1. T&Y-lehti
2. Ikääntyvien yhteiskunnasta pitkäikäisten yhteiskuntaan

Ikääntyvien yhteiskunnasta pitkäikäisten yhteiskuntaan

Elinajanodotetta käytetään usein yhteiskunnan kehityksen mittarina, mutta samalla eliniän pitenemiseen suhtaudutaan ristiriitaisesti: pitkäikäisyyttä pidetään kehityskulkuna, joka johtaa kasvaviin kuluihin ja pysähtyneisyyden kulttuuriin. Jopa hyvinvointivaltion tuhoon. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että pitkäikäisyys ei venytä vanhuutta vaan elämä venyy keskeltä. Pitkäikäisyys myös mahdollistaa pidemmät työurat eikä edes lisää sairaita vuosia.

Elinikä on pidentynyt merkittävästi kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa. Eliniän pitenemisestä on kiittäminen paitsi lääketieteen ja lääketieteellisen teknologian kehittymistä, myös yhteiskunnan yleistä kehitystä: turvallisia elinympäristöjä, laadukasta ja riittävää ravintoa sekä ennaltaehkäisevää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Suomalaisten elinajanodote kohosi ensimmäistä kertaa yli 50 vuoden 1900-luvun alun vuosikymmeninä, ja lähti sen jälkeen tasaiseen nousuun. Vuonna 2022 vastasyntyneiden tyttöjen elinajanodote oli 83,8 vuotta ja poikien 78,6 vuotta.

Kuvio 1. Vastasyntyneen elinajanodote 1901–2021

Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että 1900-luvun ensimmäiset 50 vuotta elinaika piteni, koska lapsikuolleisuus pieneni ja yhä useampi suomalainen selvisi hengissä aikuiseksi asti. Seuraavien 50 vuoden aikana elinajanodotetta nosti varsinainen elämän pidentyminen. Ennenaikaiset kuolemat vähenivät, kun sairauksien hoito kehittyi, elintavat paranivat ja yhteiskunta kehittyi.

Pitkä elämä mahdollinen yhä useammalle

Elinajanodotteen kehittyminen noin 50 vuodesta 80 vuoteen on vahva todiste ajassa tapahtuvasta muutoksesta. Väestötieteilijät kuitenkin muistuttavat, että elinajanodotteessa on aina viive, eikä se kuvaa todenmukaisesti tämän hetken lasten odotettua elinaikaa. Elinajanodote kuvaa sitä, kuinka pitkään nyt syntyvät lapset elävät, mikäli erilaisten sairauksien esiintyminen, hoito ja kuolleisuus pysyvät seuraavien vuosikymmenten ajan samana kuin tänä päivänä.

Paremmin pitkäikäisyyteen liittyvää muutosta kuvaa toinen tunnusluku. Nimittäin se, kuinka suuren osan ikäluokasta arvioidaan saavuttavan tietyn iän. Tämänkaltainen ennusteluku ottaa huomioon muun muassa terveyteen liittyvän kehityksen ja on huomattavasti käyttökelpoisempi tulevaisuuden ennusteissa. Väestötieteilijöiden ennustemalleissa on jonkin verran hajontaa, mutta varsin kattavaan, kehittyneissä maissa kerättyyn väestödataan perustuvat mallit ennustavat, että noin puolet tämän päivän lapsista ja nuorista tulee saavuttamaan sadan vuoden iän. Ennusteen dramaattisuus paljastuu, kun sitä verrataan aiemmin syntyneisiin sukupolviin. Nykylasten ja -nuorten 1970-luvulla syntyneistä vanhemmista sadan vuoden iän arvioidaan saavuttavan noin 20 prosenttia ja 1940-luvulla syntyneistä isovanhemmista vain noin 5 prosenttia¹.

Kun jopa puolet ikäluokasta elää satavuotiaaksi, näyttää elämänkulun maisema tyystin erilaiselta kuin tänään. Pitkän elämän elää huomattavasti sosioekonomisesti heterogeenisempi joukko kuin aiemmin. Siinä missä hyvin pitkä elämä oli aiemmin harvinaisuus, ja sen saavuttaneet usein paremmin koulutettuja ja taloudellisesti ja sosiaalisesti paremmin pärjääviä, tulevaisuudessa pitkä elämä on valtavirtaa. Vanhuuteen selvitään monenlaisten elämänpolkujen kautta. Tulemme myös elämään sellaisten kroonisten sairauksien kanssa, joihin aiemmin kuoltiin ennenaikaisesti. Tulemme elämään pitkän elämän aiempaa useammin ikätovereidemme, sisarustemme ja puolisomme kanssa. Monet elämänkulun virstanpylväät siirtyvät, ja koulutuksen, työelämän ja eläkeläisyyden ajankohta ja kesto tulevat muotoutumaan elämänkulun pitenemisen myötä. Koko yhteiskunta pitää sopeuttaa pitkiin elämiin.

Vaikka eliniän piteneminen onkin yksi tärkeä kehityskulku väestön ikääntymisen takana, ei eliniän pitenemistä tulisi tarkastella vain siitä näkökulmasta, että yhteiskunnassa elää enemmän vanhoja ihmisiä kuin ennen. Eliniän piteneminen tarkoittaa myös sitä, että yksittäinen elämä on pitkä. Yksilöllä on siis mahdollisuus elää elämänsä uudenlaisen elämänkulun horisontin mukaan.

Terveet elinvuodet ovat lisääntyneet

Arkikielessä vanhuudella tarkoitetaan useimmin sitä ajanjaksoa elämässä, jolloin toimintakyky on heikentynyt, riippuvaisuus muista on kasvanut, elinpiiri kaventunut ja elämänlaatu kärsinyt. Ikääntymisen tutkijat ovat pyrkimyksessään pilkkoa myöhäistä aikuisikää erotelleet niin sanotut kolmannen ja neljännen iän käsitteet. Kolmannella iällä viitataan aktiivisiin seniorivuosiin eläkkeelle jäämisen jälkeen, jolloin toimintakyky on hyvä ja uusi elämänvaihe mahdollistaa keskittymisen harrastuksiin sekä ystävyys- ja perhesuhteisiin. Neljännellä iällä viitataan puolestaan vaiheeseen, jossa toimintakyky laskee, autonomia heikkenee ja elämä kutistuu. Muistisairaudet, niihin liittyvä kärsimys ja järjen himmeneminen ovat neljännen iän yleisintä kulttuurista kuvastoa.

Pitkää elämää pidetään usein kirouksena, koska oletetaan, että se elämänkulun osa, jota kutsutaan vanhuudeksi, pitenee elinajan pidentyessä. Ajatus siitä, että vanhuus alkaisi tietyn ajan kuluttua syntymästä, on kuitenkin osoitettu vääräksi. Vanhuuden alkaminen kannattaa pikemminkin arvioida laskemalla taaksepäin kuolemasta. Kun Tampereen yliopiston tutkijat tarkastelivat, kuinka heikon toimintakyvyn aika sijoittui elämässä, kun ihmiset elivät pidempään, tulokset osoittivat, että viimeisten huonon toimintakyvyn vuosien määrä ei kasvanut, vaikka elinikä piteni². Sama trendi on havaittu muissa maissa, joissa tämänkaltaiset analyysit ovat mahdollisia.

Pitkittäistutkimukset, joissa eri aikoina syntyneitä kohortteja on verrattu keskenään, ovat lisäksi osoittaneet niin Suomessa kuin maailmalla, että vanhat eivät ole yhtä vanhoja kuin ennen. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston tutkijat ovat osoittaneet, että 75-vuotiaiden ja 80-vuotiaiden fyysinen toimintakyky, kognitiivinen toimintakyky ja psyykkinen hyvinvointi ovat parantuneet 28 vuodessa. Toisin sanoen 1910-luvulla syntyneet olivat 75- ja 80-vuotiaina toimintakyvyltään paljon vanhempia kuin 1940-luvulla syntyneet saman ikäisinä³.

Tutkimuksen valossa vaikuttaakin siltä, että elämänkulku ei veny loppupäästä vaan keskeltä. Elämään tulee lisää terveitä, toimintakykyisiä vuosia. Ehdimme tehdä elämässä enemmän asioita, opetella uusia taitoja, tehdä palkkatyötä pidempään ja elää usean elossa olevan sukupolven yhteiskunnassa. Elämän venyminen keskeltä herättää myös kysymyksiä siitä, miten ylimääräisiä vuosia ja uusia elämänvaiheita tulisi kutsua. Saamme lisää vuosia keskelle, venyykö siis keski-ikä? On ehdotettu, että ikävuosia 65–80 tulisi kutsua myöhäiskeski-iäksi. Sanotaan, että 70 on uusi 50. Mutta onko oikeastaan kyse keski-iästä vai jostain aivan uudesta elämänvaiheesta?

Jos tarkastellaan fyysistä toimintakykyä, aktiviteettien määrää, työurien pidentymistä sekä joidenkin elämänkulun tapahtumien, kuten eläkkeelle jäämisen ja isovanhemmuuden, siirtymistä myöhemmäksi, voidaan perustellusti sanoa, että elämä venyy keskeltä. Silloin uutta elämänvaihetta 60 ja 80 ikävuoden välillä voisi tosiaan kutsua myöhäiseksi keski-iäksi. Toisaalta ajatusta siitä, että keski-ikä venyy uusille vuosikymmenille voi pitää mielikuvituksettomana. Elämänvaiheeseen liittyy paljon sellaisia piirteitä, jotka eivät ole keski-iälle tyypillisiä: lisääntyvä vapaus palkkatyöstä, lisääntyvä tietoisuus elämän ja ajan rajallisuudesta, aikuistuvat lapset, mikäli sellaisia on, sekä monille myös rooli isovanhempana. Voi siis myös perustellusti ajatella, että käsillä on jotain aivan uutta, joka kaipaa omat määrittelynsä.

Uudet roolit ja mahdollisuudet

Myöhäistä aikuisikää leimaa vahva positiivinen kehitys, tarkastelipa asiaa lähes miltä kannalta tahansa. Vaikka usein saa sellaisen kuvan, että iäkkäät ovat kansantaloudellinen menoerä, on käsitys väärä. Iäkkäät ovat yhteiskunnassamme valtava resurssi. Yli kuusikymmentävuotiaat suomalaiset ovat aktiivisia kansalaisia, jotka harrastavat, matkustelevat, tekevät vapaaehtoistyötä, auttavat läheisiään ja – yhä useammin – käyvät palkkatyössä. Vain pieni osa tarvitsee itse apua. Säännöllisen kotihoidon piirissä on 65–74-vuotiaista vain 2 prosenttia, 75–84-vuotiaista vain 8 prosenttia, 85–94-vuotiaista 30 prosenttia, ja yli 95-vuotiaistakin vain vähän yli puolet⁴. Suurin osa niin sanotuista ikäihmisistä elää aivan tavallista aikuisen elämää.

Elinajan pidentyminen on suosinut erityisesti miehiä, jotka aiemmin kuolivat poikkeuksellisen usein ennenaikaisesti. Tästä on välillisesti seurannut yksi suurimmista iäkkäiden sosiaaliseen elämään vaikuttavista muutoksista: yhä useampi yli kuusikymppinen elää yhdessä kumppanin kanssa. Tilastokeskuksen luvut kertovat, että 65-vuotiaista suomalaisista naisista oli vuonna 1990 leskiä jopa 27 prosenttia, eli useampi kuin joka neljäs. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2020, osuus oli laskenut noin 8 prosenttiin, eli harvempi kuin joka kymmenes nainen oli leski. Pudotus oli huomauttava myös 75-vuotiaiden joukossa: kolmessakymmenessä vuodessa 54 prosentista 23 prosenttiin. Vaikka samaan aikaan perhemuodot ovat monimuotoistuneet ja avioerot, kumppanin kanssa erillään eläminen sekä itse valittu yksineläminen lisääntyneet, on leskeytymisen väheneminen näihin verrattuna varsinainen megatrendi.

Se, että kumppani on elossa, vaikuttaa positiivisesti suoraan niin taloudellisten, sosiaalisten kuin emotionaalisten tarpeiden tyydyttymiseen. Sillä on myös vaikutusta muun muassa siihen, missä ja miten asuu. Pitkään on toisteltu, että tarvitsemme pieniä asuntoja, koska meillä on tulevaisuudessa paljon yksin asuvia ikäihmisiä. Kun yhä useampi asuu puolison kanssa, ei tämä välttämättä pidä paikkaansa.

Myös isovanhemmuus on muuttanut muotoaan uudessa ikääntymisen maisemassa. Vaikka lapsenlapsia syntyy vähemmän, ovat isovanhemmuus ja sen ilmenemismuodot laajentuneet. Puhutaan globaalisti isovanhemmuuden tiivistymisestä⁵, johon syynä ovat toisaalta iäkkäiden parantunut toimintakyky ja toisaalta se, että lapsenlapsia on vähemmän per isovanhempi. Tanskalaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikka lastenlasten määrä on laskussa, yhä useampi osallistuu lastenlasten hoitamiseen⁶. Tämä on tärkeää ylisukupolvisten suhteiden muodostumisessa, mutta sillä on myös kansantaloudellinen merkitys, sillä se tukee työikäisten vanhempien työhön osallistumista.

Sen lisäksi, että myöhäisessä aikuisiässä tehdään erilaisia asioita kuin aiemmin, on ”ikäihmisen” kulttuurinen kuva kokenut mullistuksen, ja tarjolla oleva kuvasto on moninaistunut. Vaikka hoivataakka, hoivakriisi ja muistisairaudet täyttävät mediatilaa, on myös niin sanotun kolmannen iän kuvasto yleistynyt. Tällaisessa kuvastossa korostetaan elämänvaiheen positiivisia puolia, vapautta, uusia kiinnostuksen kohteita ja aktiivisuutta. Uuden ajan ikääntynyt leikittelee ikävaiheiden liukuvuudella, keski-iän venymisellä ja toisaalta uusien horisonttien ilmaantumisella. Median piirtämä kuva heijastelee ikäihmisten muuttuneita elämäntyylejä ja aktiviteetteja, mutta se myös luo ja mahdollistaa lisääntyvän moninaisuuden ja vanhojen stereotyyppisten mielikuvien rikkomisen.

Moninaiset roolit ovatkin tarpeen, sillä tällä hetkellä elämän toisella puoliajalla eläviä suomalaisia tarvitaan moneen. Työurat pidentyvät ja eläköityminen karkaa seitsemänkympin korville, ehkä pidemmällekin. Yhteiskunta haluaa myös hyödyntää aktiivisia ja kyvykkäitä aikuisia hyvinvoinnin tuottamiseen muun muassa vapaaehtoistyön ja omaishoivan kautta. Omien aikuistuneiden lasten tukeminen ja lastenlasten elämässä mukana oleminen on tärkeä ja merkityksellinen myöhäisen aikuisiän tehtävä. Läheisten rooli kasvaa vanhimmista vanhimpien suomalaisten hoivassa, ja jälleen avainroolissa ovat 60–80-vuotiaat.

Kohti pitkäikäisyyden yhteiskuntaa

Suomen väestö ikääntyy teknisesti vielä muutaman vuosikymmenen, ja sen jälkeen ikäryhmät ovat tasaisemmin samankokoisia. Väestön ikääntyminen siis taittuu, mutta pitkäikäisyys kuitenkin jatkuu. Siirrymme ikääntyvästä yhteiskunnasta pitkäikäisyyden yhteiskuntaan. Yhä useampi ikäluokasta elää pitkän elämän ja yhteiskunnan on sopeuduttava siihen, että ihmiselämä kestää tyypillisesti vähintään sata vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että rakenteiden ja järjestelmien on uudistuttava perustavanlaatuisella tavalla, sillä suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointijärjestelmä on suunniteltu paljon lyhyempää elämänkulkua silmällä pitäen. Muutosta tulee tapahtua ainakin koulutuksen, työn, terveyden edistämisen ja sosiaalipolitiikan alueilla.

Rakenteiden ja järjestelmien on uudistuttava perustavanlaatuisella tavalla, sillä suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointijärjestelmä on suunniteltu paljon lyhyempää elämänkulkua silmällä pitäen.

Pitkä elämä tuo myös elämänkulun eriarvoisuuden uudella tavalla esille. Aiemmin eriarvoisuus näkyi siinä, että korkeammat sosiaaliluokat saivat pidemmän elämän ja matalammat sosiaaliluokat lyhyemmän. Ero on olemassa edelleen, mutta myös vaikeissa olosuhteissa kasvaneet ja eläneet ihmiset tulevat elämään pitkään. Huono-osaisuus ja hyväosaisuus kerääntyvät elämänkulun mittaan, ja pitkä elämä tarkoittaa kerääntymistä hyvin pitkällä ajanjaksolla. Eriarvoisuus alkaa näkyä selvemmin uusissa elämänpaikoissa, elämän toisella puoliskolla. Se tulee näkyviin yhä enemmän työssä jaksamisessa, eläkeajan rahoittamisessa ja toimeentulossa, mahdollisuuksissa vaihtaa asuntoa muuttuvien elämäntilanteiden mukaan, läheisten antaman tuen saatavuudessa ja mahdollisuudessa hankkia tarvittavia terveys- ja hoivapalveluita.

Pitkäikäinen Suomi edellyttää myös sitä, että kulttuurin on muututtava ja sopeuduttava pitkäikäisyyteen. Elämänkulkua tulee tarkastella uusin silmin, vapaana vakiintuneesta elämänkulun jaksotuksesta. Jotta pitkäikäisyyttä voidaan hyödyntää hyvinvointia ja yhteiskunnan kukoistusta edistävänä tekijänä, tulee meidän ymmärtää, miten pitkäikäisyyden yhteiskunta eroaa ikääntyvästä yhteiskunnasta. Tulee ymmärtää, missä ikääntyvän ja pitkäikäisen yhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet yhtyvät, missä eroavat. On myös tarkasteltava kriittisesti, mistä kohtaa elämänkulku venyy, ja millä perusteilla. Miten eri kohdista venyvä elämänkulku palvelee erilaisia tavoitteita, ja voisiko näistä löytää hedelmällisiä yhtymäkohtia?