Kerrottu kerroin

Labore-blogi Ilpo Suoniemi

Taloustaantumassa huomio on Euroopassa keskittynyt julkiseen velkaan. Lyhyellä aikavälillä velan bkt-suhteen kehitystä säätelee yksinkertainen yhtälö, jossa on kaksi komponenttia: julkisten menojen ja tulojen bkt:hen suhteutettu erotus, ns. perusjäämä sekä toisena tekijänä velan koron ja talouden kasvuvauhdin erotus kertaa velan bkt-suhde. Yhtälö on identiteetti, so. aina voimassa, ja sellaisena banaali, jos siinä esiintyvien suureiden väliset syy-seuraussuhteet jätetään huomiotta.

Politiikkasuosituksissa on korostettu menoleikkausten myönteistä vaikutusta ”markkinoiden luottamukseen” ja tätä kautta velan korkotason alenemiseen. Kansainväliset rahoituslaitokset joko suosittavat tai kuten Kansainvälinen valuuttarahasto ja sen troikkakumppanit suorastaan vaativat menoleikkauksiin perustuvaa vyönkiristyspolitiikkaa. Budjettitalouden tasapainottamisen kannalta vaihtoehtoiset veronkorotukset nähdään yleensä kielteisessä valossa ja turhina, tarvittavaa vyönkiristystä lykkäävinä toimina. Menoleikkausten luottamusta vahvistavaan rooliin on luotettu vahvasti, vaikka esimerkiksi Euroopassa velan korot alenivat EKP:n ilmoitettua 6.9.2012 ostavansa (tarvittaessa) rajatta Euroalueen lyhyitä valtion velkapapereita eikä kriisimaissa tehtyjen menoleikkausten seurauksena.

Usein yhtälössä unohdetaan julkisten menojen kerroinvaikutus, so. se, kuinka suuri bkt:n muutos on suhteessa tietynsuuruiseen julkisten menojen leikkaukseen. Kerroin on erityisen suuri taantumassa, jolloin talouden tuotantokuilu (potentiaalisen ja todellisen tuotannon välinen erotus) kasvaa taantuman aiheuttaman työttömyyden seurauksena. Tällöin kansantalouden peruskurssilla opitun mukaan menoleikkaukset johtavat kansantuotteen supistumiseen.

Ennen taantumaa kerroinvaikutuksen merkitys ja sitä koskeva empiirinen tutkimus jäi vähitellen sivuun taloustieteen valtavirrasta. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi, että julkisten menojen kerroinvaikutus on (kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, myös sotatilassa) noin 0,5, siis julkisten menojen lisäyksestä noin puolet menee hukkaan. Viime syksynä IMF muutti kantaansa ja myönsi vaikutuksen olevan 2–3-kertainen aiempaan arvioon verrattuna. Lisäksi julkisten menonlisäysten (tai -leikkausten) kerroinvaikutuksia arvioivat tutkimukset yleensä niputtavat kaikki menot yhteen, ts. ne olettavat, että terveydenhoito- ja koulutusmenoilla on sama vaikutus kuin esimerkiksi puolustusmenoilla tai pankkituella ja unohtavat tuotantokuilun merkityksen.

Erityisen vakavat kerrannaisvaikutukset summittaisella vyönkiristyspolitiikalla on kansanterveyteen. Usein leikkaukset suunnataan terveydenhoito- ja välttämättömimpiin sosiaaliohjelmiin, joiden kerroin on selvästi muita menoja suurempi. Lisäksi leikkausten vaikutukset kertautuvat ei vain työttömyytenä vaan suoraan ihmishenkien menetyksenä, kuten Stuckler ja Basu tuoreessa kirjassaan The Body Economic: Why Austerity Kills vakuuttavasti osoittavat. Kreikassa terveydenhoitobudjettia leikattiin 40 prosentilla ja asumistuen leikkaukset ja ahdinko ajoivat ihmisiä kodittomiksi. Tämä johti tartuntatautien, mielenterveysongelmien ja itsemurhien lisääntyessä kreikkalaiseen murhenäytelmään.

Sitä vastoin Islannissa pidettiin kansanäänestys, ylivelkaantuneet saivat velkahuojennuksia, asumistuki ja toimeentulotuki turvattiin ja työllistymis- ja aktivointiohjelmia kehitettiin. Julkisten menojen bkt-osuus toki nousi 10 prosenttiyksikköä ja terveysmenojen osuus 21:sta prosentista 25:en eikä kansanterveys vaarantunut. Islannin demokratia asetti ihmiset pankkien edelle ja säästi samalla ihmishenkiä. Julkisen talouden tasapainottaminen rikkaiden verotusta kiristämällä ja jättäen keskeiset sosiaali- ja terveysohjelmat säästöjen ulkopuolelle osoittautui myös onnistuneeksi talouspolitiikaksi, jonka Kansainvälinen valuuttarahasto jälkiviisaudessaan myönsi.

Euroopan tilannetta arvioitaessa on hyvä muistaa, että järkyttävimmät kerrannaisvaikutukset aiheutti Heinrich Brüning (Saksan valtakunnankanslerina vuosina 1930–32), jonka hätätilahallituksen ajama ja viennin hintakilpailukyvyn vahvistamiseen tähtäävä vyönkiristys- ja deflaatiopolitiikka johti Saksassa natsivaltaan.