1. Julkaisuhaku
2. Voisiko valtio velkaantua äärettömän paljon? Ei nyt ihan sentään

Voisiko valtio velkaantua äärettömän paljon? Ei nyt ihan sentään

Valtiovarainministeriön tämän kevään Taloudellinen katsaus arvioi Suomen julkisen talouden kestävyysvajeen olevan noin 2,5 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen eli vajaat kuusi miljardia euroa (s. 92). Viime syyskuusta tämä luku on pienentynyt puoli prosenttiyksikköä. Kuten VM:n julkaisemassa kestävyysvajelaskelmien menetelmäkuvauksessa todetaan, kestävyysvaje kertoo, ”kuinka suuri julkisyhteisöjen rahoitusylijäämän tulisi olla, jotta julkinen talous selviäisi ikääntymisen aiheuttamista menopaineista tulevina vuosikymmeninä ilman lisätoimia”.

Kaikkihan me tiedämme, kuinka keskeistä roolia kestävyysvaje näyttelee Suomen talouspolitiikassa. Kevään 2015 kestävyysvajearviota (10 miljardia euroa) käyttivät niin VM:n virkamiehet kuin pääministeri Juha Sipilän hallituskin perustellakseen koko vaalikauden kattavaa tiukkaa finanssipolitiikkaa. Julkisiin menoihin on tavoiteltu isoja leikkauksia, tärkeimpänä sote-uudistuksen väitetyt kolmen miljardin euron säästöt vuoteen 2029 mennessä.

Kestävyysvajeen nojalla on myös helppo harrastaa harhaanjohtamista esimerkiksi pelottelemalla, ettemme voi jatkuvasti elää kädet tulevien sukupolvien taskuissa. Tosiasiassa mikään sukupolvi ei ole maksanut pois 1990-luvun lamassa paisunutta valtionvelkaa eivätkä meidän lastemme ja lastenlastemme myöskään tarvitse tehdä niin. Mediaan ja kansalaisiin tällainen sumutus uppoaa kuitenkin helposti, koska siinä on ulotettu tuleviin sukupolviin kotitalousanalogiaa, jonka mukaan velka on aina maksettava pois. Valtio on kuitenkin ikuinen, joten se voi ottaa erääntyneiden lainojen tilalle uusia.

Olen aiemmin usean blogikirjoituksen sarjassa (viimeksi täällä) ja viime syksynä ilmestyneen, toimittamani kirjan ”Tuotannon Tekijät” artikkelissa (s. 266–279) käsitellyt laajasti sekä syitä kestävyysvajeen korostamiseen että siihen liittyviä monenlaisia ongelmia. Lyhyesti sanottuna kestävyysvaje on mm. erinomainen väline argumentoida leikkausten eli julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion alasajon puolesta. Kuitenkin laskelmien pitkät horisontit, jotka saattavat ulottua vuoteen 2060 tai 2200 tai jopa ikuisuuteen, pakottavat vetämään monia keskeisiä oletuksia hatusta, koska meillä ei ole mitään vankkoja perusteita tehdä oletuksia niin pitkän aikavälin väestö- ja talouskehityksestä.

Yksi tällainen hatusta vedetty avainoletus koskee julkisen velan koron ja bruttokansantuotteen kasvuvauhdin välistä suhdetta. VM:n Taloudellisessa katsauksessa (s. 95) luetelluissa kestävyysvajelaskelmien oletuksissa reaalikorko on tulevaisuudessa vuosikymmeniä 3 prosenttia, kun bkt kasvaa vain keskimäärin 1,6 prosenttia vuodessa. Meillähän ei voi olla mitään vankkoja perusteita olettaa näin. Viime aikoinakin reaalikorot ovat olleet lähellä nollaa tai negatiivisia, kun samalla bkt on kasvanut.

Miksi julkisen velan koron ja bkt:n kasvuvauhdin välinen suhde on tärkeä? Olettakaamme, että korkomenoista puhdistettu julkisen talouden ylijäämä eli ns. perusjäämä on tasapainossa eli nolla. Tällöin jos r = korko ja B = velka, niin korkomenot rB lisäävät velkaa, mutta jos samalla bkt = Y kasvaa gY:n verran, missä g on kasvuvauhti (prosentteja jaettuna 100:lla), niin velkasuhde B/Y pysyy vakaana, jos rB/gY pysyy vakaana eli jos r = g. Velkataakka kasvaa, jos r > g, ja se pienenee, jos r < g. Edellisessä tapauksessa velkataakan pysyminen ennallaan edellyttää vyönkiristyksiä, jälkimmäisessä taas vyönlöysäyksiä.

IMF:n tutkija Philip Barrett on tuoreessa työpaperissaan katsonut G7-maiden julkisen velan koron ja bkt:n kasvuvauhdin välistä suhdetta 1880-luvulta lähtien. Vaihtelu on ollut melko suurta, mutta pitkällä aikavälillä on vallinnut keskimäärin r < g, joten tämä suhde on edistänyt velkataakan kevenemistä. Suomi ei ollut mukana tarkastelussa. Meillä ennen 1980-luvun puoliväliä pitkään vallinnut korkosääntely (matalakorkopolitiikka) olisi todennäköisesti vahvistanut Barrettin tulosta mutta tehnyt johtopäätöksen vähemmän relevantiksi tulevaisuuden kannalta.

Barrett pohtii sitä, että bkt:n kasvuvauhtia keskimäärin matalampi julkisen velan korko mahdollistaisi periaatteessa äärettömän velkataakan kasvun, mitä hän pitää epämiellyttävänä ajatuksena. Frances Coppola on blogikirjoituksessaan ihmetellytkin, miksi olisi epämiellyttävää todeta, ettei julkisen velan kasvusta tarvitsisi huolestua. Jos todellakin r < g, niin kestävyysvaje on turha murhe.

Tosiasiassa kuitenkin julkisesta velkataakasta kannattaa kantaa huolta, sillä jos se paisuu ”liian” suureksi, niin markkinavoimat alkavat epäillä valtion kykyä suoriutua velanhoitokuluista (korkomaksuista) ja vaativat riskin kompensaatioksi korkeampaa korkoa, joka saattaa ylittää bkt:n kasvuvauhdin. Ääritapauksessa lainahanat saattavat mennä kokonaan kiinni kuten esimerkiksi eurokriisissä joillekin maille tapahtui. Se Barrettin tulos, että historiassa keskimäärin on ollut r < g, ei kerro tästä riskistä mitään, koska valtiot ovat saattaneet nimenomaan käyttäytyä niin, ettei tuollaista riskiä ole syntynyt kuin ehkä ajoittain.

Mikä sitten on ”liian” suuri velkataakka? Kuten olen em. blogikirjoituksissa ja artikkelissa todennut, tästä on erilaisia arvioita tutkimuksissa, mutta on selvää, että velkaraja tulisi vastaan paljon korkeammilla tasoilla kuin vakaus- ja kasvusopimuksen 60 prosentissa, jonka tienoilla Suomi nyt on. Olen myös korostanut, että VM:n lähes yksinomaan korostama kestävyysvaje ei ole EU:ssa nykyisin ainoa julkisen talouden kestävyyden mittari vaan yksi monien muiden joukossa. Muut mittarit antavat asiasta monipuolisemman kuvan ja ulottuvat huomattavasti lyhyemmälle aikavälille, josta voidaan tehdä joltisenkin uskottavia oletuksia.

Onkin kiinnostavaa havaita, kuinka IMF on pitkälti samoilla linjoilla velkakestävyyden arvioinnissa. Sen tuore Fiscal Monitor (ks. lyhyt yhteenveto blogista) ja finanssipolitiikan indikaattorien lista eivät viittaa lainkaan kestävyysvajeisiin vaan ihan muihin mittareihin. Näyttää sen sijaan siltä, että IMF:ssä pidetään nykyään julkisen sektorin koko taseen eli julkisten varojen ja velkojen huomioimista hyvin tärkeänä. Tämä käy ilmi sekä viime joulukuussa ilmestyneestä Suomen maaraportista (Annex II) että tuoreesta Suomea käsittelevästä työpaperista. Verrattuna kestävyysvajelaskelmiin tarkasteluhorisontti on niissä huomattavan lyhyt – vuoteen 2022 tai korkeintaan vuoteen 2030 asti – joskin pitemmän aikavälin oletuksia on jouduttu tekemään eläkevastuiden osalta.