1. Julkaisuhaku
2. Mitä kuuluu "luottamuskeijulle"?

Mitä kuuluu “luottamuskeijulle”?

Tasan viikko sitten (14.3.) Italian pääministeri Mario Monti lähestyi kirjeellä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaa (“EU:n presidenttiä”) Herman van Rompuytä. Tämän poikkeuksellisen eleen aiheena oli syvä huoli kansan tuen hiipumisesta uudistuksille ja koko EU:lle. Taustalla oli tietenkin Montin kärsimä raskas tappio Italian parlamenttivaaleissa, mutta huoli oli laajakantoisempi.

Saman päivän iltana toinen Mario, Euroopan keskuspankin pääjohtaja Draghi piti parin tunnin luennon EU:n huippukokoukselle. Hänen päähuolenaiheenaan oli se, kuinka talouskehitys eroaa euromaiden kesken. Monilla muuttujilla mitattuna kriisimailla on mennyt yhä huonommin suhteessa paremmin toimeentuleviin maihin.

Molemmat Mariot viittasivat luottamuksen paranemiseen selityksenä kriisimaiden valtionvelkakirjojen korkojen huomattavaan alenemiseen, jota tapahtui viime vuonna. Monti väitti, että hänen (marraskuussa 2011 valtaan astuneen) hallituksensa vyönkiristystoimet saivat tämän aikaan Italiassa, ja samaa on väittänyt myös mm. talouskomissaari Olli Rehn. Kuitenkin Draghin kuviossa korot lähtivät laskuun vasta viime kesänä, kun EKP lupautui OMT-ohjelmallaan ostamaan periaatteessa rajattomasti niiden kriisimaiden velkakirjoja, jotka esittäisivät virallisen tukihakemuksen ja sitoutuisivat sopeutusohjelmaan.

Yleisesti katsotaan, että Draghin näkemys osuu oikeaan: euroalueen kriisin helpottuminen (ainakin väliaikaisesti) on ollut nimenomaan EKP:n ansiota. OMT paransi olennaisesti lainanantajien ja sijoittajien luottamusta siihen, että he saavat rahansa takaisin valtionvelkakirjoista, joiden hinnat kääntyivät nousuun ja kääntöpuolena markkinakorot laskuun. Draghi antoi myös ymmärtää, että EKP:n aiempi LTRO-ohjelma (“lotraus”) myötävaikutti yritysten velkakirjalainojen korkojen laskuun euroalueella.

Näiden näkemyserojen sijasta haluan nyt kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka molemmat Mariot puhuivat luottamuksesta ainoastaan yhteydessä sijoittajiin ja velkakirjojen korkoihin. Kumpikaan ei puhunut mitään kriisimaiden vyönkiristyspolitiikan vaikutuksista yksityiseen kulutukseen ja investointeihin. Niistä oli kuitenkin vielä jokin aika sitten tapana puhua, kuten teki esimerkiksi EKP:n aiempi pääjohtaja Jean-Claude Trichet Taloussanomille antamassaan haastattelussa, jota olen kommentoinut jo aikaisemmin. Hänhän nimenomaan väitti, että vyönkiristykset lisäävät kotitalouksien ja yritysten luottamusta ja siten kulutusta ja investointeja.

Kuten olen aiemmassa blogikirjoituksessani maininnut, Trichetin esittämää näkemystä ovat pilkanneet “luottamuskeijuksi” mm. talousnobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz: se on joku mielikuvitusolento, joka ikään kuin taikasauvaansa heilauttamalla saa vyönkiristykset kohentamaan kotitalouksien ja yritysten luottamusta. On nyt varmaan paikallaan katsoa vähän tarkemmin, mitä on tapahtunut.

Kotitalouksien ja yritysten luottamusta mitataan monissa maissa kuukausittain tai neljännesvuosittain. Luottamukseen voivat vaikuttaa tietenkin monet tekijät vyönkiristyspolitiikan ohella. Olisi kuitenkin odotettavissa, että jos vyönkiristystoimet lisäävät luottamusta, tämä näkyy luottamusindikaattorien nousuna. Marraskuussa 2011 valtaan astunut Montin johtama Italian uusi hallitus aloitti kiristystoimet, joita edellinen Berlusconin hallitus ei ollut pystynyt toteuttamaan. Tämän jälkeen sekä kotitalouksien että yritysten luottamusindikaattorit ovat tulleet selvästi alas. Eipä ihme, että Mariot eivät puhu enää mitään kotitalouksien ja yritysten luottamuksen paranemisesta.

Italia vaipui viime vuonna lamaan, joka on syventynyt. Montin mukaan on olemassa huomattava viive “rakenteellisten uudistusten” (menoleikkausten, veronkiristysten, eläkeiän noston, työsuhdeturvan heikentämisen ym.) ja toisaalta kasvun ja työpaikkojen välillä. Hän ei ilmeisesti olisi enää halukas odottamaan vaan haluaisi keskittyä “kasvuystävälliseen vakauttamiseen”, jossa käytetään hyväksi kaikki se jousto, mitä euroalueen sopimukset sallivat. Tämähän merkitsee melkein suoraan sen tunnustamista, että rakenteelliset uudistukset eivät tuo ratkaisua euroalueen kriisiin.

Hupenevaa uskoa “luottamuskeijuun” ovat tietenkin vauhdittaneet myös Italian vaalitulos ja vyönkiristyspolitiikan uhkaavat vaikutukset muihinkin vaaleihin. EU-johtajat ovatkin ryhtyneet jo löysäämään budjettien kiristysvaatimuksia. Kyproksen suhteen otettu tiukka linja lienee selitettävissä maan pienuudella, venäläisen hämärän rahan osuudella sen pankeissa ja sillä, että uskotaan EKP:n onnistuvan patoamaan ainakin näin pienen kriisin vaikutukset muihin euromaihin. Mutta jos niissäkään ei ala näkyä selviä positiivisia merkkejä pian, saattaa euroeliitti joutua perääntymään yhä enemmän aikaisemmasta ortodoksiastaan. Sen on epäilemättä vaikea myöntää suoraan olleensa väärässä kiristyspolitiikassaan, mutta ainahan se voi esiintyä myönteisessä hengessä vakuuttamalla “joustavuuttaan”.