Perhevapaauudistuksen nousu ja tuho
Perhevapaauudistus haaksirikkoutui ja upposi lopullisesti 12.2., kun hallitus ei päässyt sopuun sen jatkosta. Kuten monessa ulostulossa on todettu, uudistus olisi ollut tärkeä sukupuolten tasa-arvon ja perheen ja työelämän yhteensovittamisen kannalta. Erityisesti tarpeellista olisi ollut uudistaa kotihoidon tuen aiheuttamaa köyhyysloukkua, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 13.2. hyvin esitettiin. Tässä lienee kuitenkin uudistuksen poliittinen ongelma.
Mielestäni ennusmerkit tämän uudistuksen tuholle olivat voimakkaasti esillä jo sen syntyvaiheissa. Hallitus asetti jo alun alkaen tavoitteelle erittäin ristiriitaiset ja toisiaan poissulkevat reunaehdot. Näistä ristiriitaisimmat olivat, että lasten kotona hoitamisen edellytykset kolmivuotiaaksi asti tulee säilyttää, työllisyyden ja sukupuolten tasa-arvon tulee parantua ja silti rahat uudistukselle pitää löytää nykyisen budjetin sisältä.
Avataan tätä hieman: sukupuolten tasa-arvoa on hankala lisätä ilman, että joko lisätään isille kiintiöityä isyysvapaata tai heikennetään (nykyään valtaosin äitien käyttämää) mahdollisuutta hoitaa lasta kolmivuotiaaksi asti kotona. Ensimmäinen vaihtoehto heikentäisi työllisyyttä, toinen taas oli suljettu pois jo reunaehdoissa. Siten jo nämä vaihtoehdot ilman vaatimusta pysyä nykyisen budjetin sisällä ovat ristiriidassa keskenään. Lisäksi jos muuten pidettäisiin vapaat ennallaan mutta lisättäisiin isille kiintiöityjä vapaita, budjettirajoite ei pitäisi. Yhteenveto on siis, että vaikka uudistukselle olisi paljon muitakin tarpeita liittyen joustavaan perhe- ja työelämän yhteensovittamiseen, syyt perhevapaauudistuksen kaatumiselle löytyvät näistä yllämainituista.
Jos ajattelee tilannetta taloudelliselta kannalta, rajoittavin hallituksen uudistukselle asettamista reunaehdoista oli mielestäni ehto, että lasten hoitamista kolmivuotiaaksi asti kotona ei saisi rajoittaa. Ilman tätä ehtoa budjettirajoite ei olisi niin suuri ongelma, ja samalla sukupuolten tasa-arvoa olisi helpompi parantaa.
Kotihoidon tuki on usealle äidille köyhyysloukku. Se kannustaa lapsen vanhempaa olemaan usean vuoden ajan kotona lasta kohden, ja äidit usein tarttuvat tähän mahdollisuuteen. Aktiivimallista käytävä keskustelu on tuonut esiin ainakin sen seikan, että työnhaun edellytykset heikkenevät sitä enemmän, mitä pidemmän ajan on poissa töistä. Hallituksen, joka ajaa aktiivimallin kaltaisia toimia, olisi siten tässä perhevapaauudistuksessa voinut olettaa olevan samassa linjassa ja tekevän nykyiselle tilanteelle jotain.
Toisin kuin Helsingin Sanomien 13.2. pääkirjoituksessa, tilastojen valossa tämä köyhyysloukku tai ainakin työttömyysloukku voi kohdata itse asiassa laajoja kantaväestön ryhmiä. Kotihoidon tukea nimittäin käytetään varsin laajasti kaikissa taustaryhmissä aina siihen saakka, kunnes nuorin lapsi täyttää kolme ja oikeus tukeen loppuu. Toki lähempänä tukijakson loppupäätä ovat yliedustettuina heikommasta työmarkkina-asemasta tulevat, mutta silti käyttäjissä on runsas edustus kaikista taustaryhmistä. Näitä taulukoita on esitetty esimerkiksi raportissa ”Varhaiskasvatuksen tiekartta vuosille 2017–2030” ja lyhyemmin Talous & Yhteiskunta –lehden artikkelissa.
Poliittiselta kannalta ymmärrän, että kyseessä on hankala ja tunteita herättävä asia. Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko kertoi perusteluksi uudistuksen peruuntumiselle, että liian monen perheen asema olisi heikentynyt. Tätä ei halua kukaan.
Järkevästi uudistettu malli huolehtisi siitä, että perheiden asema ei heikkene liikaa, samalla kun kannustimet työn teolle eivät olisi niin heikot, että köyhyysloukkuja syntyy, kuten nykyään. Ehkä poliittiselta kannalta voitaisiin edellyttää myös tiettyä linjakkuutta hallituksen toimenpiteiltä: joko työttömiä tarvitsee aktivoida tai ei, kumpi se nyt on?