Kuka pelkää finanssipolitiikan viisastenkerhoa?

Labore-blogi Seija Ilmakunnas

Syvä talouskriisi jättää aina jälkensä – sekä talouteen että myös yhteiskuntapolitiikkaan. Nytkin erityisesti Euroopasssa ja Yhdysvalloissa siitä on jäämässä muistoksi pitkittynyt työttömyys ja julkisen talouden velkaongelmat. Kärjistetyimmillään nämä seurausvaikutukset tuntuvat ns. reunavaltiossa (PIGS-maat), joissa tiukat leikkaus- ja kiristyspaketit seuraavat toistaan. Sijoittajien silmissä lopullista varmuutta saneerausohjelmien uskottavuudesta ei ole, ja näiden maiden kansalaiset saavat vielä pitkään elää taloudellisen ja osin myös poliittisen epävarmuuden keskellä. Tätä laskua maksetaan myös talouskasvun imuun paremmin mukaan päässeissä maissa kuten Suomessa, sillä yhteinen raha tekee yksittäisen euromaan velkakriisistä yhteisen ongelman.

Talouskriisin yksi muistutus on se, että julkisessa taloudessa on syytä olla elvytysvaraa pahojen päivien varalle, jotta talouspolitiikan avulla voidaan loiventaa suhdannevaihteluja. Tällöin julkinen velka voi taantuman aikana tilapäisesti kasvaa ilman, että pidemmällä aikavälillä joudutaan hallitsemattomaan velan kasvuun. Pulmaksi Euroopassa näyttää muodostuvan kuitenkin nyt se, että julkisen talouden kiristyksiä joudutaan toteuttamaan samanaikaisesti eri puolilla, välillä liki paniikkitunnelmissa. Säästökuurit uhkaavat taittaa kysyntää koko alueella, ja keskinäinen vetoapu jää tämän vuoksi vaisummaksi kuin ilman finanssipolitiikan kiristyksiä. Monissa maissa talouskriisin synnyttämä lisävelka näyttää sekä velan lähtötason että kiristyspolitiikan vaimentaman talouskasvun valossa vaikeasti hoidettavalta. Tässä vaiheessa onkin jo aika luontevaa kysyä, mikä meni pieleen. Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Pelastuspakettien sorvaamisen rinnalle onkin tullut keskustelu ennaltaehkäisevistä lääkkeistä, jotta jatkossa esimerkiksi väärinajoitetuilta ja mitoitetuilta menoleikkauksilta voitaisiin välttyä. Kriisi on tuonut muodikkaaksi ns. finanssipolitiikan instituutiot, ja erityistä potkua aihepiiri on saanut kansainvälisten järjestöjen suosituksista. Näillä instituutioilla tarkoitetaan sellaisia ”hyviä käytäntöjä”, jotka ovat omiaan tuottamaan kansalliseen finassipolitiikkaan sekä pitkän aikavälin kestävyyttä että elvytysvaraa (ja vielä tässä järjestyksessä). Niiden rinnalla oma lukunsa on euroalueen talouspolitiikan koordinaation syventäminen, joka sekin on talouskriisin vaudittamana saamassa uuden vaihteen päälle.

Esimerkkejä kansallisista ”hyvistä käytännöistä” ovat sekä valtion menokehykset että ns. finanssipolitiikan neuvostot. Viimeksi mainitut ovat erilaisista hallinnon ulkopuolisista riippumattomista asiantuntijoista koostuvia raateja, joille annatut toimeksiannot ovat kuitenkin vaihdelleet hyvin paljon maasta toiseen. Viime kädessä niiden tehtävänä on olla lahjomattomia totuudentorvia. Ennusteita tehdessään ne eivät sorru liian toiveikkaisiin näkemyksiin ja pitävät näin arviot julkisen talouden liikkumavarasta kaidalla tiellä. Aiemmin tehtyjen päätöksien vaikutuksia arvioidessaan ne raportoivat viileän puolueettomat tuloksensa siitä, toteutuiko luvattu budjettikuri ja paraniko työllisyys niin kuin uudistusten perusteluissa luvattiin. Tällöin ne eivät unohda myöskään kertoa politiikan ei-toivotuista sivuvaikutuksista. Näin haetaan kuria ja läpinäkyvyyttä myös itse päätöksentekoon. Tämä on omiaan ehkäisemään esimerkiksi sitä, että suhdanneluontoiset verotuotot pistetään menemään pysyvinä menojen lisäyksinä.

Valtiontalouden menokehyksillä on Suomessa vakiintunut asema, ja nyt moni taho on ilmoittautunut tukemaan myös talouspolitiikan riipumattoman arviointiraadin perustamista. Sitä ehdotti mm. OECD viime kevään maakatsauksessaan, ja eduskunnan puhemies Sauli Niinistö on esittänyt vakauneuvostoksi nimetyn ”viisastenkerhon” perustamista. Talousneuvoston sihteeristön tuoreessa julkaisussa raatiajatus sai kannatusta, joskin valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin edustajat suhtauivat siihen nuivasti. Tämä on mielenkiintoista sinänsä, mutta ei ehkä kuitenkaan kovin yllättävää, sillä tieto on valtaa myös finanssipolitikkassa. Valtiontalouden tarkastusvirasto antoi ajatukselle myös tukea, jos kohta se samalla ilmoitti itsekin jo hoitavansa tätä tehtävää vieläpä perustuslain nojalla.

Suomessa julkisen talouden hoito on perinteisesti ollut vastuullista eli menojen ja tulojen tasapaino on ollut finanssipolitiikan keskeinen ohjenuora. Tämän perinteen valossa voi jopa hieman yllättää se, että finanssipolitiikan viisastenkerho on näinkin vahvassa myötätuulessa myös Suomessa. Eri kannatuspuheenvuorojen käyttäjillä lienee toki kovin erilaisia motivaatioita kannatuksensa taustalla. Vilpitön halu parempaan päätöksentekoon on toivon mukaan niistä tärkein. Sen rinnalla on myös toivetta esimerkiksi kolmikantaisen valmistelun korvaamiseen uusilla käytännöillä ja myös halu saada talouden asiantuntijat tekemään talouspolitiikan ikävät likaiset työt. Konkreettisimmillaan tämä olisi valmiiden leikkauslistojen laatimista ja niiden esille tuomista ”objektiivisina totuuksina”. Politiikkaa ei finanssipolitiikasta kuitenkaan voi eikä pidäkään siivota pois.

Finanssipolitiikan viisastenkerho ei ole oikotie onneen. Mielestäni sillä kuitenkin voisi Suomessa olla merkitystä ennen kaikkea talouspolitiikan valmistelun ja päätöksenteon sparraajana. Osaava ja arvostettu ammattilaisjoukko voisi olla se haastaja, joka pakottaa esimerkiksi viralliset kestävyysvajelaskelmat läpinäkyviksi sekä verouudistusten perustelut ja taloudelliset vaikutusarviot kriittisen ulkopuolisen tarkastelun kestäviksi. Viimeksi hämmennystä on herättänyt se, että energiaveropaketin yhteydestä puuttuivat arviot uudistuksen tulonjako- ja inflaatiovaikutuksista.

Minäkin kannatan finanssipolitiikan neuvoston perustamista. Kunhan neuvosto on oikeasti riippumaton, riittävästi resurssoitu ja läpinäkyvä instituutio, jonka jäsenistö edustaa vahvaa ja monipuolista tutkimusosaamista ja joka julkaisee kaikki tuotoksensa myös yhteiskunnallista keskustelua varten.