Keynesiläisen elvytyspolitiikan voittokulku jatkuu

Labore-blogi Heikki Taimio

Pari päivää sitten ilmestyneessä blogikirjoituksessaan ”Keynes on pääsemässä pikkuhiljaa voitolle” (”Keynes Is Slowly Winning”) talousnobelisti Paul Krugman selittää keynesiläisen elvytyspolitiikan viimeaikaista voittokulkua sillä, että ajan myötä antikeynesiläiset talousreseptit – kuten se, että vyönkiristykset lisäävät talouskasvua – ovat osoittautuneet vääriksi. Mutta tapahtuneet linjanmuutokset näyttävät olleen kiinni lähinnä henkilövaihdoksista, jotka kumma kyllä liittyvät kahteen legendaariseen makrotaloustieteilijään, Stanley Fischeriin ja Rudiger Dornbuschiin, joihin viittasin jo viime kerralla.

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi oli heidän oppilaansa ja toimitti kirjan yhdessä Dornbuschin kanssa. Myös Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) pääekonomistina jo vuodesta 2008 toiminut Olivier Blanchard oli heidän oppilaansa ja kirjoitti Fischerin kanssa makrotalousteorian merkittävän oppikirjan. Nyt OECD:n pääekonomistina on aloittanut Catherine L. Mann, joka kuuluu samaan sarjaan, kuten Krugman mainitsee. Maailman merkittävimmistä johtavista ekonomisteista poikkeuksen näyttää muodostavan Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja Janet Yellen, mutta hän oli kahden muun keynesiläisen (ja nobelistin), James Tobinin ja Joseph Stiglitzin oppilas.

Suunnanmuutos on ollut ällistyttävä. En tiedä, onko näitä nimityksiä ohjaillut kukaan, mutta en ihmettelisi, jos takana olisi ollut joku Bilderberg-ryhmä tai vastaava. Jos oli, niin siitä ei tietenkään hiiskuta julkisuuteen halaistua sanaa. Toisaalta on kiehtova ajatus, että ”jossain” on ollut näin paljon erittäin vaikutusvaltaista talouspoliittista silmää.

Mutta edelleen löytyy myös vaikutusvaltaisia vastarannan kiiskejä. Blanchard ja Mann tuskin voivat toimia täysin vapaasti kansainvälisissä järjestöissään. Yhdysvalloissa ei ole republikaanien tiukan vastustuksen takia mahdollista harjoittaa finanssipoliittista elvytystä. Euroalueella saksalainen irrationaalinen inflaatio- ja velkakammo haittaa EKP:n toimintaa – Mann on arvioinut (s.17, Box 1.1.) sen rahapolitiikan olevan edelleenkin kiristävää – ja estää kunnollisen finanssipoliittisen ekspansion. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin ja varapuheenjohtaja Jyrki Kataisen investointipaketti, jonka alkuperäinen tarkoitus lienee ollut saada Europarlamentin sosialistit hyväksymään uuden komission nimitys, on osoittautunut kuviteltua paljon vaatimattomammaksi ja herättänyt vakavia epäilyksiä sekä siellä että täällä.

EU:ssa elvyttävän finanssipolitiikan käynnistämisen ongelma on, että Saksa vastustaa ”velkaelvytystä” henkeen ja vereen. Kun melkein koko muu maailma – edellä mainitut johtavat ekonomistit etunenässä – vaatii siltä tuntuvia panostuksia, niin liittokansleri Angela Merkelin ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäublen torjuvat sen jyrkästi. Se ei käy, koska heidän mielestään silloin Saksa lähettäisi euroalueen kriisimaille signaalin, että nekin voisivat taas aloittaa holtittoman velkaantumisen. Ikään kuin he eivät olisi kuulleetkaan Blanchardin johtamien IMF:n ekonomistien osoittamasta mahdollisuudesta, että elvytys saattaisi maksaa itse itsensä.

Samanlainen ”velkaelvytyskammo” hallitsee myös monia suomalaispoliitikkoja. Tämä on johtanut heidät kehittelemään enemmän tai vähemmän kyseenalaisia konsteja kiertää valtion velkaantuminen kuten esimerkiksi myymällä valtion omaisuutta tai perustamalla kansanpankki.

Seuraamme jännityksellä, milloin keynesiläisen elvytyspolitiikan voittokulku ulottuu näihin eurooppalaisiin sokeisiin pisteisiin. Suomessa poliitikot ja korkeat virkamiehet ovat perinteisesti vedonneet IMF:n ja OECD:n politiikkasuosituksiin, mutta nyt jäljelle on jäämässä ainoastaan EU:n komissio, jossa meillä on ”oma mies”. Ehkä toivoa on sittenkin enemmän Suomen kuin Saksan kohdalla. Mutta euroalueen todellisesta elvyttämisestä ei taida tulla mitään ennen kuin Saksan yli kävellään – ja oikein kunnolla.