Hallituksen toimet perustuvat virheelliseen käsitykseen kustannuskilpailukyvystä

Labore-blogi Heikki Taimio

Pääministeri Juha Sipilän hallitus julkisti toissapäivänä uusia toimenpiteitä Suomen kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi. Sinänsä on myönteistä, että tavoitetta kutsutaan nyt suoraan tällä nimellä eikä enää harhaanjohtavasti joksikin ”tuottavuusloikaksi”. Kuitenkin tässä vaiheessa on paikallaan muistuttaa, että hallituksen toimet perustuvat virheelliseen ja harhaanjohtavaan käsitykseen Suomen kustannuskilpailukyvystä, joka on kirjattu hallitusohjelman Tilannekuvaan: ”Kilpailukykymme on rapautunut 10–15 prosenttia keskeisiä kilpailijamaita heikommaksi”. Tätä samaa ja suurempaakin lukua toistetaan julkisuudessa yhä tavan takaa.

Kuten Pekka Sauramo viime kevään T&Y-artikkelissaan ja blogikirjoituksessaan osoitti, hallituksen (ja Suomen Pankin) arvio Suomen kustannuskilpailukyvystä on sekä virheellinen että harhaanjohtava. Historiallisessa vertailussa kustannuskilpailukyky ei ole mitenkään heikko, vaikka se onkin sitä verrattuna Nokia-klusterin huippuvuosiin ja aikaan ennen paperiteollisuuden erityistä kriisiä. Kummallakaan ei ollut paljoa tekemistä kustannuskilpailukyvyn kanssa. (Nalle Wahlroos on osuvasti kärjistänyt, että Applen iPhone tuhosi Nokian ja iPad paperiteollisuuden työpaikat.)

Normaalisti heikko kustannuskilpailukyky johtaa ulkomaankaupan alijäämään. Kuluvan vuoden alkupuoliskolla Suomen tavaroiden ja palvelujen vienti kuitenkin ylitti niiden tuonnin 1,4 miljardilla eurolla. Voidaan tietysti väittää, että talouden joskus palatessa kohti täystyöllisyyttä tuonti paisuu, mutta tuo paluu tuskin olisi mahdollinen ilman että myös vienti kasvaa. Jos joku (tuleva) hallitus päättäisi elvytystoimista, niin niiden (infrainvestointien, t&k-panostusten tms.) olisi hyvä tähdätä myös kilpailukyvyn parantamiseen, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Tavaroiden ja palveluiden taseen ylijäämästä huolimatta hallitus haikailee sellaisen kustannuskilpailukyvyn perään, joka joskus viime vuosituhannen vaihteessa oli poikkeuksellisen hyvä. (Esimerkiksi v. 2002 tavaroiden ja palvelusten vienti ylitti niiden tuonnin peräti 11,8 miljardilla eurolla.) Kuten Sauramo on osoittanut, se ei tavoittele kilpailijamaiden tasoa vaan jotain paljon parempaa.

Pääministeri Sipilä on sanonut, että jos meillä olisi nyt oma valuutta, harkittaisiin devalvaatiota. Todellakin pahassa taantumassa ja työttömyyden kasvaessa näin oli ennen EMU-jäsenyyttä tapana tehdä, tosin usein perusteluna oli myös ulkomaankaupan hälyttävä alijäämä. Devalvaatio tulee kyseeseen kiinteän valuuttakytköksen vallitessa, mutta vapaasti kelluva oma valuutta voidaan saada devalvoitumaan alentamalla korkotasoa tai muilla rahapoliittisilla keventämistoimilla. Heikko taloustilanne voi johtaa devalvoitumiseen jo ihan markkinapaineistakin.

Ei olisi mitenkään tavatonta, että devalvaation ja devalvoitumisenkin seurauksena olisi ”ylihyvä” kustannuskilpailukyky, jollaista hallitus nyt tavoittelee muilla toimilla. Sillä tavoin maa voi kaapata itselleen markkinaosuuksia kilpailijamailtaan. Suomen suuri ongelma on nyt, ettei täällä valmistetuille investointitavaroille ole ylipäätään kovaa kysyntää maailmalla, mutta silti niiden markkinoille voidaan mennä aggressiivisella kustannusten alentamisella ja hintoja polkemalla.

Olisi varsin kohtuullista, että hallitus sanoisi suoraan tavoittelevansa juuri tätä. Tietenkin ensin sen pitäisi ymmärtää mitä on oikeasti tekemässä. Sehän tässä juuri onkin epäselvää.

Epäselvää on myös, johtavatko hallituksen nyt esittämät toimet tavoitteeseen, edes viiden prosentin parannukseen kustannuskilpailukyvyssä, ja onko näillä toimilla ylipäätään positiivisia työllisyysvaikutuksia. Pyrkimys murtaa työmarkkinoiden sopimusjärjestelmä ja leikata eri alojen palkkoja vuositasolla jopa tuhansilla euroilla johtavat varmasti kompensaatiovaatimuksiin työehtosopimusneuvotteluissa. Tällainenkin versio ns. sisäisestä devalvaatiosta on voimakkaasti deflatorinen toimenpide, joka supistaa kansalaisten ostovoimaa ja aiheuttaa velkadeflaatiota, so. velallisten vaikeuksia selvitä maksuistaan. Vaikka kustannuskilpailukyky hitusen paranisikin, voi kotimarkkinoiden taantuma syventyä niin, että lopputuloksena on työttömyyden kasvu.