Rahaliiton paradokseja

Labore-blogi Heikki Taimio

Euroopan talous- ja rahaliiton nykytilaan sisältyy useita paradokseja. Eittämättä suurin paradoksi on seuraava. Euro voi säilyä vain, jos rahaliitto täydentyy liittovaltioksi, so. yhteisvastuulliseksi pankkiunioniksi sekä vero- ja tulonsiirtounioniksi, toistavat Brysselin virkamiehet komission puheenjohtaja Manuel Barroso etunenässä, kuten myös monet poliitikot ja tutkijat. Toisaalta kaikkihan tietävät liittovaltion kannatuksen kansalaisten keskuudessa niin heikoksi, ettei sillä ole mitään mahdollisuuksia toteutua. Miksi siis liittovaltioon ylimalkaan pyritään – tai jos logiikka viedään loppuun asti, miksi eurosta pidetään kiinni, jos kerran tiedetään, ettei se voi säilyä ilman poliittisesti mahdotonta liittovaltiota? Euroalueen kriisivaltioiden tukemisen riskit ja kustannukset kasvavat tässä skenaariossa koko ajan, joten se näyttää täysin järjettömältä.

Liittovaltion tarkoittaman täydellisen (talous)poliittisen liiton tavoittelua ilman sen nauttimaa demokraattista tukea on mahdollista ymmärtää, jos uskoo, että kriisi on tahallisesti aiheutettu, ja että se tullaan viemään niin pitkälle, ettei jäsenmaille jää niitä uhkaavien valtavien tappioiden pelossa muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä liittovaltioon. Tätä salaliittoteoriaa itse asiassa tukee komission entisen puheenjohtajan (1999-2004), italialaisen Romano Prodin Euronews-uutiskanavalle viime tammikuussa antama haastattelu, joka löytyy hänen kotisivultaan. Siinä hän antoi ymmärtää, että yhteisen valuutan käyttöönoton nähtiin alusta lähtien johtavan kriisin kautta liittovaltioon:

“Vaikeudet olivat ennustettavissa. Kun loimme euron, minun vastalauseeni ekonomistina (ja keskustelin siitä Kohlin ja kaikkien valtiojohtajien kanssa) oli: kuinka meillä voi olla yhteinen valuutta ilman yhteisiä rahoitusmarkkinoiden, talouden ja politiikan pilareita? Viisas vastaus oli: toistaiseksi olemme ottaneet tämän loikan eteenpäin. Muu tulisi kyllä seuraamaan… Sitten saapui sen sijaan pelon Eurooppa: Kiinan pelko, maahanmuuttajien pelko, globalisaation pelko. Näin ollen oli selvää, että tämä kriisi on tulossa. Mutta euro on niin tärkeä, niin tarkoituksenmukainen kaikille – erityisesti Saksalle – ettei minulla ole epäilystä siitä, etteikö euro ainoastaan selviäisi, mutta siitä tulee yksi maailmantalouden rajapyykeistä.” (Käännös: HT)

Väite, että euroalueen ajaminen kriisiin ja kriisin pitkittäminen on tapahtunut täysin suunnitellusti päämääränä ajaa läpi liittovaltio, tuntuu varmaankin monista paitsi erittäin rajulta myös olettavan aivan liikaa EU-poliitikkojen kyvystä ohjailla historian kulkua. Mutta jos se pitää paikkansa, niin samalla on selvää, että moni päättäjä ja virkamies on tullut pahemman kerran höynäytetyksi. Valtiosihteeri Raimo Sailas ainakin on ymmärtänyt hyvin, kuinka vaikeaan tilanteeseen on jouduttu, kun valtiollista suvereniteettia koskevia ratkaisuja joudutaan tekemään “tällaisessa pakkopelitilanteessa”.

Toinen merkittävä paradoksi liittyy Saksan liittokansleri Angela Merkelin toistuviin taipumisiin rahaliiton pönkittämistoimissa. Epäilemättä hän haluaa varmistaa uudelleenvalintansa vuoden kuluttua järjestettävissä liittopäivävaaleissa. Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan kuitenkin jo enemmistö saksalaisista on sitä mieltä, että maa pärjäisi paremmin ilman euroa. Myös eurooppalaisen liittovaltion vastustus on kasvussa Saksassa. Merkel siis näyttää sahaavan omaa oksaansa. Tilanteen voi toki myös ymmärtää, jopa kahdella eri tavalla. Yhtäältä saksalaiset äänestäjät eivät ehkä hahmota, minkälainen lasku eurosta eroamisesta heille seuraisi, tai toisaalta Merkel ja hänen tukijansa uskovat tosissaan, että nykylinjalla päädytään väistämättä liittovaltioon, joka on myös Saksan etujen mukainen.

Kolmas suuri paradoksi, tai oikeastaan useampia, liittyy Euroopan keskuspankin (EKP) toimintaan kriisin viime vaiheissa. Se on ollut huolissaan kriisimaiden valtionlainojen korkeisiin korkoihin sisältyvästä riskilisästä, jonka takana on sijoittajien pelko siitä, että nämä ottavat käyttöön kansalliset valuuttansa ja antavat sen heikentyä, jolloin sijoittajat kärsivät valuuttakurssitappioita. EKP:n mielestä tämä pelko on täysin aiheeton, koska euro on peruuttamaton. Mutta onko se?

Sijoittajat edellyttävät euroalueen kriisimaiden toipumista niin, että ne pystyvät hoitamaan velkansa. Tähän tarvitaan verokertymiä. Saksan tavoin EKP vaatii kriisimailta veronkorotuksia ja menoleikkauksia, mutta sijoittajien pelko on, että tällä tavoin niiden velanmaksukyky vain heikkenee, ja lisäksi vyönkiristysten herättämä kansalaisten vastarinta saattaa johtaa näiden maiden oma-aloitteiseen eroon rahaliitosta. Tässä valossa sijoittajien pelot eivät suinkaan ole aiheettomia.

Pääjohtaja Mario Draghi on vakuuttanut, että EKP tulee tekemään “mandaattinsa puitteissa kaiken tarvittavan” euron pelastamiseksi. Paradoksi on jo siinä, että jos EKP onnistuisi vahvistamaan uskoa euron säilymiseen, sijoitukset euromääräisiin kohteisiin pyrkisivät lisääntymään ja euro vahvistuisi, mikä heikentäisi kriisimaiden kilpailukykyä, talouskasvua ja siten kykyä suoriutua veloistaan.

“Mandaatin puitteissa” tarkoittaa, että EKP ei missään olosuhteissa tingi hiukan alle kahden prosentin inflaatiotavoitteestaan. Tämä kuitenkin rajoittaa merkittävässä määrin EKP:n kykyä puolustaa rahaliittoa. Yksi keino parantaa kriisimaiden kilpailukykyä näet on, että Saksaan ja muihin hyvin toimeentuleviin maihin sallitaan nykyistä selvästi korkeampi inflaatio samalla kun kriisimaiden työmarkkinoita ja kotimaista kysyntää ei nujerreta pakottamalla niitä palkanalennuksiin ja deflaatioon. Korkeampi inflaatiotavoite olisi siis hyvin paikallaan.

“Kaikki tarvittava” taas tekee EKP:n linjan pohjimmiltaan epäuskottavaksi. Se edellyttää kriisivaltioiden hakevan virallisesti tukea ennen kuin se alkaa ostaa niiden valtionlainoja painaakseen niiden korkoja siedettävämmälle tasolle. Pelkkä lupaus on jo alentanut näitä korkoja, mutta tietenkin ennen pitkää aletaan kysellä valtioiden tukihakemusten perään. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että kaikki asioita seuraavat kommentaattorit ovat tajunneet, mikä paradoksi tähän sisältyy: kun tukihakemus on tullut ja EKP aloittanut lainaohjelmansa, niin kriisivaltion poliitikot voivat jättää kiristystoimet toteuttamatta siinä vakaassa uskossa, ettei EKP voi vetäytyä lainaostoistaan, koska se silloin aiheuttaisi erittäin vakavan kriisin, joka voisi hajottaa koko rahaliiton.

Melkoinen sotku on siis saatu aikaan. Lähes päivittäin siihen tulee uusia vivahteita. Olisikin toivotonta yrittää ennustaa kriisin tulevia käänteitä kovin pitkälle. EU:lla ja EKP:llä on vielä paljon keinoja pitkittää kriisimaiden pysymistä eurossa, ja ainakin toistaiseksi myös halu tehdä niin vaikuttaa voimakkaalta.