1. T&Y-lehti
2. Pigoun verot suojelisivat ympäristöä

Pigoun verot suojelisivat ympäristöä

Päästömaksut toimivat paremmin kuin normiohjaus tai päästöttömien vaihtoehtojen subventointi.

Suomessa oli 1960-luvulla taloudellisesti kannattavaa saastuttaa järvet uimakelvottomiksi, ja hengitysilma on Kiinan ja Intian kaupungeissa edelleen epäterveellistä hengittää. Myös Lontoo oli aikanaan kuuluisa savusumustaan ja olihan Helsingissäkin ilma keskustassa vielä 1960-luvulla pahoin saastunutta.

Voidaan hyvin sanoa, että ympäristöongelmien perimmäinen syy on niitten puuttuminen hintamekanismista. Asian esitti parhaiten Arthur C. Pigou kirjassaan Economics of Welfare (1920), jossa hän ehdotti erityisiä veroja. Pigoun veroilla on monta nimeä: päästömaksut, ympäristöverot ja ruuhkamaksut.

Todistetusti hintamekanismin käyttö on kustannustehokkain tapa alentaa haitallisia päästöjä. Hinta on läsnä kaikessa ja vaikuttaa optimointiin kaikilla tasoilla, niin yrityksen teknologisissa valinnoissa kuin kuluttajan päätöksessä ostaa ympäristöveron vuoksi kalliimmaksi tullutta tuotetta ja kaikessa siltä väliltä.

Yhdysvallat valitsi EU:ta paremmin

Hyvän esimerkin tarjoaa rikkipäästöjen vähentäminen Yhdysvalloissa ja EU:ssa. EU valitsi normiohjauksen ja Yhdysvallat päästökauppana toteutetun hintaohjauksen. Päästöt vähenivät molemmissa suunnilleen yhtä paljon, mutta se tuli EU:ssa huomattavasti kalliimmaksi kuin Yhdysvalloissa, jossa hintamekanismi sai etsiä edullisimmat tavat. On erimielisyyttä siitä, kuinka paljon kalliimmaksi EU:n rikkipolitiikka tuli, mutta yksimielisyys siitä, että useita kertoja kalliimmaksi.

On erimielisyyttä siitä, kuinka paljon kalliimmaksi EU:n rikkipolitiikka tuli, mutta yksimielisyys siitä, että useita kertoja kalliimmaksi.

Pigoun verot ovat myös olennaisesti kustannustehokkaampi tapa torjua päästöjä kuin poliittisesti helpompi keino subventoida vähäpäästöisempää vaihtoehtoa. Siihen kuitenkin on Suomen ilmastopolitiikassa pitkälti päädytty. Tämä on valitettavaa, sillä ilmastonmuutoksen torjuminen tulee joka tapauksessa kalliiksi ja sen tekeminen kustannustehottomasti tietysti vielä paljon kalliimmaksi.

Kirjassaan Economics of the Common Good talousnobelisti Jean Tirole kritisoi erityisesti Saksan normiohjaukseen ja subventioihin perustuvaa ilmastopolitiikkaa sanoen sen tulleen kymmeniä, ellei jopa sata kertaa kalliimmaksi säästettyä hiilitonnia kohden kuin muualla. Saksan puolustukseksi on sanottava, että vaikka tulokset Saksassa ovat olleet käytettyyn rahamäärään nähden vaatimattomia, me muut olemme hyötyneet siitä, että Saksan kustannustehoton tuulivoimapolitiikka edisti tuulivoiman kehitystä niin, että se on nyt meille muille hyvin edullista energiaa. Tuki teknologian kehitykselle ja demonstraatiotuki ovatkin oikeastaan ainoita järkeviä tukimuotoja niiden positiivisten ulkoisvaikutusten vuoksi.

Viimeisen typpikilon hinta

Pigoun verojen periaate haitallisten päästöjen torjunnassa on yksinkertainen. Arvioidaan päästöstä aiheutuva haitta rahana ja asetetaan päästölle haitan kokoinen vero. Mutta vaikka tietäisimme täysin päästöjen vaikutukset, niiden arvioiminen rahassa on aina arvostuksenvaraista. Tätä varten on suunniteltu erilaisia maksuhalukkuuskyselyjä, mutta niihin liittyvät metodologiset ongelmat ovat mittavia.

Pitkälle päästäisiin kuitenkin jo johdonmukaisuuden vaatimuksella. Tein vuonna 1993 Ympäristöministeriölle selvityksen Ympäristönsuojelun taloudellisista ohjauskeinoista. Arvioin siinä muun muassa, millä hinnalla kaupunkien vedenpuhdistamoja on velvoitettu puhdistamaan viimeisiä fosfori- ja typpikiloja, siis marginaalihintaa.

Tämän hinnan on siis vastattava lupaviranomaisen käsitystä päästöjen haitoista. Jos samaa hintaa olisi sovellettu kalankasvattamojen päästöihin, päästöjen hinta olisi ollut 150 % niiden liikevaihdosta.

Vaikka haittojen suuruutta on vaikea määrittää rahassa, nolla nyt ainakin on huono arvaus.

Päästöjen taloudellisen merkityksen arvostuksenvaraisuutta on pidetty perusteena hylätä koko ajatus Pigoun veroista. Vaikka haittojen suuruutta on vaikea määrittää rahassa, nolla nyt ainakin on huono arvaus.

Ei vain vaikutusten arvottaminen ole hankalaa. On myös vaikea kokeilematta tietää, miten erisuuruiset ravinnepäästöt vaikuttavat järven tilaan.

Pigoun veron yksinkertaisen periaatteen mukaan jokaisen päästökilon pitäisi olla yhtä haitallinen, eli päästöjen kokonaishaittojen pitäisi olla kokonaispäästöjen lineaarinen funktio. Yleensä kuitenkin päästöjen marginaalihaitta kasvaa päästöjen kasvaessa.

Kuvio 1. Päästöoikeus ja vero

Voimme esimerkiksi kuvitella, että päästöjen kokonaishaitta kasvaa päästöjen neliössä, eli marginaalihaitta kasvaa lineaarisesti tai haitat kasvavat eksponentiaalisesti päästöjen mukana, jolloin myös marginaalihaitta kasvaa eksponentiaalisesti. Jälkimmäinen vastaa tilannetta, jossa päästöille on olemassa jokin kriittinen yläraja, jonka ylittäminen johtaa tuhoisiin seurauksiin.

Optimaalinen Pigoun vero edellyttäisi, että haittafunktio, ja vielä rahaksi muutettuna, on tiedossa. Näin ei tietenkään ole, mutta päätöksenteossa pitää tästä huolimatta käyttää parasta arvausta.

Päästökauppa toimisi – globaalina

EU:n päästökauppa ei ollut alun perin eurooppalainen keksintö vaan Clintonin hallinnon esitys. Yhdysvaltain hyvät kokemukset päästökaupasta rikkipolitiikan toteuttajana sai sen ehdottamaan Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteistä päästökauppaa. Suunnitelmat olivat jo pitkällä, kun George Bush voitti täpärästi presidentinvaalit ja Yhdysvallat jättäytyi pois päästökaupasta. EU toteutti päästökaupan yksin, vaikka yhden maanosan järjestelmänä se ei ollut erityisen onnistunut.

EU:n osuus maailman kasvihuonepäästöistä on alle kymmenen prosenttia. Sillä välillä, jolla EU päästöjä liikuttaa, jokainen EU:n päästämä hiilidioksiditonni on yhtä haitallinen. Niinpä kiinteä vero puoltaisi paikkaansa paremmin kuin päästökauppa.

Globaali päästökauppa olisi sinänsä loistava asia. Päätettäisiin, kuinka nopeasti päästöjä pitäisi alentaa, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin pysäytetyksi 1,5 asteeseen, ja huutokaupattaisiin tämä määrä päästöjä vuosittain. Hinta asettuisi sille tasolle kuin se asettuu, mutta päästöjen määrä vähenisi. Mutta tämä toimii vain globaalisti.

EU asetti itselleen oman tavoitteensa. Päästöt vähenivät lähes itsestään, kun entiset sosialistiset maat sulkivat tehottomia tehtaitaan ja paljon valmistavaa teollisuutta siirtyi globalisaation mukana pois Euroopasta. Päästöoikeuksia jäi jopa käyttämättä. Päästöoikeuksien hinta oli nollan tuntumassa pitkään, mikä tarkoitti käytännössä, ettei EU:lla oikeastaan ollut tehokasta ilmastopolitiikkaa. Ikään kuin EU:n jäljelle jääneet päästöt olisivat muuttuneet haitattomiksi, kun ne olivat tarpeeksi vähäisiä.

Kun päästökauppa ei toiminut, toteutettiin vapaaehtoista ja hyvin tehotonta normiohjausta, jonka järkyttävää tehottomuutta Jean Tirole kuvaa kirjassaan. Olisi ollut loogisempaa vähentää liikkeellä olevien päästöoikeuksien määrää, mutta siitä ei jostain syystä päästy sopimukseen kuin vasta 2010-luvun loppuvuosina. Silloinkin toimet olivat varsin heiveröisiä.

Britannian lattiahinta

Britannia valitsi toisen tien. Se määräsi päästöoikeuksille eräänlaisen lattiahinnan. Jos päästöoikeuksien markkinahinta alitti lattiahinnan, erotus perittiin hiilidioksidiverona. Paljon olisi ilmasto voittanut ja kansantalouksien resursseja säästynyt, jos koko EU olisi menetellyt samoin. EU:n ei olisi tarvinnut turvautua veron perimiseen erotuksesta, vaan asettaa päästöoikeuksille lattiahinta, ja jos päästöoikeuksia ei sillä hinnalla olisi mennyt kaupaksi, mitätöidä ylijääneet.

Nyt päästöoikeuksien hinnat ovat nousseet 80 euron tuntumaan tonnilta. Nyt ei oikeastaan tarvittaisi muuta ilmastopolitiikkaa – teknologian kehitystukea ja demonstraatiotukea lukuun ottamatta.

Päästökaupan kummajaiset

Päästökaupan kummajaisiin kuuluvat ilmaiseksi jaetut päästöoikeudet. Niitä perusteltiin hiilivuodon tyrehdyttämisellä. Tutkimus ei ole tätä perustetta tukenut. Tuotantoa on kyllä siirtynyt EU:n ulkopuolelle, mutta ei sitä ajanut Kiinaan halpa energia vaan matalat palkat. Suomalaiset ministerit perustelivat hiilivoimaloiden saamia ilmaisia päästöoikeuksia sillä, että näin estettäisiin sähkön hinnan nousu päästökaupan seurauksena. Tämä oli ilmiselvästi väärä argumentti.

Ilmaisjaon ongelmana on, ettei saastuttavaa tehdasta kannata lakkauttaa.

Ilmaiseksi jaettu päästöoikeus ei ole tehoton. Jos oletamme, että päästöjä olisi jollain alalla vähennetty normiohjauksella, mutta että päästöjä helposti vaadittua enemmän vähentänyt voisi myydä säästyneitä päästöjään sille, jolla on vaikeuksia päästä vaadittuun tasoon, lopputuloksena olisi ollut päästökauppa, jossa alkujako olisi ilmainen.

Ilmaisjaon ongelmana on, ettei saastuttavaa tehdasta kannata lakkauttaa, koska silloin menettää ilmaiset päästöoikeudet. Siihen niillä toisaalta tähdättiinkin.

Ilmasto-oikeudenmukaisuus

Teollistumisesta ei olisi tullut mitään, jos teollisuuden alkuaikoina olisi vallinnut yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustunut demokratia. Luddiitit olisivat kaataneet sen vaaliuurnilla ja olisivat olleet omalta kannaltaan oikeassa. Samasta syystä ilmastopolitiikasta ei tule mitään, ellei samalla huolehdita muutoksen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Silloin tällöin ehdotetaan kaikille yhtä suurta henkilökohtaista päästökiintiötä. Sen toteuttaminen olisi ylivoimaisen työlästä, mutta samaan tulokseen päästään helpommin toista kautta.

Jos käyttämättä jääneen kiintiön saa myydä sille, joka tarvitsee sitä enemmän, päädytään päästökauppaan, jonka tuotot jaetaan tasan kaikkien kesken hiiliosinkoina.

Periaatetta kannattaisi soveltaa pyrittäessä saamaan aikaan globaali päästökauppa. Siihen olisi helpompi saada mukaan kehittyviä maita, jos päästökauppaan osallistuminen merkitsisi niille huomattavia tuloja. Kiina tosin jäisi maksavalle puolelle teollisuusmaiden kanssa, mutta Intia ja Afrikka olisivat vahvasti saamapuolella.