ja kuten bruttotulot ja käytettävissä olevat tulot, myös ne kasautuvat hyvinkin epätasaisesti huipulle ja huipulla.

Tarkasteluvuosina promillen bruttotuloista keskimäärin 62–70 prosenttia oli pääomatuloja, kun taas promillen mediaanituloissa osuus pysyy 40 prosentin tienoilla.⁴ Tunnuslukujen keskinäiset suhteet näyttävät samansuuntaisilta koko tarkastelujaksolla. Omaisuustulojen keskiarvo oli huomattavasti mediaania suurempi kaikkina tarkasteluvuosina, ja kolmea vuotta lukuun ottamatta myös yläkvartiilin raja oli keskiarvoa matalammalla. Pääomatulot kasautuvat vahvasti promillen sisällä.

Huipputuloisten promillen palkkatulojen keskiarvot, saati mediaanit jäävät kauaksi pääomatulojen taakse (taulukko 4). Kasautuminen palkkatuloissakin on huomattavan suurta, mutta tulot ovat huomattavasti pääomatuloja pienempiä, eikä promillen palkkatulojen mediaani edes merkittävästi eroa suomalaisten keskituloista. Se on ”vain” kaksi- tai kolminkertainen suhteessa väestön bruttotulojen mediaaniin.

Ylimmässä promillessa palkkatulot ovat paljon pääomatuloja vähäisempiä, mutta myös keskittyneitä.

Erot sekä promillen sisällä että sen ja muun väestön välillä syntyvät ennen kaikkea pääomatulojen myötä. Huomionarvoista on myös se, että ylimmän promillen sisällä alimman desiilin raja palkkatuloissa oli jokaisena tarkasteluvuonna pyöreät 0, mikä tosin saattaa selittyä eläkeläisten suurella määrällä promillen keskuudessa. Eläkeläisiä oli aineistossa 30 prosenttia. Yrittäjätulot (ka. 27832 euroa vuonna 2016) ja saadut tulonsiirrot (ka. 26423 euroa) jäivät suhteellisen vaatimattomiksi, vaikka jälkimmäisiä voi myös pitää merkittävinä, jos ne suhteuttaa koko väestön saamien tulonsiirtojen keskiarvoon, joka oli asuntokunnille vuonna 2016 reilut 15000 euroa.

Pääomatulojen merkittävä osuus vaikuttaa tunnetusti paitsi tulonjakoon myös progressiivisen verotaakan jakautumiseen ja progression toteutumiseen. Jo pidempään on ollut tiedossa, että ylimmät ryhmät hyötyvät verotuksellisesti siitä, että ne nostavat muita enemmän suhteellisen alhaisesti verotettuja pääomatuloja (Tuomala 2019, Hiilamo 2017). Tieto todentuu hyvin myös promillea koskevassa aineistossamme. Tutkimamme promille maksoi vuonna 2016 veroja ja muita tulonsiirtoja, kuten sosiaalivakuutusmaksuja, keskimäärin 34 prosenttia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ylimmät veroasteet. Yksittäisten tarkasteluvuosien keskimääräiset tulonsiirrot liikkuvat 29–34 prosentin välillä bruttotulojen keskiarvosta. Tulokset ovat linjassa Tuomalan ja Riihelän tulosten kanssa: tulonsaajien ylimmän promillen verotus on keskimäärin selvästi regressiivistä.

”Tulonsaajien ylimmän promillen verotus on keskimäärin selvästi regressiivistä.”

Maksetut tulonsiirrot myös jakautuvat suhteellisen epätasaisesti promillen sisällä: esimerkiksi vuonna 2016 promillen maksamien vuosittaisten tulonsiirtojen alimman desiilin raja oli 26 807 euroa, kun taas ylimmän raja oli 422 462 euroa, eli yli 15-kertainen. Perusjoukon rakenne vaikuttanee kuitenkin merkittävästi vuosikohtaisiin veroihin: on todennäköistä, että yksittäisten huipputuloisten tulot – ja täten myös maksetut tulonsiirrot – voivat vaihdella huomattavasti eri vuosien välillä erityisesti yritysmyyntien vuoksi.

Joitakin kysymysmerkkejäkin verotilastot jättivät. Täyttä selvyyttä ei ole siitä, miten ylimmän promillen keskimääräinen veroaste saattoi olla pääomatulojen veroasteen tasolla ja jopa sen alle, vaikka joukkoon kuului myös suuria palkkatuloja saavia – ja näin ollen korkeimpiin veroluokkiin kuuluvia – henkilöitä. Verovapaat osingot selittänevät osan, mutta tuskin kaikkea.

Perusjoukkomme kokoamistapa voi selittää toisen osan, koska koontitavan vuoksi osalla joukosta saattoi yksittäisinä vuosina olla suhteellisen alhaisiakin tuloja, alimman desiilin vuosittaisen bruttotulorajan liikkuessa 113185 euron ja 154641 euron välillä. Näistä varauksista huolimatta selvitettäväksi vielä jää, onko promillen sisällä mahdollista maksaa veroja myös alle pääomatuloille asetetun 34 prosentin.

Paljon vai vähän?

Ovatko suomalaisten ylimmän promillen tulot suuria tai liian suuria? Ovat ja eivät. Kansainvälisessä vertailussa suomalaisten huipputulot ovat edelleen kohtuullisen pieniä, mistä moni haastateltavammekin huomautti. Monissa maissa ylimmän tulopromillen tulojen perään voisi lisätä vielä nollan.

Toisaalta on olennaista muistaa, että erityisesti huipputulot ovat tulonjakotilaston kokonaisaineistossa aina merkittävästi aliarvioituja esimerkiksi ulkomailla saatavien (ilmoittamatta jäävien) tulojen, vakuutuskuorien ja holding-yhtiöihin kanavoitavien tulojen vuoksi. Arvioiden mukaan ne voivat jopa kaksinkertaistaa huipputulot (Alstadsæter et al. 2016). Monissa kansainvälisissä arvioissa tällaiset tulot on tavalla tai toisella otettu huomioon.

Tilastot aliarvioivat huipputuloja, koska osaa niistä ei ilmoiteta.

Vaikka luvut absoluuttisesti mitattuina olisivatkin kansainvälisesti pieniä, keskustelu tulonjaosta on ennen kaikkea keskustelua eri ryhmien välisistä suhteista ja moraalisista arvostuksista niiden välillä. Tutkimamme promillen bruttotulojen keskiarvo vuonna 2016 oli yli 22-kertainen väestön bruttotulojen keskiarvoon nähden, ja mediaanitulot olivat vajaa 16-kertaiset verrattuna väestön mediaanituloihin.

Kansainvälisissä kyselytutkimuksissa on havaittu, että ihmisillä on taipumuksena pitää niin poikkeuksellisen pieniä kuin myös suuria tuloja ongelmina oikeudenmukaisuuden näkökulmasta (ks. esim. Sachweh 2012). Se, koetaanko keskitulojen 22-kertaiset erot Suomessa pieniksi vai suuriksi, on tietysti suomalaisten päätettävissä.

Verotuksen kohdalla oikeudenmukaisuuskysymys on kuitenkin suhteellisen selvä: niin kauan kuin Suomen verojärjestelmä on periaatteiltaan ja lain kirjaimen mukaan progressiivinen, sen pitäisi olla sitä myös käytännössä. Muuten järjestelmältä katoaa oikeutus. Sadan miljoonan euron henkilökohtaiset vuositulot, joihin viime vuosina on saatu tottua, mutta joista maksetaan veroja alle 40 prosenttia, tuskin tuntuvat oikeudenmukaisilta heistä, jotka maksavat suhteessa enemmän tulonsiirtoja huomattavasti pienemmistä tuloistaan.