Pitkää ikää!
Kymmenen vuotta sitten väestöennusteet kertoivat, että väkilukumme kasvaa vuoteen 2023 asti ja kääntyy sitten pysyvään laskuun. Ennen rivien harvenemista meitä olisi parhaimmillaan tuolloin 5 320 783 henkeä. Tilastotieto marraskuulta ilahdutti, että lajitovereita olikin jo nyt enemmän eli 5 399 090. Ja tuoreimman väestöennusteen mukaan meitä jatkossa olisi aina vaan enemmän siten, että vuoden 2040 tietämissä ylittyy kuuden miljoonan suomalaisen haamuraja. Se on hyvä uutinen harvaanasutussa maassa. Elinajanodotetta koskevan ennusteen valossa alkaa kyllä tehdä tiukkaa se, olenko sitä itse juhlistamassa.
Ilonaiheiden lisäksi luvut hämmentävät. Käsityksemme tulevien suomalaisten määrästä on muuttunut miljoonalla hengellä kymmenessä vuodessa. Tämä kertoo myös siitä, miten väestökehityksen arviointiin liittyy suuria ennustevirheitä ja tulevaisuuden arvioinnin vaikeutta. Näin on varmaan aina ja kaikkialla, mutta siitä huolimatta aihetta kannattaa hämmästellä ja pohtia.
Eläketurvakeskuksen tutkimuspäällikkö Mikko Kautto noteerasi Suomen ja Ruotsin väestöennusteiden eroja nettikolumnissaan 1.12.2011. Ruotsissa, toisin kuin meillä, ennusteen laatijat katsovat, että eliniän pitenemisvauhti alkaa vähitellen hiipua tulevina vuosikymmeninä. Lopputuloksena on se, että ainakin väestöennusteissa suomalaisnaiset elävät ruotsalaisnaisia pidempään tulevaisuudessa. Mahtaakohan ruotsalaisia harmittaa?
Ennusteiden menetelmät eivät helposti aukea maallikoille. Suomessa lähtökohta on periaatteessa yksinkertainen eli toteutunutta kehitystä jatketaan tuleville vuosille ja vuosikymmenille. Esimerkiksi kuolevuuden oletetaan laskevan samaan tahtiin kuin se laski tultaessa vuosista 1989-1993 vuosiin 2004-2008. Tekijät korostavat laskelmien teknistä luonnetta, johon ei kannata ympätä muiden tieteenalojen arvioita vaikkapa elämäntapasairauksien vaikutuksista. Helposti laskelmat eivät siltikään avaudu, koska kunnat niputetaan vaihtelevin kriteerein alueiksi, joilla toteutuu omanlaisensa hedelmällisyys-, kuolevuus- ja muuttoliikekehitys. Laatijoiden olisi kuitenkin hyvä avata tämän menettelyn etuja suhteessa vaihtoehtoihin. Niin ikään olisi kiinnostavaa tietää se, mistä syntyvät erot EU:n ja YK:n tekemiin ennusteisiin.
Isoksi asiaksi väestöepävarmuus tulee vähintäänkin, kun muistaa ikääntymisen merkityksen talouspolitiikan tekemisen reunaehtona. Tämän päivän talouspolitiikassa korostuvat pitkän aikavälin tavoitteet. Väestön ikääntyminen on päätöksenteon keskeinen ajuri, ja siihen varaudutaan niin finanssipolitiikassa kuin rakenneuudistuksissa. Tämä lähtökohta on päätöksenteossa ollut jo ainakin runsaan vuosikymmenen. Uudet väestöennusteet merkitsevät näin myös uutta tilannearviota siitä, millaiseen kehitykseen talouspolitiikassa pitäisi varautua.
Uusimmassa virallisessa väestöennusteessa (vuodelta 2009) elinajat pitenevät selvästi aiemmin ennakoitua enemmän. Nopeassa tahdissa päätöksentekijöiden ratkottavaksi on tullut se, miten rahoitetaan uusien ennusteiden ”lupaamien” lisäelinvuosien eläke- ja hoivamenot. Kymmenessä vuodessa laskelmiin on ilmaantunut 3-4 lisäelinvuotta vuoteen 2050 mennessä.
Eläkejärjestelmässä elinaikakerroin käytännössä kumoaa pidemmän eläkeajan vaikutuksen eläkemenoon. Se edustaa siis monien ekonomistien toiveiden mukaista automaattista menokuria eli menohillintää ilman erillisiä päätöksiä vuosittain tai hallituskausittain. Toisessa vaakakupissa on se, että kuukausieläke vastaavasti pienenee, jos pidemmällä työuralla ei paikata elinaikakertoimen leikkausvaikutusta. Uusimman väestöennusteen mukaan kerroin leikkaa esimerkiksi 1980-luvun lopulla syntyneen vanhuuseläkkeestä noin 20 prosenttia.
Ekonomistiviisaus sanoo, että tulevat sukupolvet tulevat kompensoimaan elinaikakertoimen huomattavaa vaikutusta työskentelemällä pidempään, ja paraneva terveys ja toimintakyky antavat tähän edellytykset. Eläkemenoennusteissa on tehty oletus, että emme reagoi uusiin lisäelinvuosiin laisinkaan. Ainakin ekonomistille se olisi hyvä perustella.
Yhteiskuntapolitiikassa joudutaan ottamaan kantaa siihen, miten arvioidaan tavallisten kansalaisten muuttavan valintojaan, kun elinajat entisestään pitenevät. Julkinen talous ei ole ainoa sektori, joka siihen sopeutuu.