Sosioekonomisia eroja ei pidä vähätellä
Eläketurvakeskus julkaisi helmikuun puolivälissä kahdessa raportissaan tietoja työurien pituuden ja eläkkeellä oloaikojen kehityksestä. Tiedotteessaan ETK korosti, että sosioekonomisten ryhmien väliset erot eläkkeellä oloajoissa ovat ”yllättävän pienet”. Tietoja näistä eroista onkin kaivattu. Pitkän elämän lahja näyttää edelleen jakaantuvan epätasaisesti, mutta työ- ja eläkeurista käydään ”keskiarvokeskustelua”.
ETK:n tulkinta pienistä eroista perustuu siihen, että se niputtaa työkyvyttömyyseläkkeet ja muut varhaiseläkkeet yhteen vanhuuseläkkeiden kanssa arvioidessaan eläkeaikoja. Työntekijät elävät keskimäärin lyhemmän elämän ja nauttivat lyhyemmän ajan vanhuuseläkkeestä kuin toimihenkilöt, mutta työntekijöiden kokonaiseläkeaikaa pidentävät työkyvyttömyys- ja muut varhaiseläkkeet. Siis reilua peliä ja tässäkin suhteessa pöytä on puhdas vanhuuseläkeiän nostoa varten?
Pieni ja suuri on suhteellista. Tutkimuksen tuoreimmat tiedot perustuvan vuoden 2007 tilanteeseen. Tuolloin vanhuuseläkevuosia oli ylemmille toimihenkilömiehille luvassa 4,5 vuotta enemmän kuin työntekijämiehille, ja toisaalta varhaiseläkeaikaa heille kertyi 2,5 vuotta vähemmän kuin duunareille. Näin ero ylempien toimihenkilöiden hyväksi oli yhteensä noin kaksi vuotta enemmän eläkeaikaa. Naisten kohdalla erot ovat vähän pienemmät: vanhuuseläkeajassa ero on 3,5 vuotta ja kokonaiseläkeajassa 0,7 vuotta ylempien toimihenkilönaisten hyväksi verrattuna työntekijäammattien naisiin.
So what? Eihän se nyt ole eläkejärjestelmän vika, että toiset saavat pitkän elämän ja toiset lyhyemmän? Eri eläkelajit näyttävät sitä paitsi täydentävän mukavasti toisiaan.
Huomenna on kuitenkin toisin kuin eilen. Varhaiseläkkeitä on vuosien varrella kovalla kädellä karsittu. Näistä jäljelle on jäänyt lähinnä työkyvyttömyyseläke, jolle joutumista pyritään perustellusti vähentämään. Jatkossa varhaiseläkkeellä ollaan aiempaa vähemmän. Eri taustan omaavilla henkilöillä ratkaisevaksi jäävät erot vanhuuseläkeajoissa.
Kun keskustellaan vanhuuseläkkeiden alaikärajan nostosta, ei voida jättää huomiotta, että vanhuuseläkeajoissa on selviä eroja eri ryhmien välillä. Vuosi pois eläkeajasta kirpaisee kovemmin silloin, kun horisontissa siintää 13 eläkevuotta eikä 18 eläkevuotta. Tällä tavoin eroavat eläkeiän kynnyksellä olevan duunarimiehen ja ylemmän toimihenkilömiehen loppuelämän horisontit.
Tämä kannattaa ottaa vakavasti, kun punnitaan oikeasti reiluja ratkaisuja työurien pidentämiseen. Vapaus valita on arvo itsessään, ja tätä korosti myös Nicholas Barr arvioidessaan Suomen eläkejärjestelmää. Alaikärajan nostoa eli valinnan vaihtoehtojen kertakaikkista poistamista on syytä harkita erityisen tarkkaan silloin, kun tarjolla on vaihtoehtoisia ja pehmeämpiä keinoja pidentää työuria.
Tällainen vaihtoehtoinen tapa on kannustimien korjaaminen. Vuoden 2005 eläkeuudistushan ei mennyt kaikilta osin ihan putkeen, sillä se pikemminkin heikensi kannustimia jatkaa työskentelyä 63 ikävuoden jälkeen aiempaan verrattuna. Väärään suuntaan menneitä muutoksia ovat kritisoineet professorit Barr ja Börch-Supan uuden järjestelmän arvioinneissaan. Alaikärajan eli 63 vuotta suosio eläkeikänä ei tässä valossa ole yllätys, vaan pikemminkin looginen seuraus vähän pieleen menneistä joustavan vanhuuseläkkeen yksityiskohdista.
Näiden kannustimien perkaaminen ensisijaisena lääkkeenä työuriin on sitäkin perustellumpaa, kun huomioidaan vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtunut vanhuuseläkkeelle pääsyn kolmen vuoden alaikärajan nosto. Ensi vuoden alusta poistuu eläkkeen varhennusmahdollisuus 62 vuoden iässä. Varhennetulle vanhuuseläkkeelle pääsi vielä kymmenen vuotta sitten 60-vuotiaana. Senkin kanssa kyllä elettiin, kun kannustimet olivat kunnossa.