Esimerkin voima
Poliitikkojen tai muutoin luottamusasemassa olevien henkilöiden kömmähdysten kuten esimerkiksi verojärjestelyjen, kuitittomien maksujen tai lahjontaan viittaavien toimintatapojen julkinen puiminen on oleellinen osa demokratiaa. Yksityisen henkilön kannalta ajateltuna ymmärrettävästi tuntuu melko raa’alta, että varsin vähäisen kuuloisia rikkeitä retostellaan pitkiäkin aikoja suuren julkisuuden saattelemana.
Voidaan toki kysyä, onko lainkaan perusteltua, että poliitikoilta odotetaan huomattavasti korkeampaa moraalia kuin muilta ihmisiltä. On helppo osoittaa esimerkkejä maista, joissa korruptoitunut ja moraaliton hallinto sekä vähäinen luottamus julkisen vallan toimiin yhdistyvät köyhyyteen ja talouden kehittymättömyyteen. Tältä pohjalta voitaisiin spekuloida, että luottamusasemissa olevien henkilöiden epäesimerkillinen käytös voi pahimmillaan näivettää instituutiot siinä määrin, että se uhkaa koko yhteiskunnan tulevaisuutta. Maavertailuissa kuitenkin kausaliteetin osoittaminen on likimain mahdotonta: kähmintä ja korruptio ovat tyypillisesti vanhastaan maan tapa, ja hallinnon toimimattomuuden juuret ulottuvat pitkälle historiaan.
Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, onko merkittävässä asemassa olevan henkilön esimerkillä sinänsä suurempaa vaikutusta kansalaisten toimiin tai mielipiteisiin. Sosiologisessa ja sosiaalipsykologisessa kirjallisuudessa on tuotu esiin ”mobilisoinnin” tärkeys siinä, että tietämys jostakin epäkohdasta kanavoituu varsinaisiksi muutosvaateiksi. Mobilisointi voi toimia esimerkiksi johtajien tai eliitin esimerkin kautta.
Aihetta sivuavaa todistusaineistoa on olemassa myös hieman täsmällisemmistä empiirisistä kokeista. Viime aikojen kuuma taloustieteellinen keskustelunaihe eli tulonjako on asia, johon oleellisesti liittyvät sekä syynä että seurauksena äänestäjien mielipiteet siitä, kuinka paljon tuloja tulisi uudelleenjakaa eli käytännössä verottaa ja jakaa tulonsiirtoina. Tietämys tulonjaosta ei suinkaan aina ole kovin korkealla tasolla, ja voidaan olettaa, että monissa tapauksissa silkka tietämys tilastollisista faktoista saattaisi muuttaa mielipiteitä uudelleenjaosta. Kuzmienkon (2013) kokeet kuitenkin osoittavat, että esimerkiksi Yhdysvalloissa tietämys tulojakaumasta kylläkin lisäsi tulonjaon epätasa-arvon tiedostamista ongelmana, mutta se ei kovin oleellisesti vaikuttanut käsityksiin oikeasta politiikasta.
Etelä-Afrikka on erityinen maa niiltä osin, että tulonjako on kansainvälisesti vertailtuna äärimmäisen epätasainen, mutta keskimäärin vaatimukset uudelleenjaosta eivät ole poikkeuksellisen korkealla tasolla. Pellicer ym. (2014) toteutti koeasetelman, jossa kahdella köyhällä asuinalueella mitattiin henkilöiden käsityksiä siitä, onko epätasainen tulonjako ongelma, onko se väistämätöntä, minkälaisia korkeimpien marginaaliveroasteiden tulisi olla ja tulisiko maassa toteuttaa yleinen perustoimeentulotuki. Osa henkilöistä altistettiin mm. erilaisille tietopaketeille tuloeroista ja heille näytettiin videoita maan poliittista eliittiä edustavien henkilöiden puheista, joissa otettiin kantaa tuloeroja vastaan.
”Eliittivideon” puhujina olivat arkkipiispa Desmond Tutu, presidentti Jacob Zuma ja populistipuolue EFFn räväkkä johtaja Julius Malema. Mainituista henkilöistä sekä Zuma että Malema ovat todistetusti syyllistyneet vähintäänkin arveluttavaan toimintaan. Zuma oli hiljan virallisen tutkinnan kohteena palatsinsa rakentamiseen käytettyjen julkisten varojen vuoksi ja Malema on ollut toistuvasti oikeudessa mittavien maksamattomien verojen vuoksi, vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Koetulosten alustava analyysi osoittaakin masentavasti, joskaan ei kovin yllättävästi, että siinä missä tietopaketit lisäsivät huolta tuloeroista, vähensivät näkemystä että ne olisivat väistämättömiä ja lisäsivät vaatimuksia uudelleenjaolle, ”eliittivideon” katselu nollasi nämä vaikutukset.
Kansanvalistajille tulokset voisivat myös toimia oppituntina siinä mielessä, että joskus kylmien faktojen latominen pöytään saattaa sittenkin olla parempi tapa vaikuttaa mielipiteisiin kuin johonkin henkilöön tai mielikuvaan henkilöstä personoituva, usein tunteisiin vetoava käännytystyö. Paitsi että se vakuuttaa helpommin kriittisetkin vastaanottajat, sen teho ei ole yhtä haavoittuvaa keulakuvana käytetyn henkilön törttöilylle.