Potentiaalinen tuotanto on potentiaalinen ongelma

Labore-blogi Markku Lehmus

Rakenteellinen rahoitusasema on teoreettinen käsite, joka lasketaan toteutuneen julkisen sektorin alijäämän ja talouden niin sanotun tuotantokuilun perusteella. Jos maan talous on yhtä suuri kuin sen potentiaali, tuotantokuilua ei ole ja rakenteellinen alijäämä on yhtä suuri kuin toteutunut alijäämä. Mitä kauempana talous on potentiaalistaan eli mitä suurempi on tuotantokuilu, sitä kauempana on myös toteutunut alijäämä rakenteellisesta alijäämästä.

Rakenteellinen rahoitusasema ja sen taustalla olevat käsitykset talouden potentiaalisesta tuotannosta ja tuotantokuilusta ovat saaneet EU:n komission asettamien velvoitteiden ja sopimusten (erityisesti ns. Fiscal Compact -sopimuksen) myötä yhä merkittävämmän aseman päätöksenteossa. Keskeisenä ajatuksena näissä sopimuksissa on ollut se, että suhdanneluonteiset budjettialijäämät voitaisiin erottaa pysyvistä, rakenteellisista alijäämistä. Taustalla on ajatus siitä, että kunkin maan tulisi kiinnittää huomiota julkisen sektorinsa kantokykyyn olemassa olevilla talouden rakenteilla. Talouden rakenteiden mahdollistaman tuotantopotentiaalin arvioiminen on kuitenkin tavattoman hankala tehtävä.

EU:n komission ja Suomen valtiovarainministeriön käyttämä rakenteellisen rahoitusaseman käsite lasketaan EU:n Talouspoliittisen komitean tuotantokuilutyöryhmässä kehitetyn menetelmän perusteella. Potentiaalinen tuotanto lasketaan talousteoriaan perustuvalla tuotantofunktiomenetelmällä. Näin voidaan kiinnittää huomiota siihen, miten kukin potentiaalista tuotantoa määrittävä tekijä vaikuttaa sen tasoon. Keskeisiä tekijöitä potentiaalisen tuotannon määrittämisessä on työvoiman ja pääomakannan lisäksi niin sanottu tasapainotyöttömyysaste (NAIRU) ja talouden kokonaistuottavuus.

Komission käyttämä menetelmä potentiaalisen tuotannon laskemisessa ei ole ongelmaton. Kun esimerkiksi tarkastellaan komission arvioita Suomen potentiaalisesta tuotannosta, havaitaan, että niitä leimaa voimakas myötäsyklisyys, kuten esimerkiksi PT:n viime vuoden kevään talousennusteessa (s. 17) todettiin. Toisin sanoen talouden kulloinenkin tila määrittää hyvin pitkälti potentiaalisen tuotannon suuruuden. On kuitenkin vaikea uskoa, että talouden potentiaali muuttuisi joka vuosi näin merkittävästi.

Suomen osalta ongelmia tuottaneekin kokonaistuottavuuden laskentaan käytettävä menetelmä, joka aikaansaa voimakkaasti myötäsyklisen käsityksen (potentiaalisen) kokonaistuottavuuden ja näin myös potentiaalisen tuotannon muutoksista. Osittain ongelmat juontunevat myös siitä, miten komissio arvioi NAIRU-työttömyysasteen tason. Mainittakoon, että komission arvioissa mm. Espanjan ja Kreikan tasapainotyöttömyysaste on 20 prosentin luokkaa.

Suomen hallitus on hyväksynyt ns. Fiscal Compact –sopimuksen, jonka mukaan rakenteellinen alijäämä ei saisi ylittää 0,5 prosentin tasoa bkt:sta, kun julkinen velka on lähellä 60 prosentin bkt-suhdetta. Kun tähän lisätään se, että komission arvioissa Suomen potentiaalinen tuotanto näyttäisi seuraavan pitkälti toteutunutta tuotantoa ja samalla rakenteelliset alijäämät toteutuneita alijäämiä, seurauksena on finanssipolitiikan hyvin vaatimaton liikkumavara laskusuhdanteissa – mikäli siis sopimuksesta halutaan pitää kiinni.

Rakenteellisen alijäämän 0.5 prosentin raja onkin osoittautumassa Suomen tapauksessa tiukemmaksi kuin komission aiempi ohjeistus (ns. Maastricht-sääntö), jonka mukaan toteutuneet julkiset alijäämät saavat olla maksimissaan 3 prosenttia bkt:sta.

Siinä, että teoreettisten käsitteiden laskentaan liittyy ongelmia ja suurta epävarmuutta, ei ole mitään uutta. Mutta kun nämä käsitteet sidotaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, tieteen sisäisestä ongelmasta tulee koko maan päätöksentekoa koskeva ongelma.