Ahneuden vai politiikan loppu?

T&Y 3/2022 Kirja-arvio Osmo Tammisalo

Joka ei kykene yhteiseloon muiden kanssa tai on niin itseriittoinen, ettei tarvitse sitä, eikä siksi ole osa yhteiskuntaa, on joko elukka tai jumala. – Aristoteles

Greed is Dead

2.p. Penguin, 2021.

Brittiläiset taloustieteilijät Paul Collier ja John Kay toivovat loppua ahneelle individualismille. Heidän mukaansa se on asenne, joka on viime vuosina maailmaa vallinnut.

Lukijat saattavat siksi hämmästyä, kun jo esipuheessaan Collier ja Kay alkavat ahneuden, kapitalismin ja uusliberalismin sijasta kritisoida ”kulttuurisodan” vasemmistoaktivisteja. Esimerkkeinä heillä on tapauksia, jossa menneisyyden ihmisiä on alettu arvioida nykystandardien mukaan.

Muun muassa valistusfilosofi David Humen (1711–1776) mukaan nimetty rakennus Edinburghissa nimettiin aktivistien vaatimusten mukaisesti uudelleen. Myös muita historiallisia henkilöitä, esimerkiksi Winston Churchillia ja Thomas Jeffersonia on käsitelty tällä tavoin, ei aikakautensa edustajina vaan joidenkin nykyarvojen vastaisina syntisinä.

Collier ja Kay eivät anna moiselle aktivismille korkeaa arvosanaa: ”Yleinen piirre toiminnalle on se, että se on performatiivista – protestoinnin tarkoitus on protestoida ja nostattaa tunnetta hyveellisyydestä tai ehkä vain tarjota hauskuutusta.” Heidän mukaansa patsaita kaatava väkijoukko ei piittaa siitä, että toiminta vieraannuttaa suuren yleisön, joka näkee Britannian historiassa enemmän aihetta ylpeyteen kuin häpeään.

Samaan kastiin kirjoittajat laskevat Occupy-liikkeen kymmenen vuoden takaa. Tämä Wall Streetin nurmiplänttiä ”miehittänyt” hajanainen, mutta monessa toivoa herättänyt liikehdintä halusi aloittaa vaihtoehtojen etsimisen kapitalismille. Liike painui nopeasti kasaan, ilman vaihtoehtojen esittämistä.

Reiluus ja omaisuudensuoja

Vasemmistolehdistö reagoi Collierin ja Kayn teokseen täydellisellä hiljaisuudella. Näin tapahtui siitä huolimatta, että teos – ainakin kirjoittajien itsensä mukaan – edustaa poliittista keskilinjaa ja on suunnattu nimenomaan vasemmistolle.

Kirjoittajat jatkavat, että vasemmisto muuttui 2000-luvulla ilkeämieliseksi keskustelupalstaksi, ja että keskilinjan enemmistö ei uskalla haastaa sitä tällaisella kirjalla. Mikä siis on teoksen sanoma kulttuurisotien ulkopuolelta, taloudesta ja tasa-arvosta? Ja onko sanoma niin vaarallinen, että kirjasta kannattaa vaieta?

Ensinnäkin kirjoittajat toteavat ihmislajista, että se on luonnostaan sekä kilpailullinen että yhteistyökykyinen, ja molemmat ominaisuudet voivat olla joko rakentavia tai tuhoavia. Ihminen on esimerkiksi luonut mutkikkaita taloudellisia ja sosiaalisia yhteistyöverkostoja. Ne ovat tehneet elämästä monin tavoin rikkaampaa ja turvallisempaa. Mutta olemme myös väkivalloin pakottaneet muita omaksumaan uskonnollisia ja poliittisia arvojamme. Vastaavasti kilpailutaipumuksemme on tuonut innovaatioita tieteisiin, taiteisiin ja talouteen, mutta myös voimakeinoin hankittuja monopoleja.

Tämä kaikki on ilmeistä. Emme ole yhtä uhrautuvia kuin termiitit ja osaamme muiden kädellisten tapaan alistaa heikompia. Yksi yhteiskunnallinen ominaisuus meillä kuitenkin on, joka muulta eläinkunnalta puuttuu: olemme lajina kyllin älykkäitä ymmärtääksemme, että ”jos onni olisi kohdellut minua toisella tavalla, voisin itse olla heikompiosainen ja joutua vahvempien sortamaksi”.

Tähän liittyen Collier ja Kay nostavat esiin filosofi John Rawlsin (1921–2002). Hänet tunnetaan parhaiten ajatusleikistä, jossa kysytään, millaiseksi loisit yhteiskunnan, jos et tietäisi, millaisena ja mihin yhteiskuntaluokkaan synnyt. Et siis tiedä, onko sinulla esimerkiksi matemaattisia tai liikunnallisia lahjoja vai ei kumpiakaan. Et myöskään tiedä, synnytkö terveenä vai kannatko jotakin parantumatonta sairautta.

Toisin ilmaistuna Rawlsin ajatusleikki kuuluu: millaisen yhteiskuntasopimuksen yrität neuvotella, jos neuvottelujen päätteeksi neuvottelijoiden henkilöllisyydet arvotaan sattumanvaraisesti uudelleen? Rawlsin mukaan tällaisen sattumanvaraisuuden takaa – tai tietämättömyyden verhon takaa, kuten hän sitä itse kutsuu – on perusteltua ajaa tasa-arvoisia lopputuloksia.

Ajatus identiteettien vaihdosta ja syntymälahjojen satunnaisuudesta herättää monissa vastakaikua. On kuin ihmiset tunnistaisivat siinä periaatteen, joka osuu yksiin niiden reiluusnormien kanssa, joita he jo käyttävät. ”Tietenkin haluan elää yhteiskunnassa, jossa apua tarvitsevista huolehditaan mahdollisimman hyvin.”

Ensivilkaisulla Rawlsin ajatusleikki näyttääkin sovittavan yhteen reiluuden ja omistusoikeudet. Pikkulapsiakin opetetaan kunnollisiksi kehottamalla heitä miettimään, miltä tuntuisi, jos itse joutuisi kiusatuksi

Collierin ja Kayn mukaan ajatusleikkiin tulee kuitenkin suhtautua varauksella. Omistusoikeutta ja omaisuudensuojaa voidaan arvioida reiluuden ohella myös sen mukaan, mikä on niiden vaikutus tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnallisten instituutioiden toimivuuteen.

Tiedetään esimerkiksi, että jos ihmisiltä viedään omaisuudensuoja, he menettävät ison osan turvallisuudentunteestaan ja usein muuttuvat passiivisiksi. Ihmiset eivät yksinkertaisesti halua riskeerata resurssejaan yrittämiseen, mikäli alituisena vaarana on, että valtiovalta – tai kilpaileva yritys, rikollisorganisaatio tai mellakoiva väkijoukko – lunastaa yrityksen resurssit itselleen. Toisin sanoen tietyt osa-alueet ihmisten hyvinvoinnissa ja yleinen toimeliaisuus edellyttävät riittävää omaisuudensuojaa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kykenisimme löytämään omaisuudensuojalle jonkinlaisen optimitason, jossa yrittäminen ja innovaatiot tuottavat mahdollisimman suurta hyvinvointia. Rikkaimmilta saattaa siis olla mielekästä ottaa enemmän, mutta kenelläkään ei ole tietoa, mikä on minkäkin tavoitteen kannalta sopiva taso. Etenkin tässä asiassa jokainen sukupolvi ja jokainen poliittinen ideologia tuntuu aliarvioivan omaa tietämättömyyttään.

Periaatteellisempi ongelma Rawlsissa on se, että omaisuudensuoja on ristiriidassa lopputulosten tasa-arvon kanssa. Tämänkaltaiset arvoristiriidat ovat väistämätön osa modernia maailmaa. Jos yhteiskunta on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät. Tällöin niitä yleensä päätyy omille lapsille ja lapsenlapsille. Tämä tarkoittaa, että rikkaiden jälkeläiset saavat enemmän varallisuutta, mikä taas on ristiriidassa lähtökohtien tasa-arvon kanssa.

Kaikki yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen – vapauden ja tasa-arvon – ympärille. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle, ja talousoikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Steven Pinkerin mukaan järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole.

Duunari sai kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen.

Jäljelle jää siksi oikeastaan vain yksi konkreettinen asia: pyrkipä hallinto tasaamaan lopputuloksia tai turvaamaan vapaudet ja omistusoikeudet, toimenpiteiden suorittamiseksi tarvitaan voimakeinoja. Ilman niitä kumpikaan ei onnistu. Valtion on siis hallittava väkivaltakoneistoa.1

Collier ja Kay eivät moiti perinteistä talousvasemmistoa siitä, että he suosivat tasa-arvoa vapauden kustannuksella. Kuten todettua, he sen sijaan moittivat vasemmistoeliitin suunnanmuutosta eli voimien keskittämistä patriarkalismin, rasismin ja seksismin vastustamiseen – tilanteessa, jossa yleinen asenneilmapiiri oli jo vahvasti näitä vastaan ja valtio turvasi vähemmistöjen oikeuksia voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Vasemmiston suunnanmuutos tapahtui vieläpä samoihin aikoihin, kun elinajanodote alkoi Yhdysvalloissa kääntyä laskuun köyhän ja sairaan väestönosan lääke- ja päihdekuolemien myötä.

Vasemmisto toisin sanoen korvasi työväestön toisenlaisilla, kenties kuuliaisemmilla ja kiitollisemmilla ”uhreilla”. Ja jos duunari sitten joskus ilmaisi huolensa perheenjäsentensä, arvojensa tai maansa tulevaisuudesta, hän sai pian kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen, sittemmin myös transkammoinen.

Douglas Murrayn (2019; The Madness of Crowds) mielestä vasemmiston maailmankuva oli silti edelleen marxilaisittain vääristynyt ja yksioikoisen armoton: kansalaisten väitettiin olevan kapitalististen sortorakenteiden sätkynukkeja, ja kaikki oli kieroa valta- ja identiteettipeliä. Siihen anteeksianto ja yksilön tarve hallita omaa elämäänsä eivät mahtuneet. Collierin ja Kayn mukaan moni vasemmistopuolueiden jäsen jopa tunsi ylpeyttä ja moraalista ylemmyyttä siitä, että he eivät lianneet käsiään rahalla ja työllistyneet yksityiselle sektorille.

Vastaavia erikoisuuksia Collier ja Kay löytävät talousoikeistosta: ”bisneshenkilöitä, jotka eivät hehkuta kilpailua vaan vapautta valtion säädöksistä; rahoittajia, jotka etsivät vain nopeaa rikastumista; konservatiiveja, jotka vannovat kirkon ja perinteiden nimiin; militaristisia nationalisteja ja aristokraatteja, jotka kokevat sosiaalisen liikkuvuuden uhkaavan heitä; uusrikkaita, jotka hyötyivät sosiaalisesta liikkuvuudesta, mutta jotka vaurautta perineiden tavoin vaativat matalampia veroja.” Kirjoittajien mukaan talousoikeistoa ei ole yhdistänyt oikeastaan mikään muu kuin sosialismin vastustus.

Miten minusta tulee me?

Länsimainen lainsäädäntö pyrkii turvaamaan vähemmistöille tasaveroiset menestymisen mahdollisuudet. Sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja rotuun perustuva syrjintä on yksiselitteisesti ja selväsanaisesti kielletty. Kuten todettua, kaikkien mielestä tämä ei riitä. Etenkin Yhdysvalloissa vähemmistöille on vaadittu monenlaisia etuja, korvauksia ja kiintiöitä.

Collier ja Kay vastustavat tämänkaltaista tasaveroisten mahdollisuuksien hivuttamista oikeuksiksi. Heidän mukaansa se lisää ongelmia etenkin tilanteissa, joissa oikeudet ovat ristiriidassa – kuten ne aina tuppaavat olemaan.

Sir Paul Collier
Sir Paul Collier (Kuva: John Cairns)

Kulttuurisodan esimerkki valaisee asiaa. Tokion olympialaisten 2021 aikaan keskusteltiin trans-naisten oikeudesta kilpailla naisten sarjoissa. Ristiriita naisurheilun kanssa tulee siitä, että useimmissa urheilulajeissa poikana läpikäyty murrosikä tuo trans-naisille kilpasisariin nähden valtavan etulyöntiaseman.2

Voidaan ajatella, että tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee vain päättää, keiden oikeudet ovat tärkeämpiä; urheilussa naisten vai trans-naisten; lisääntymisessä odottavien äitien, isien vai sikiöiden; ruokatabuissa teuraseläinten vai halal-lihan kuluttajien; ja niin edelleen. Esimerkkejä on lukemattomia.

Ryhmille kuuluvien oikeuksien laittamisessa tärkeysjärjestykseen on se ongelma, että oikeuksia on mahdoton perustella puolueettomasti. Soveltuvia mittareita ei yksinkertaisesti ole. Vaatimukset ryhmille kuuluvista erioikeuksista saattavat toki tarkoittaa hyvää, mutta niiden laajamittainen toteuttaminen väistämättä kaventaisi yhteiskuntasopimuksen legitimiteettiä. Miksi ihmiset kannattaisivat sellaista yhteiskuntajärjestystä, joka perustuu ryhmäkuntaisiin oikeuksiin eikä kaikkia yhtäläisesti koskeviin periaatteisiin?

Mikäli kansalaiset lakkaavat kannattamasta yhteiskuntasopimusta, heidän ainoaksi kannustimekseen saattaa muodostua oman hyvinvoinnin ja kulutuksen maksimoiminen. Sellaista järjestelmää tuskin olisi mielekästä kutsua yhteiskunnaksi.

Miten siis suhtautua ryhmien välisiin sosioekonomisiin eroihin ja ihmisten tasaveroisuuteen lain edessä? Voimmeko edelleen pitää kiinni länsimaissa vallitsevasta individualismista ja suvaitsevaisuudesta?

Vastauksessa on huomioitava, että vaihtoehtoja länsimaiden individualismille ja liberalismille on etsitty – ja sovellettu – läpi maailmanhistorian, pienessä ja suuressa mittakaavassa, ja mikään muu järjestelmä ei ole tuottanut vastaavaa inhimillistä ja teknologistaloudellista kukoistusta. Toiseksi on huomattava, että ihmisryhmien väliset sosioekonomiset erot johtuvat monista toisiinsa vaikuttavista sosiaalisista, kulttuurisista, biologisista ja taloudellisista tekijöistä. Nämä tekijät ovat tyypillisesti sellaisia, että niitä on äärimmäisen hankala muuttaa politiikan keinoin, etenkin ahdasmielisen puolueajattelun tai julkisuushakuisen aktivismin keinoin.

John KayMihin Collier ja Kay siis päätyvät? Ensinnäkin he hylkäävät ne ”markkinafundamentalistit”, joiden mukaan vain vapaimmat mahdolliset markkinat kykenevät valjastamaan ihmisen ahneuden yhteiseksi hyväksi. He jopa nimittävät sijoituskikkailulla menestyneitä matemaatikoita sosiaalisiksi loisiksi.

Kirjoittajat jatkavat, että markkinatalouden kyky tuottaa hyvinvointia ei perustu siihen, että rikkaat maat olisivat olleet individualistisimpia. Päinvastoin, Collierin ja Kayn mukaan vauraissa maissa ihmiset luottavat enemmän toisiinsa ja tekevät enemmän yhteistyötä, ehkä jopa tuntevat voimakkaampaa yhteenkuuluvuutta. Yhteisöllisen luottamuksen lisäksi markkinatalouksien menestys perustuu heidän mielestään siihen, että ne sallivat monimuotoisuuden ja kannustavat kokeilemaan.

Valtiolle sopivana roolina Collier ja Kay pitävät niiden asioiden hoitamista, joista yksilöt ja yhteisöt suoriutuisivat huonosti – ja niiden asioiden jättämistä muille, joista valtio suoriutuu huonosti. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Samoja ajatuksia on kierrätetty valistusajasta alkaen.

Yllätyksettömästi Collierin ja Kayn reseptiin kuuluu myös kohtuus ja tasapainottelu. Vertauksena he käyttävät sitä, että rehellisyyskään ei edellytä, että lapsille kerrottaisiin totuus heidän taiteellisista tai liikunnallisista kyvyistään.

Se, että Collierin ja Kayn kaltaiset maineikkaiden yliopistojen taloustieteilijät korostavat yhteisön ja yhteisöllisyyden roolia, on osa trendiä, jossa kovimmatkin kapitalistit ovat alkaneet puhua vastuullisuudesta, jopa henkisyydestä. Collier ja Kay eivät mene niin pitkälle, että he toivoisivat kapitalismin nollaamista, kuten viime aikoina myös on vaadittu. He vain ilmaisevat toiveensa, että ihmiset ymmärtäisivät roolinsa yhteiskunnassa siten, että minusta tulee me: ”Menestyäkseen yhteisön on istutettava yksilöihin tunne jaetusta yhteenkuuluvuudesta, jotta voisimme tuoda esiin kausaaliketjun yhteisestä uhrautumisesta ja jaetuista arvoista kohti parempaa tulevaisuutta.”

Mutta miten istuttaa lapsiin ja nuoriin tunne yhteenkuuluvuudesta? Pelkkä abstraktien oikeusperiaatteiden opettaminen tuskin riittää. Ja kuinka pitkälle indoktrinaatio – jos näin vahva sana on oikeutettu – saa mennä? Ja mikä on peruskoululle ja korkeakouluille sopiva rooli?

Tämä on ikiaikainen kysymys yksilön, yhteisön ja valtion suhteesta. Ja valitettavasti se, että oppineet yrittävät Collierin ja Kayn tavoin tehdä eron ”pahan” nurkkakuntaisuuden ja ”hyvän” keskinäisen sidonnaisuuden – talousnobelisti Elinor Ostrom käyttää termiä boundedness – ei näytä johtavan mihinkään. Tilanne on suunnilleen sama ”hyvän” patriotismin ja ”pahan” nationalismin välillä. George Orwell koetti erottaa nämä 1940-luvulla ja Timothy Snyder 2000-luvulla.3

Yrityksistä huolimatta yhteenkuuluvuuden ja nurkkakuntaisuuden – ja patriotismin ja nationalismin – väliset rajat ovat edelleen häilyviä ja määritelmät pitkälti päällekkäisiä. Omiin kansalaisiin kohdistuvia velvollisuuksia, yhteisiä arvoja ja yhteisöllisyyttä korostava patriotismi on läheistä sukua etniselle nationalismille.

Kenties juuri tämän takia Collier ja Kay ehdottavat, että yhteiset tavoitteet tulisi päättää ja resurssit jakaa pienimmällä mahdollisella yhteistyön tasolla, jolla se on mahdollista. Tässä on se vaara, että politiikanteko muuttuu entistä rasittavammaksi kompuroinniksi huomionkipeän ja energiaa vievän vähemmistöaktivismin kanssa. Politiikka ei tietenkään ole koskaan ollut pelkkiä käytännön sanelemia koalitioita ja kompromisseja, mutta enää ihmiset eivät näytä edes pyrkivän niihin.

Viitteet

1 Ajatus valtiosta väkivaltakoneiston yksinomistajana löytyy kenties tunnetuimmassa muodossaan Max Weberiltä (1864–1920). Francis Fukuyama (2022, Liberalism and its Discontents) parantelee muotoilua seuraavasti:

– Kaikkien yhteiskuntien täytyy käyttää voimaa ylläpitääkseen sisäistä järjestystä ja suojautuakseen ulkoisilta vihollisilta. Liberaali yhteiskunta tekee tämän luomalla vahvan, laillisuusperiaatteeseen nojaavan valtion. Valtion valta perustuu autonomisten yksilöiden keskinäiseen sopimukseen, jossa he vastineeksi valtion tarjoamasta suojelusta luovuttavat oikeuden tehdä mitä tahansa mielitekoja. Vallankäytöstä tulee legitiimiä lakien yleisen hyväksymisen kautta ja, jos kyse on liberaalista demokratiasta, vaalien kautta. Liberaalit oikeudet ovat merkityksettömiä, jos valtio ei pysty niitä pakkokeinoin ylläpitämään.

2 Kilpaurheiluun osallistuvien trans-naisten kritiikissä ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia tai että trans-urheilija ei saisi urheilla tai olla oma itsensä. Kyse on siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata miespuolisena läpikäytyä murrosikää. Onko se esimerkiksi verrattavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?

Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi pelkän kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.

Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.

Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.

Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.

3 Timothy Snyder (2017, On Tyranny, suom. Tyranniasta) kirjoittaa luvussa Ole patriootti: ”Nationalisti rohkaisee meitä olemaan huonoimmillamme ja sitten kertoo meille, että olemme parhaita.” George Orwell (1945) kirjoittaa nationalismin ja patriotismin erosta analysoivammin, määritelmien kuitenkin jäädessä osittain päällekkäisiksi:

– Molempia sanoja käytetään niin epämääräisellä tavalla, että mikä tahansa määritelmä on mahdollista haastaa. Mutta niiden välille täytyy tehdä ero, sillä kyseessä on kaksi erilaista ja jopa vastakkaista ideaa. Patriotismilla tarkoitan omistautumista tiettyyn paikkaan ja tiettyyn elämäntapaan, joiden yksilö uskoo olevan parasta maailmassa, mutta joita hän ei halua pakottaa muille. Patriotismi on luonteeltaan puolustuksellista, sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti. Nationalismia sen sijaan ei voida erottaa vallanhalusta. Jokaisella nationalistilla on pysyvä pyrkimys saada enemmän valtaa ja arvostusta, ei itselleen vaan kansakunnalle tai jollekin muulle yksikölle, jonka alaisuuteen hän on päättänyt luovuttaa yksilöllisyytensä. (Korostus alkuperäinen)

Nationalismiksi Orwell laskee muun muassa kommunismin, pasifismin, trotskilaisuuden, antisemitismin ja sionismin.