Taistelu työehtosopimuksista – jatko-osa kreikkalaiselle kärsimysnäytelmälle
Kreikasta on saatu pitkästä aikaa myönteisiä uutisia. Maa saa ensinnäkin kipeästi tarvitsemansa uuden lainaerän kolmannesta tukiohjelmastaan, kun euromaat ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat päässeet asiasta jonkinlaiseen sopuun tämän kesän aikana. Talousennusteet lupaavat maalle noin parin prosentin kasvua niin tälle kuin ensi vuodelle ja Kreikka pyrkii nyt myös palaamaan takaisin normaaleille lainamarkkinoille monen vuoden tauon jälkeen.
Kriisi ei kuitenkaan ole ohi vielä pitkään aikaan. Kohtuullisenakin jatkuvien talousnäkymien oloissa noin 23 prosentin työttömyysaste laskee siedettäviin lukemiin vain hyvin hitaasti, kun finanssipolitiikka jatkuu kireänä tukiohjelman ehtojen mukaisesti. Uusimpaan sopimuspakettiin sisältyi huomattavia eläkemenojen leikkauksia ja tuloverotuksen kiristyksiä, jotka toteutuvat kreikkalaisten arjessa vasta lainaohjelman jo päätyttyä. Vielä pidemmän jäljen voivat kuitenkin jättää työmarkkinauudistukset, joita erityisesti IMF näyttää nyt haluavan maalle sanella pysyviksi ratkaisuiksi.
IMF taituroi neuvotteluasemansa
IMFn mukaantuloa Kreikan kolmanteen lainaohjelmaan on Euroopassa pitkään toivottu ja nyt se näyttää toteutuvan. Esteenä osallistumiselle on ollut ennen kaikkea se, että rahasto on pitänyt Kreikan velkataakkaa hallitsemattomana ilman maalle myönnettäviä suoria velkahuojennuksia. Juuri velkakestävyys ja politiikkauudistukset ovat olleet ennakkoedellytyksiä IMFn osallistumiselle Kreikan lainaohjelmaan. Se on pitänyt epärealistisena eurooppalaisia laskelmia siitä, millaista julkisen talouden kirityskuuria Kreikka kestää ja mikä on realismia.
IMFn johtokunnan heinäkuussa tekemä päätös on periaatepäätös (”in Principle”) ja se on ehdollinen sille, että Kreikan velkakestävyydestä päästään lopulliseen yhteisymmärrykseen euromaiden kanssa ja että Kreikka toteuttaa vaadittuja sopeutusohjelmia tunnollisesti. Nyt tekemänsä periaatepäätöksen perusteella sillä on oiva mahdollisuus ohjata politiikkaa haluamaansa suuntaan, mikäli sen omat laskelmat edelleen osoittavat velkakestävyydessä olevan ongelmia. Vaihtoehtona on tällöin taivuttaa euromaat velkahuojennuksiin tai Kreikka entistä kovempaan talouden uudistusohjelmaan.
Viimeksi mainitussa vaihtoehdossa työmarkkinoiden kollektiivinen sopiminen eli työehtosopimukset ovat rahaston tulilinjalla. Edellä mainittuun periaatepäätökseen sisältyi jo vahva kannanotto. Sen mukaan
kreikkalaisten tulisi uudelleen arvioida suunnitelmansa, joilla peruutettaisiin osana kriisiohjelmia työehtosopimusjärjestelmään tehdyt muutokset eli käytännössä kollektiivisen sopimisen heikennykset. Asia on monessa suhteessa herkkä ja sillä on iso periaatteellinen merkitys myös koko eurooppalaisen sosiaalisen mallin kannalta. On ymmärrettävää, että IMFn linja on kirvoittanut vahvoja vastakannanottoja paitsi itse Kreikassa niin myös eurooppalaisessa ammattiyhdistysliikkeessä ja myös esimerkiksi Euroopan parlamentissa.
Kreikan kahden ensimmäisen lainaohjelman ehtoihin sisältyi huomattavia työehtosopimusjärjestelmän heikennyksiä, kun pyrkimyksenä oli saada aikaan nopeasti vaikuttava sisäinen devalvaatio. Keskeisiä muutoksia olivat työehtosopimusten yleissitovuuden heikentäminen ja luopuminen edullisuusperiaatteesta, jonka mukaan esimerkiksi paikallisella tasolla sovitulla työehtosopimuksella ei voi heikentää alan työehtosopimuksessa määriteltyä parempaa työehtoa. Käytännössä merkittäväksi heikennykseksi on osoittautunut myös muutos, jossa kavennettiin järjestäytyneen työvoiman neuvotteluvoimaa suhteessa järjestäytymättömiin. Kuvaukset muutoksista löytyvät täältä.
Painaako professoreiden sana?
Iso ajankohtainen kädenvääntö liittyy siihen, pidetäänkö tehtyjä työehtosopimusten heikennyksiä väliaikaisina kriisiajan poikkeustoimina vai paalutetaanko ne pysyviksi työmarkkinamallin muutoksiksi. Jos tavoitellaan pysyviä heikennyksiä IMFn malliin, niin samalla tulkitaan kollektiiviset työmarkkinasopimukset talous- ja yhteiskuntapolitiikan kannalta ei-toivotuiksi instituutioiksi. Tämä tulkinta olisi ristiriidassa sellaisen tulkinnan kanssa, joka on omaksuttu ainakin osassa virallista EU:ta. Esimerkiksi sopii komission raportti Työmarkkinasuhteet Euroopassa vuonna 2014. Sen mukaan ”maat, joilla on vahvat työmarkkinavuoropuhelun käytännöt, ovat EU:n parhaiten toimeentulevia ja kilpailukykyisempiä talouksia, joiden työmarkkinatilanne on parempi ja joustavampi kuin monissa muissa valtiossa.”
Asia on niin iso, että kolmannen lainaohjelman tultua hyväksytyksi kesällä 2015 EU:n komissio ja Kreikan hallitus päättivät tilata riippumattoman asiantuntijaselvityksen Kreikan työmarkkinainstituutioista ja niiden kehittämistarpeista tiekarttana parhaat eurooppalaiset työmarkkinakäytännöt. Kahdeksan hengen työryhmää johti arvostettu taloustieteen professori Jan van Ours (Erasmus University Rotterdam) ja se julkaisi raporttinsa syyskuussa 2016. Suurimman huomion raportissa saavat juuri kollektiivisen sopimisen instituutiot ja työehtosopimusten merkitys tulee siinä esiin laajempana kuin yleensä vastaavissa raporteissa.
Raportin mukaan yleissitovat työehtosopimukset mahdollistavat yritysten investoinnit työntekijöiden osaamiseen ja sitä vastaavaan palkkaan ilman pelkoa siitä, että ulkopuolella olevat yritykset saavat kohtuuttoman kustannusedun alhaisemmilla palkoilla. Ne ohjaavat kilpailemaan työn organisoinnilla ja laadulla palkan alennusten sijasta ja vähentävät yritysten transaktiokustannuksia, lisäävät yhteiskunnallista koheesiota sekä mahdollisuuksia huomioida palkkavaatimusten vaikutukset työllisyyteen sekä tasa-arvoon. Myönteiset vaikutukset eivät ole automaattisia, vaan riippuvat luonnollisesti kollektiivisen sopimisen käytännön toteutuksesta. Koordinoidussa palkanmuodostuksessa tulokset ovat parempia kuin hajautetussa.
Analyysin valossa raportin suositukset eivät ole yllättäviä. Se suosittaakin muun muassa työehtosopimuksen yleistä sitovuutta, jos 50 prosenttia työntekijöistä on lähtökohtaisesti niiden piirissä. Niin ikään se suosittaa edellä mainitun edullisuusperiaatteen palauttamista ja sitä, että kriisitilanteissa työehdoista olisi mahdollista poiketa alaspäin vain työehtosopimuksen alun perin solmineiden välisin sopimuksin. Kaksi työryhmän jäsentä (Juan Jimeno, Bank of Spain ja Pedro Silva Martins, Queen Mary University) oli kuitenkin omilla linjoillaan ja nostivat omana suosituksenaan esille subsidiariteettiperiaatteen, joka antaisi etusijan alemman tason päätöksenteolle.
Kädenvääntö Kreikan työmarkkinamallista on kädenvääntöä myös laajemmin työehtosopimusjärjestelmien suunnasta Euroopassa ja sitä kannattaa seurata jo tästä syystä. Kreikan asia on meidän.