1. Julkaisuhaku
2. Eurokriisi: riittääkö tulivoima?

Eurokriisi: riittääkö tulivoima?

Euroalueen kriisin hoitamiseen käytetyillä EKP:n, kriisirahastojen, komission, IMF:n ja kahdenvälisillä tukirahoilla on sanottu “ostettavan aikaa”. Sitä on tarvittu ennen kaikkea kolmeen eri tarkoitukseen:

1. Kriisimaiden finanssipolitiikan kiristämiseen, so. menoleikkausten ja veronkorotusten suunnitteluun ja toimeenpanoon.

2. Kriisimaiden kilpailukyvyn ja vaihtotaseen parantamiseen sekä tätä kautta ulkomaisen velkaantumisen vähentämiseen ns. rakenteellisilla uudistuksilla kuten palkkojen alentamisella ja työttömyysturvan heikennyksillä.

3. Pankkikriisin patoamiseen sekä kriisimaissa että niiden velkojamaissa, erityisesti Saksassa ja Ranskassa.

En nyt tarkastele lainkaan kahta ensiksi mainittua tavoitetta, vaan tyydyn viittaamaan ensimmäisen osalta äskettäin ilmestyneeseen IMF:n raporttiin ja toisen osalta tuoreeseen belgialaisen Bruegel-instituutin tutkimukseen.

Inhorealistinen, ellei suorastaan kyyninen näkemys eurokriisistä on, että kyse onkin varsinaisesti pankkikriisistä, joka on kytenyt erityisesti Saksassa ja Ranskassa mutta myös monissa muissa EU-maissa, joiden pankit ovat sotkeutuneet kriisimaiden yksityisen ja julkisen sektorin rahoittamiseen. Suomalaiset pankit ovat tässä suhteessa ongelmattomia, mutta yleisesti tiedetään jo, että myös espanjalaisten pankkien taseissa muhii isoja luottotappioita asunto- ja rakennuslainoista. Inhorealistisen näkemyksen mukaan Saksa ja Ranska eivät tosiasiassa ole niinkään kiinnostuneita kriisimaiden pelastamisesta kuin siitä, etteivät niiden omat pankit kaadu veronmaksajien syliin ja varsinkaan vaaranna vallassa olevien poliitikkojen pysymistä vallassa.

Saksan ja Ranskan pankkien saatavia kriisimaista ei ole kovin paljon käsitelty julkisuudessa, vaikka vahvat syyt olisivat sitä puoltaneet. Käsittelin asiaa lyhyesti PT:n toissakeväisen talousennusteen liitteessä, mutta sen jälkeen asiassa on tapahtunut paljon. Tänään Financial Times uutisoi Kansainvälisen järjestelypankin BIS:n tilastoista, jotka eivät valitettavasti edelleenkään tarjoa aivan tuoretta tietoa vaan päättyvät kuluvan vuoden 1. neljännekseen. Silti ne antavat mielenkiintoisen kuvan tilanteen kehityksestä.

Finanssikriisin alla, runsaat kolme vuotta sitten Saksan ja Ranskan pankkien saatavat GIIPS-maista (Kreikasta, Irlannista, Italiasta, Portugalista ja Espanjasta) olivat pyöreästi 1 200 miljardia euroa, joka oli hieman yli 6 kertaa Suomen bruttokansantuotetta vastaava summa. Kummankin maan pankeilla saatavia oli suunnilleen yhtä paljon. (Aina on syytä muistaa, että kriisimaat eivät olisi voineet velkaantua niin paljon, elleivät “hyvin toimeentulevien” maiden pankit olisi rahoittaneet niitä.) Tämän vuoden ensimmäiseen neljännekseen mennessä saksalaiset pankit olivat puolittaneet nämä saatavansa. Ranskalaiset pankit olivat vastaavasti vähentäneet kolmanneksella altistumistaan kriisimaista mahdollisesti lankeaville luottotappioille – ja valuuttakurssitappioille siinä tapauksessa, että nämä palaisivat kansallisiin valuuttoihinsa. Jäljellä on vielä yhteensä noin 700 miljardia euroa.

700 miljardia euroa on juuri sama summa, jonka EU-johtajat viime kesänä päättivät yhteenlasketuksi maksimitulivoimaksi Euroopan väliaikaiselle kriisirahastolle (ERVV:lle) ja perustamistaan yhä odottavalle pysyvälle kriisirahastolle (EVM:lle). En sano, että tuota yhtäsuuruutta on välttämättä tavoiteltu, sillä asiassa on monta mutkaa. Tärkeintä on havaita, että saksalaisilla ja ranskalaisilla pankeilla oli viime keväänä vielä noinkin paljon riskisaatavia.

ERVV:llä on tällä hetkellä jäljellä 248 miljardia euroa, josta 100 miljardia euroa on periaatteessa jo sidottu espanjalaisten pankkien pelastamiseen. 500 miljardin euron tulivoimalla aloittamaan tarkoitetun EVM:n perustaminen riippuu Saksan perustuslakituomioistuimen 12.9. saatavasta päätöksestä. Jos se on kielteinen, joutuvat EU-maat ilmeisesti kasvattamaan ERVV:tä ja jatkamaan sen määräaikaa ensi heinäkuun alusta eteenpäin. Sekään ei tule olemaan helppoa. Komissiolta ja IMF:ltä liikenee jonkin verran lisää rahaa varsinkin tällaisessa kriisitilanteessa. Todennäköisintä kuitenkin on, että perustuslakituomioistuin näyttää EVM:lle vihreää valoa, joskin kenties joillakin lisäehdoilla.

BIS:n tilastojen ulottaminen tähän päivään osoittaisi varmasti, että saksalaiset ja ranskalaiset pankit ovat edelleen kyenneet vähentämään saataviaan kriisimaista. Olisi kuitenkin liian yksioikoista pitää niiden kutistamista Saksan ja Ranskan poliitikkojen ainoana huolenaiheena. Kriisivaltiot tulevat tarvitsemaan myös uusia lainoja sitä mukaa kun ne joutuvat pyörittämään erääntyvää vanhaa lainakantaansa ja ottamaan uutta velkaa alijäämiensä katteeksi. Espanjan pankit tulevat todennäköisesti tarvitsemaan paljon luultua enemmän tukea, jonka todellinen määrä tuskin paljastuu vielä tämän kuun puolivälissäkään, kun jälleen uusi raportti niiden tilasta julkistetaan. Jostain ne rahat siihenkin pitäisi löytyä.

Mutta onhan meillä EKP, jonka tulivoima on periaatteessa rajaton. Se yrittää kuitenkin asettaa tukensa käytölle sellaisia ehtoja, että kriisimaat oikeasti toteuttaisivat sitä politiikkaa, jota varten se ostaa aikaa. Pelkkä rahan syytäminen rahan perään ei ratkaise euromaiden kilpailukykyongelmia, mutta selvää ei ole sekään, että se onnistuu kuristuspolitiikkaa jatkamalla.