1. Julkaisuhaku
2. Populismi ei ole ratkaisu globalisaation trilemmaan

Populismi ei ole ratkaisu globalisaation trilemmaan

Nationalismin ja populismin suosio on viime aikoina kasvanut Atlantin molemmin puolin. Suomessahan tämä ilmiö on jo vanha ja kääntynyt laskuun. Poikkeama kansainvälisestä trendistä ei kuitenkaan välttämättä ole peruuttamaton.

Näinä aikoina Dani Rodrikin (kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori Harvardissa) lanseeraama ”globalisaation trilemma” on erittäin relevantti. Sen mukaan on mahdollista valita vain kaksi kolmesta seuraavasta: demokratia, globalisaatio ja kansallinen itsemääräämisoikeus. Nationalismi ja populismi korostavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja pyrkivät rajoittamaan globalisaatiota. Demokratiakin saattaa samalla kärsiä.

Rodrikin hypoteesi on jo 10 vuotta vanha, mutta hän on sittemmin jalostanut sitä mm. kirjassaan ”Globalisaation paradoksi” ja muissa kirjoituksissaan. Tarkennukseksi todettakoon, että Rodrik puhuu trilemmansa yhteydessä nykyään ”hyperglobalisaatiosta”, jossa on poistettu kaikki esteet tavaroiden, palvelujen, pääomien (rahan) ja työvoiman liikkuvuudelta kansallisten rajojen yli – kuten esimerkiksi euroalueella. Trilemma tarjoaa yhden hyödyllisen välineen jäsentää maailman historiallisia ja ajankohtaisia ilmiöitä.

Globalisaatiota rajoitettiin voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, jota usein kutsutaan valuuttajärjestelmänsä mukaan Bretton Woods -kaudeksi. Tuolloin nähtiin, että maailmantalouden järjestelmän tuli vastata kansallisvaltioiden taloudellisia ja sosiaalisia tarpeita. Rajoitettiin kansainvälisiä pääomaliikkeitä, työvoiman liikkuvuutta ja kauppaa. Pyrittiin noudattamaan kiinteitä valuuttakursseja.

Systeemi ei ollut ristiriidassa demokratian eikä kansallisen itsemääräämisoikeuden kanssa. Asetelma helpotti, ellei suorastaan edistänyt hyvinvointivaltion rakentamista monissa maissa. Toisaalta järjestelmä natisi aika ajoin liitoksissaan, kun kansainvälistä kauppaa oli vähitellen hiukan vapautettu ja osaksi juuri sen myötä maat ajautuivat välillä maksutasekriiseihin ja devalvaatioihin.

Bretton Woods -järjestelmän sisään rakennetut taloudelliset ristiriidat kuitenkin johtivat sen hajoamiseen 1970-luvun alussa. Pian sen jälkeen tapahtui globalisaation uusi tuleminen Reaganin ja Thatcherin johdolla. Osana tätä uusliberalismia (tai ”Washingtonin konsensusta”) alettiin purkaa hyvinvointivaltion järjestelmiä – tai ainakin uusi globalisaatio rajoitti kansallista itsemääräämisoikeutta talouspolitiikassa niin, että hyvinvointivaltion kehitys alkoi hidastua.

EU ja sen talous- ja rahaliitto edustavat myös reaktiota uuteen globalisaatioon. Yhteinen kauppa- ym. politiikka suhteessa ulkopuolisiin maihin (”Fortress Europe”), kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmeiset rajoitukset ja demokratiavaje osoittavat, miten monin eri tavoin EU on kiemurrellut globalisaation paineen alla. Se osoittaa, ettei trilemmaa ratkaista välttämättä valitsemalla selkeästi kaksi sen kolmesta vaihtoehdosta.

Uusliberalismin ja uuden globalisaation väitettiin mm. johtavan nopeampaan talouskasvuun, kun esteet tuotannontekijöiden kansainväliselle liikkuvuudelle poistuvat. Rodrikin mielestä on kuitenkin ironista, että nopein talouskasvu tuolla kaudella saavutettiin sellaisissa maissa kuin Kiina, Intia, Japani ja Etelä-Korea, jotka eivät koskaan lähteneet siihen täysillä mukaan. Nehän rajoittivat työvoiman ja pitkälti myös pääomien liikkuvuutta.

Nykymaailmassa mm. Kiina rajoittaa demokratiaa hyvin pitkälle, ja epädemokraattisuudesta voidaan moittia monia muitakin. Esimerkiksi Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on ajanut voimakkaasti EU:n demokratisointia. Hän on väittänyt, että unioni ei muuten pysyisi kasassa. EU:n tai euroalueen ongelma on kuitenkin se, että demokratisointi johtaisi entistä pitemmälle menevään ylikansallisuuteen ja vähäisempään kansalliseen itsemääräämisoikeuteen, mitä eri jäsenmaiden kansalaiset eivät hyväksyisi.

Jos kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ei haluta luopua, niin Rodrikin trilemman mukaan on valittava joko demokratia tai globalisaatio. Ajan henki on nyt pyrkiä rajoittamaan globalisaatiota. Se ei kuitenkaan tapahdu kansainvälisillä sopimuksilla kuten sotienjälkeisenä aikana vaan kansallisista lähtökohdista. Kyse on taloudellisesta nationalismista, ja samassa yhteydessä puhutaan myös populismista.

Brexit suuntautuu maahanmuuttoa ja myös EU:ta vastaan. Se siis torjuu globalisaatiosta vain yhden ulottuvuuden, mutta se pyrkii myös vahvistamaan kansallista itsemääräämisoikeutta. Suomen persuilla on paljon yhteistä sen kanssa. Donald Trump pyrkii voimakkaasti rajoittamaan maahanmuuttoa (mm. muurilla Meksikon rajalle), pääomien liikkuvuutta (rangaistuksilla maasta lähteville yrityksille) ja ulkomaankauppaa (irtaantumalla kauppasopimuksista ja korkeilla tuontitulleilla). Laajemmin ottaen demokratian kannalta ongelmallista on rasismi sekä uuden politiikan läpivientiä vauhdittamaan tarkoitettu median ja julkisuuden manipulointi valepuheineen ja -uutisineen.

Saattaa todellakin käydä niin, että globalisaatio on se ulottuvuus, joka Rodrikin trilemmasta putoaa pois kaikkein selvimmin. Globalisaation nähdään hyödyttäneen paitsi Kiinan kaltaisia nousevia talouksia myös kehittyneiden maiden melko kapeaa eliittiä, joka koostuu ennen muuta rahoitussektorista ja korkean taitotason hankkineista ammattilaisista. Globalisaation rajoittaminen on vastoin tuon oligarkian etuja, mutta samalla se tekee jälleen mahdolliseksi kansallisen sääntelyn sekä vero- ja hyvinvointipolitiikan.

Presidentti Trumpissa herättää suurta kummastusta se, että hän väittää ajavansa kansan etua rajoittamalla globalisaatiota, mikä kuitenkin toimii juuri sen eliitin etujen vastaisesti, jonka edustajilla hän on miehittänyt oman hallituksensa. Lisäksi hänen poliittiset ratkaisunsa mm. verotuksen, terveydenhuollon ja ilmastonmuutoksen suhteen ovat ilmiselvästi vastoin kansan etua. Mutta ehkä hän laskelmoi, että toistamalla härskejä valheita mahdollisimman monta kertaa ne alkavat kansalaisten korvissa kuulostaa siltä kuin niissä olisi sittenkin jotain perää. Kuten Saska Saarikoski mainitsee, Trump on omaksunut keinon, jolla Hitler ohjeisti propagandaansa.

Sikäli Trump on hyvin ajan hengessä mukana, että hän sanoo haluavansa ottaa mukaan ne kansalaiset, jotka ovat jääneet (mm. globalisaation takia) osattomiksi. Onhan osallistava (inklusiivinen) kasvu nyt se vaihtoehto, jota laajasti tarjotaan: markkinatalouden ja talouskasvun hedelmien tulee jakaantua aiempaa tasaisemmin. Näin ei myöskään muodostu sellaisia kansalaisryhmiä, syrjäytyneitä, jotka kokevat jääneensä niistä paitsi, ja jotka antautuvat populismin ja jopa ääriliikkeiden vietäviksi.

Tämä on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Juuri tätä neuvottomuutta heijastaa populististen ja ääriliikkeiden voittokulku. Ne tarjoavat helppoja ratkaisuja, jotka vetoavat moniin, mutta jotka eivät tule toimimaan.

Rodrik kaipaa jonkinlaista ”maailmanhallitusta”, joka takaisi yhteisten pelisääntöjen noudattamisen niin, ettei häviäjiä tulisi. Kun se ei ole mahdollista, hän huomauttaa vanhasta havainnostaan, että avoimilla kansantalouksilla on yleensä suuremmat julkiset sektorit, kattavammat sosiaaliset turvaverkot ja laajempi talouden sääntely. Paradoksi on siinä, että tällaisten järjestelmien ylläpito näyttää edellyttävän luopumista hyperglobalisaatiosta.

Toisenlainen paradoksi nousee esiin, jos pitävät paikkansa ne tutkimukset, jotka osoittavat globalisaation sijasta teknologisen kehityksen (informaatioteknologian, robottien ym.) aiheuttaneen teollisten työpaikkojen vähenemisen ja eriarvoisuuden kasvun. Tällöinhän Trumpin pyrkimykset palauttaa teollisuuden työpaikkoja rajoittamalla globalisaatiota osoittautuvat täysin harhaisiksi, puhumattakaan siitä, että se olisi hyvin vaikeaa, vaikka syynä olisikin ollut globalisaatio. Se ei kylläkään ole ainoa hänen linjanvetonsa, joka aiheuttaa hämmennystä, pelkoa ja myöhemmin suurta pettymystä.