1. T&Y-lehti
2. Kolmikannan historia työnantajanäkökulmasta

Kolmikannan historia työnantajanäkökulmasta

Helsingin yliopistossa työskentelevät historiantutkijat ovat kirjoittaneet kiinnostavan kirjan suomalaisten työmarkkinasuhteiden historiasta. Kirja on myös ajankohtainen, koska sen avulla yhä käynnissä oleva riitaisa ja järjettömäksikin luonnehdittu sopimuskierros voidaan asettaa historiallisiin puitteisiinsa (Laatunen 2020, 13).

Kirjoittajat tarkastelevat suomalaista työmarkkinahistoriaa noin 80 vuoden ajalta, vuodesta 1940 nykypäivään. Keskellä talvisotaa tammikuussa 1940 STK (Suomen Työnantajain Keskusliitto) ja SAK (tuolloin Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto) hyväksyivät julkilausuman, joka on jäänyt Suomen työmarkkinasuhteiden historiaan tammikuun kihlauksena. Julkilausumassa työnantajat hyväksyivät ensimmäistä kertaa ay-liikkeen neuvottelukumppaniksi.

Kirjoittajien keskeisenä tavoitteena on analysoida suomalaista työmarkkinahistoriaa työnantajanäkökulmasta. He tarkastelevat, miten työnantajat ovat suhtautuneet tammikuun kihlauksen jälkeen sopimiseen ay-liikkeen ja myös kolmikannan kolmannen osapuolen, valtiovallan kanssa. Heitä kiinnostaa ennen kaikkea työnantajien suhtautuminen keskitettyihin tulopoliittisiin ratkaisuihin.

Työnantajajärjestöjen historiaa ja niiden strategisia tavoitteita on tarkastelu aiemminkin (esim. Mansner 1984, 1990, 2005), mutta tässä kirjassa tarkastelu ulottuu nykypäivään. Ehkä oleellisin ero aiempaan löytyy kuitenkin kirjan kysymyksenasettelusta.

Kirjan tekijöiden keskeinen tavoite on etsiä vastausta kysymykseen, mikä on ollut tammikuun kihlauksesta kehittyneen keskitetyn, kolmikantaisen työmarkkinajärjestelmän pysyvyyden syy. Koska kirjoittajia kiinnostaa työnantajien suhtautuminen, he pohtivat, miksi työnantajien keskusjärjestöt ovat olleet valmiita olemaan mukana suomalaisessa kolmikannassa näihin päiviin asti – ja kirjoittajien sanoin pitkässä parisuhteessa ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Erityiskiinnostuksen kohteina ovat sopimuskierrokset ja työnantajien linjaukset sekä käyttäytyminen niiden aikana. Tärkeimpänä tiedonlähteenä ovat olleet STK:n, TT:n (Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliiton) ja EK:n (Elinkeinoelämän keskusliiton) kokoelmat Elinkeinoelämän Keskusarkistossa (ELKA). Kirjan yksi oleellinen ansio on aiemmin julkaisemattoman tiedon antaminen työnantajakeskusjärjestöjen päätöksentekoelimissä käydyistä keskusteluista ja päätöksistä. EK:n aineistot ovat kuitenkin olleet käytettävissä vain vuoteen 2010 asti.

Kirjassa käydään läpi suomalaista työmarkkinasuhteiden historiaa jakamalla ajanjakso 1940–2020 kolmeen osaan. Henrik Tala kirjoittaa vuosista 1940–1956, Maiju Wuokko vuosista 1956–1991 ja Aaro Sahari, Niklas Jensen-Eriksen sekä Elina Kuorelahti vuosista 1991–2018. Koska suomalaisen tulopolitiikan (tupon) ja esimerkiksi tulopoliittisten ratkaisujen historiaa on käsitelty paljon aiemminkin, näissä kirjoituksissa on runsaasti tuttuja aineksia. Historian läpikäyminen työnantajien keskusjärjestöjen (STK/TT/EK) näkökulmasta tuo siihen kuitenkin erityispiirteen.

Pitkän liiton salaisuus on ollut pragmaattisuus

Kirjoittajat tulkitsevat keskitettyihin ratkaisuihin perustuneen kolmikantaisen työmarkkinajärjestelmän historiaa siten, että työnantajat ovat osallistuneet kolmikantaan erittäin usein vastahakoisesti. Osallistuminen ei ole vastannut työnantajajärjestöjen perustavoitteita.

Jo tammikuun kihlaus oli pakkoratkaisu, johon STK:n täytyi kansallisen edun nimissä myöntyä. Tupojen aikaa tiivistäessään kirjoittajat toteavat työnantajilla olleen valtaosan ajasta periaatteellisia syitä vastustaa keskitettyjä ratkaisuja. Ne eivät edes taanneet työrauhaa työmarkkinoilla. Toisaalta ratkaisut kuitenkin saattoivat olla yleisen yhteiskuntarauhan kannalta tarpeellisia.

Tupo-sopimukset saattoivat olla parhaita ratkaisuja myös erilaisissa poikkeusoloissa ja erityistilanteissa. Kirjassa tulopoliittisten kokonaisratkaisujen historia kuvastuu tapahtumaketjuna, jossa korostuvat kunkin ajankohdan erityispiirteet. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä TT oli valmis hyväksymään keskitetyt ratkaisut, koska ne tukivat työnantajapuolen tavoitetta liittää Suomi EMUun.

Työnantajien valmiudelle olla mukana kolmikannassa ja liitossa työntekijäpuolen kanssa löytyy kirjasta yksi perussyy: pragmaattisuus. Työnantajien keskusjärjestöt ovat olleet valmiita tinkimään omien perustavoitteiden ajamisesta, jos tinkiminen on ollut sopimuskierroksien aikana tarkoituksenmukaista.

Pragmaattisuudesta on myös suhteellisen tuoreita kokemuksia. EK teki vuonna 2008 periaateratkaisun olla osallistumatta enää keskitettyjen ratkaisujen tekemiseen. Sen jälkeen pragmaattisuus on kuitenkin voittanut periaatteellisuuden kolme kertaa. Vuonna 2011 EK hyväksyi raamisopimuksen, vuonna 2013 työllisyys- ja kasvusopimuksen ja vuonna 2016 kilpailukykysopimuksen.

Institutionaaliset puitteet ovat tukeneet liittoa

Kirjassa korostuvan pragmaattisuuden ohella tupoperinteemme sitkeyttä on tutkimuksessa selitetty suomalaisen korporatismin erityispiirteillä. Työmarkkinakeskusjärjestöt ovat koko tupoajan olleet oleellinen osa myös poliittista järjestelmää. Ne ovat yhdessä olleet aktiivisia ja vaikutusvaltaisia toimijoita politiikan kentällä. Toisaalta valtiovalta on ollut aktiivinen toimija työmarkkinajärjestelmässä. Siten poliittinen järjestelmä ja työmarkkinajärjestelmä ovat olleet yhteenkietoutuneina (Kiander ym. 2009).

Yhteenkietoutuneisuus on kuvastunut keskitetyissä kolmikantaisissa tuporatkaisuissa, jotka ovat palkkaratkaisujen lisäksi saattaneet sisältää esimerkiksi merkittäviä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan parannuksia. Bergholm (2015) kutsuu yhteenkietoutuneisuutta kaksoissidokseksi.

Yhteenkietoutuneisuus on toiminut sementin tavoin ja yhdistänyt kaksi järjestelmää kokonaisuudeksi, joka on osoittautunut sitkeäksi näihin päiviin asti. Yhteenkietoutuneisuuden takia työmarkkinajärjestöjen vaikutusvalta suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut myös poliittisen vaikutusvallan takia erityisen suuri. Sen takia työmarkkinakeskusjärjestöillä on ollut hyvä syy ylläpitää suomalaista kolmikantaa ja tupoperinnettä (Sauramo 2014).

Kirjoittajat pitävät pitkän liiton osatekijänä sitä, että työnantajat ovat voineet edistää tavoitteitaan kolmikantaisen järjestelmän sisältä. He kuitenkin päätyvät korostamaan pragmaattisuutta keskeisimpänä liiton pysyvyyden syynä. Kirjassa tarkastellaankin suhteellisen vähän suomalaisen korporatismin institutionaalisia erityispiirteitä.

Yksi erityispiirre on ollut se, että työnantajien ja työntekijöiden keskusjärjestöt ovat halunneet sopia esimerkiksi ansiosidonnaisen sosiaaliturvan muutoksista pitkälti keskenään eivätkä jättää päätöksiä pelkästään hallituksen tai eduskunnan ratkaistaviksi. Työnantajapuolen halua jatkaa yhteistyösuhteita ay-liikkeen kanssa on ylläpitänyt suomalaisen ay-liikkeen voimakkuus. Vahva vastus on hillinnyt hakeutumista työmarkkinakonflikteihin.

Entä tulevaisuus?

Kirjan kirjoittajat ottavat lopuksi esille varovaisin sanankääntein myös tulevaisuuden. He lähtevät siitä, että voimasuhteet ovat kääntyneet työnantajille edullisiksi. He myös tulkitsevat viimeaikaista kehitystä siten, että EK on siirtynyt hyökkäykseen. Parisuhdesanastoa käyttäen kirjoittajat arvioivat työnantajien eroaikeiden olevan nyt määrätietoisempia kuin koskaan ennen.

Tästä huolimatta kirja päättyy toteamukseen, ettei loputtomia kihlajaisia voi julistaa päättyneiksi. Eroaikeet voidaan tulkita osaksi pitkäaikaista jatkumoa, johon ovat kuuluneet irtiottoyritykset. Toteamusta ei ehkä ole tarkoitettu ennusteeksi, mutta siinä kiteytyy työnantajakeskusjärjestöjen pragmaattisuuden korostaminen. Kolmikantakorporatismi voi pysyä elossa työnantajien pragmaattisuuden takia.

Ennusteita ei voi etukäteen pitää oikeina tai väärinä. Lukija voi kuitenkin ajatella, pitäisikö kirjoittajien suhtautua EK:n hyökkäykseen vakavammin. He kuittaavat EK:n vuonna 2015 tekemän sääntömuutoksen osoitukseksi itseluottamuksen puutteesta: EK muutti sääntöjään siksi, että hairahtuminen eli paluu keskitettyihin ratkaisuihin olisi mahdollisimman vaikeaa. Jos työnantajapuolella kuitenkin arvioidaan – kuten kirjoittaja arvioivat – voimasuhteiden kääntyneen työnantajapuolelle edullisiksi, pragmaattisuus voi väistyä periaatteellisuuden tieltä.

Kirjassa tulee monin paikoin esille se, kuinka osa työnantajapuolen päättäjistä on lähes aina vastustanut keskitettyjen ratkaisujen tekemistä periaatteellisista syistä. Nyt nämä päättäjät vaikuttavat saaneen EK:ssa yliotteen.

Pitkä keskitettyjen ratkaisujen perinne kuvastaa osaltaan sitä, että työnantajapuoli on usein epäröinyt hyökkäykseen ryhtymistä, koska vastustaja on ollut vahva. Hyökkäys olisi saattanut johtaa konfliktiin, jossa työnantajapuoli olisi jäänyt toiseksi. Yhä meneillään olevan sopimuskierroksen käänteiden perusteella EK:ssa arvioidaan voiton olevan nyky-Suomessa mahdollinen.

Vaikka kirjoittajat ottavat esille EK:n hyökkäyksen, he tuntuvat pitävän mahdollisena, että se on työmarkkinasuhteiden kehittymisen kannalta harmiton. Pragmaattisuutta korostaessaan kirjoittajat tulevat korostaneeksi suomalaisten työmarkkinasuhteiden pysyvyyttä myös tulevaisuudessa. Tästä kirjan lukijan on helppo olla eri mieltä.

Yleistajuista kirjaa voi suositella erityisesti niille, jotka tutustuvat suomalaiseen työmarkkinasuhteiden historiaan ensimmäisiä kertoja. Tutkijat ja muut asiantuntijat saavat elinkeinoelämän arkistotietoihin perustuvaa lisätietoa työnantajien linjauksista erityisesti 1990-luvulta ja 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. He saavat myös vahvan ärsykkeen pohtia, onko työnantajapuolen pragmaattisuus todellakin loputonta.