Kansainvälisen valuuttarahaston viisastenkivet uudelleen arvioinnin kohteena
IMF:n pääekonomisti Olivier J. Blanchard yhdessä järjestön ekonomistien Giovanni Dell’Ariccian ja Paolo Mauron kanssa julkaisivat viime kuussa keskustelualoitteen, joka sai laajaa kansainvälistä huomiota. Kirjoituksessa oli keskiössä ehdotus inflaatiotavoitteen nostamisesta kahdesta prosentista jopa neljään prosenttiin. Pian tämän jälkeen valuuttarahaston sarjassa ilmestyi myös toinen järjestön tutkijoiden kirjoitus, jossa päädyttiin siihen, että ”verot ja muut pääomaliikkeisiin kohdistuvat rajoitukset voivat olla hyödyllisiä, ja ne kuuluvat osaltaan politiikantekijöiden työkalupakkiin”. Näiden keskustelualoitteiden merkitys ei ole vähäinen – varsinkin kun ne tulevat IMF:n sisältä ja yksi kirjoittajista on järjestön pääekonomisti. Voidaan jopa sanoa, että ne kyseenalaistavat Kansainvälisen valuuttarahaston aiemmin omaksumat talous- ja rahapolitiikan perustotuudet, eräänlaiset järjestön viisastenkivet, joihin sen politiikkasuositukset ja toiminta ovat vuosikymmeniä nojanneet.
Inflaatiotavoitteen tarkistaminen reilusti ylöspäin tuntuu radikaalilta ehdotukselta erityisesti Euroopassa, jossa EKP vahtii kahden prosentin inflaatiotavoitteen toteutumista parhaisiin saksalaisiin perinteisiin nojaten. Matalan inflaation hyvät puolet ovat ilmeiset. Tämänhetkinen talouskriisi on kuitenkin tuonut matalan inflaation – ja sitä heijastelevan matalan nimellisen korkotason – ongelmat esiin. Kyse on paljon puhutusta ”nollakoron ongelmasta” (”interest rates hitting zero”), eli tilanteesta, jossa keskuspankit ovat jo laskeneet ohjauskorkonsa lähelle nollaa, jolloin perinteiset rahapolitiikan elvytyskeinot on käytetty loppuun. Blanchardin ja hänen kollegoidensa raportti tuokin esiin, että korkeampi keskimääräinen inflaatio ja samalla korkeampi nimellinen korkotaso kriisin puhjetessa lisäisivät keskuspankkien pelivaraa laskea korkoja, mikä luonnollisesti pienentäisi tuotannon putoamista ja vähentäisi työttömyyden kasvua.
On myös toinen argumentti korkeamman inflaation puolesta, jonka Paul Krugman tuo esiin blogikirjoituksessaan 13.2.2010 ja jonka ovat esittäneet esimerkiksi tunnetut taloustutkijat Akerlof, Dickens ja Perry. Tiedetään, että nimelliset palkat ovat jäykkiä alaspäin jopa pitkällä aikavälillä. Nyt matala inflaatio ja nimellisten palkkojen joustamattomuus alaspäin estävät reaalisen palkkatason sopeutumisen tehokkaaseen tasapainoon. Sen sijaan kohtuullinen inflaatio laskisi reaalipalkkoja tarpeen vaatiessa kivuttomasti. Toisin sanoen ihmisten on helpompi hyväksyä palkkojen pitäminen ennallaan kohtuullisen inflaation oloissa kuin niiden alentaminen matalan inflaation oloissa siitäkin huolimatta, että palkan ostovoima on kummassakin tilanteessa tismalleen sama. Kohtuullinen inflaatiovauhti johtaisikin palkkojen sopeutumisen kautta pienempään työttömyyteen.
Toinen Kansainvälisen valuuttarahaston sarjassa ilmestynyt kirjoitus on puolestaan siinä mielessä yllättävä, että valuuttarahasto tunnetaan nimenomaan pääomaliikkeiden kontrolloinnin vastustajana. Nyt on kuitenkin ääni kellossa muuttunut: kirjoittajien mukaan huolellisesti suunniteltu pääomaliikkeiden kontrollointi täydentää hyödyllisellä tavalla muita politiikan keinoja. Raportti myös todistaa, että pääomaliikkeitä kontrolloineet kehittyvät maat kärsivät muita vähemmän kuluneen kriisin seurauksista. Muutos ajattelussa on silmiinpistävä – ja nopea. Harvardin yliopiston professori Dani Rodrik huomauttaakin blogikirjoituksessaan 11.3.2010, että vielä niinkin myöhään kuin viime vuoden marraskuussa IMF:n johtaja Dominique Strauss-Kahn heitti kylmää vettä Brasilian hallituksen niskaan, kun se yritti padota maahan vyöryviä spekulatiivisia rahavirtoja.
IMF:n uudet linjaukset ovat toki herättäneet myös äänekästä arvostelua. Esimerkiksi The Economist kirjoitti helmikuun lopun numerossaan, että Blanchardin ehdotuksen keskeinen ongelma on se, että keskuspankit eivät aloita toimintaansa tyhjästä. Ne ovat käyttäneet kaksi vuosikymmentä vakuuttaakseen ihmiset siitä, että inflaatio pysyy kahdessa prosentissa ja ovat myös onnistuneet tasapainottamaan inflaatio-odotukset sen mukaisiksi. Oletetaan nyt, että keskuspankit ilmoittavatkin yhtäkkiä, että uusi inflaatiotavoite on neljä prosenttia. Miten voidaan vakuuttaa investoijat siitä, että muutos on tarkoitettu lisäämään politiikan joustavuutta eikä suinkaan inflatoimaan julkisia velkoja, jotka ovat paisuneet nykyisen kriisin seurauksena mittaviksi? Jos keskuspankin uskottavuudelta vietäisiin tällä tavoin pohja, seuraavan kriisin kanssa kamppailu olisi entistä vaikeampaa. Lehti pitääkin Blanchardin ideaa älyllisesti inspiroivana harjoitelmana, mutta epärealistisena toteuttaa. Toiseen kirjoitukseen pääomaliikkeiden kontrolloinnista lehti suhtautuu huomattavasti myönteisemmin.
Blanchardin ehdotusta voidaan kuitenkin pitää enemmän kuin pelkkänä teoreettisena harjoitelmana. Se antaa suuntaviivoja rahapolitiikan teolle tulevaisuudessa. Korkeampi inflaatiotavoite voitaisiin ottaa käyttöön esimerkiksi siinä vaiheessa, kun valtiot ovat saaneet velkansa tasapainotettua, jolloin ei syntyisi ainakaan edellä kuvatun kaltaista uskottavuusongelmaa. Ongelmaton ehdotus ei missään nimessä sittenkään olisi. Joka tapauksessa elämme mielenkiintoisia aikoja.