1. T&Y-lehti
2. Voitontavoittelu hyvinvointipalveluissa: mitä Suomi voi oppia Ruotsin kokemuksista?

Voitontavoittelu hyvinvointipalveluissa: mitä Suomi voi oppia Ruotsin kokemuksista?

Yritysten roolista julkisesti rahoitetussa vanhustenhuollossa ja muissa hyvinvointipalveluissa on tullut Ruotsissa kuuma kysymys. Kaksi vuotta sitten punavihreä hallitus lähti hakemaan vastausta käynnistämällä valtiollisen selvityksen, nimeltään Välfärdsutredningen. Marraskuussa 2016 valmistuneella selvityksen ensimmäisellä raportilla (SOU 2016) on mittaa yli 800-sivua. Raportti kertoo huolellisesti sen, mitä yksityisesti hallinnoitujen hyvinvointipalvelujen laajuudesta, laadusta ja sääntelystä tiedetään. Selvityksen tehtävänä oli ehdottaa sellaista säännöstöä, että ”mahdolliset ylijäämät palautettaisiin pääsääntöisesti siihen toimintaan, jossa ne ovat syntyneet”. Niinpä raportti ehdottaakin, että hyvinvointiyritysten mahdollisuuksia voittojen jakamiseen rajoitetaan.

Artikkeli on alun perin ilmestynyt ruotsiksi Ikaros-lehden numerossa 1/2017 ja julkaistaan nyt suomennettuna sen ja kirjoittajan luvalla. Tähän versioon on ainoastaan lisätty kirjoittajan antamat lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelo. Käännös: Jorma Sipilä.

Kysymys voitosta jakaa poliittista kenttää. Porvarillisten puolueiden johto ei halua rajoittaa yksityisten yritysten voittoja, vasemmistopuolue tahtoo poistaa voittoa tavoittelevat toimijat koko kentältä tai ainakin rajoittaa hyvinvointipalvelussa syntyneiden voittojen ottamista ulos yrityksistä, kun taas sosiaalidemokraatit epäröivät. Kansalaisten kanta on ollut selvä jo kauan: useiden mielipidetutkimusten mukaan enemmistö ei hyväksy voitontavoittelua hyvinvointisektorilla. Vuonna 2015 vastaajista 57 prosenttia halusi rajoittaa mahdollisuuksia voittojen jakamiseen, kun taas 23 prosenttia oli toista mieltä. Kannanottoja leimasivat ideologia ja puoluesympatiat. Äänestäjät olivat ylipäänsä tuntuvasti kriittisempiä kuin heidän kannattamiensa puolueiden johtajat: liberaaleja lukuun ottamatta jokaisen puolueen kannattajien enemmistö vastusti voittojen ulos ottamista yrityksistä hyvinvointipalveluissa (Nilsson 2016).

Voittointressin tulo hyvinvointipalveluihin

Hyvinvointipalveluja kuten vanhustenhuoltoa, sairaanhoitoa ja vähitellen lastenhoitoakin ryhdyttiin Ruotsissa rakentamaan suurimittaisesti toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin pidettiin itsestään selvänä, että julkinen palvelu kykenisi parhaiten saavuttamaan suuret sosiaalipoliittiset tavoitteet. Kaikilla ihmisillä tulisi olla oikeus koulutukseen, hoitoon ja hoivaan. Niitä tuotettaisiin tarpeen, ei maksukyvyn, mukaan (Blomq vist 2004). Näistä periaatteista vallitsi useiden vuosikymmenien ajan laaja poliittinen yksimielisyys.

Vasta 1980-luvun alussa ryhtyivät uusliberaalit voimat Yhdysvaltain ja Britannian esimerkkien inspiroimina kyseenalaistamaan niin sanottuja julkisia monopoleja. Varsinkin työnantajien etujärjestö käynnisti aloitteellisesti keskustelua systeeminmuutoksesta. Se panosti suuria summia mielipiteiden muuttamiseksi, mm. rahoittamalla Timbro-nimistä uusliberaalia ajatuspajaa (Svallfors 1989, Antman 1994, Blyth 2001).

Ajatus kilpailun tärkeydestä julkisen sektorin uudistamisen vauhdittajana oli jo 1980-luvulla saavuttanut jalansijaa myös sosiaalidemokraattisen hallituksen piirissä. Näin tapahtui ennen muuta valtiovarainministeriössä, jossa taloustieteilijöiden joukko kasvoi nopeasti. Blomq­vist (2004) toteaakin, että 1980-luvun jälkipuolella ilmestyneissä valtiovarainministeriön julkaisuissa vaadittiin säännöllisesti julkisrahoitteisten hyvinvointipalvelujen avaamista kilpailulle.

Ruotsin työnantajien etujärjestö ajoi 1980-luvulta lähtien voimakkaasti kilpailua ja voitontavoittelua sote-palveluihin.

1980- ja 90-luvulla syntyi suoranainen tulva raportteja, kirjoja ja konferensseja, jotka käsittelivät systeemin muutosta koulussa, terveydenhuollossa ja sosiaalipalvelussa. Ruotsin teollisuusliitto puhui selkeästi yritysten voitoista ja yksityisen pääoman tulemisesta sosiaali- ja terveydenhuoltoon ilmiönä, jota tulisi tavoitella, koska siinä syntyy mahdollisuus taloudelliseen kasvuun. Sairaanhoito olisi avattava kilpailulle ja riskisijoituksille (ks. Gustafsson 2000). Nykylukijoita hämmästyttää, että samalla kun nähtiin kilpailulle altistamisen ja yksityistämisen tuovan tullessaan moninaisia myönteisiä vaikutuksia ( joskin niiden kuvaus jäi epätäsmälliseksi), jätettiin kysymys voitontavoittelusta käsittelemättä. Tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa pidettiin voitontavoittelua vain systeemin muutoksen vähäpätöisenä sivuvaikutuksena.

Lähes kaiken piti parantua kilpailun avulla…

Pienyritysten, osuuskuntien ja aatteellisten järjestöjen toivottiin piristävän ja haastavan julkista sektoria. Kilpailu johtaisi kustannussäästöihin, laadun paranemiseen ja työhyvinvointiin. Sosiaalidemokraattinen hallitus uudistikin keväällä 1991 kunnallislain, mikä mahdollisti kunnille lastenhoidon, vanhustenhuollon ja muiden hyvinvointipalvelujen ulkoistamisen ”vaihtoehtoisille” toimijoille. Käsitteellä tarkoitettiin voittoa tavoittelevia yrityksiä, aatteellisia järjestöjä sekä henkilöstön perustamia osuuskuntia. Kun samana syksynä nimitetty porvarillinen hallitus julisti valinnanvapausvallankumouksen, jossa luvattiin ”antaa tuhansien kukkien kukkia” ”vaihtoehtoisen” hyvinvointipalvelun piirissä, olivat systeemin muutoksen edellyttämät lakimuutokset jo tulleet voimaan.

Sekä eroavalle sosiaalidemokraattiselle että nimitetylle porvarilliselle hallitukselle oli yhteistä, ettei lainsäädännössä tehty erottelua voittoa tavoittelevien ja sitä tavoittelemattomien toimijoiden välillä. Mitään tilastoa, jonka avulla voitaisiin erikseen tarkastella voittoa tavoittelevien yritysten asema hyvinvointisektorilla, ei koottu eikä muutoksiin liitetty mitään kansallista seurantaa. Valtio luopui mahdollisuudesta seurata suurta systeemin muutosta vakavissaan.

Niinpä kestikin kauan ennen kuin havaittiin kasvun keskittyneen nimenomaan voittoa tavoittelevien toimijoiden piiriin. Vielä vuonna 1990 kunnat tekivät 97–98 prosenttia julkisrahoitteisesta vanhustenhuollosta, kun taas voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden osuus jäi pariin prosenttiin. Vuonna 2015 näiden ”yleishyödyllisten” osuus oli pysynyt samana, mutta voittoa tavoittelevien yritysten osuus oli noussut nollasta lähes 20 prosenttiin (Erlandsson et al. 2013, Socialstyrelsen 2016).

Vanhustenhuollon kenttää dominoi nykyään muutama todella suuri yritys – kaksi yritystä hallitsee puolta yksityisistä vanhusten asumispalveluista. Attendolla on Pohjoismaissa 19 000 työntekijää ja miljardin euron liikevaihto. Vanhustenhuollossa nimellä Vardaga toimivan Ambean liikevaihto on lähes yhtä suuri. Ambean omistavat riskisijoitusyhtiöt KKR ja Triton, kun taas Attendosta tuli pörssiyhtiö vuonna 2016.

“Kaksi yritystä hallitsee puolta yksityisistä vanhusten asumispalveluista.”

Haaveet siitä, että kilpailuttaminen saisi aatteelliset organisaatiot kukoistamaan, ovat jääneet toteutumatta. Mutta mitä tapahtui lupauksille alenevista kustannuksista ja paranevasta laadusta? Vielä vuonna 2010 vastaus oli yksinkertainen – kukaan ei tiennyt. Yksikään suurempi tutkimusprojekti tai viranomaisraportti ei ollut perehtynyt systeemin muutoksen seurauksiin. Virallinen tilasto antoi vain puutteellista tietoa käynnissä olevasta muutoksesta. Kysymystä voiton merkityksestä hyvinvointipalvelussa ei edelleenkään esitetty.

Vasta vuonna 2011 saatiin ensimmäinen laajempi yhteenveto kilpailun seurauksista, kun elinkeinoelämää ja yhteiskuntaa tutkiva ajatuspaja SNS julkaisi raportin Konkurrensens konsekvenser. Raportti oli ensimmäinen yritys luoda kokonaiskuva nopeasti kasvavien yksityisten hyvinvointimarkkinoiden seurauksista. Sitä voidaan pitää reaktiona poliitikkojen hämmästyttävän niukkaan haluun selvittää, olivatko toiveet alentuneista kustannuksista ja parantuneesta laadusta todella toteutuneet.

Kirjan toimittaja oli taloustieteen dosentti ja SNS:n tutkimusjohtaja Laura Hartman. Häntä avustaneet seitsemän tutkijaa tuottivat yleiskatsaukset eri hyvinvointipalveluista. Olin yksi heistä ja vastasin vanhustenhuoltoa koskeneesta luvusta. Tehtävämme oli koota olemassa olevista tilastoista ja tutkimuksista tietoa yksityisten vaihtoehtojen laajenemisesta, kilpailuttamisen seurauksista palvelujen laadulle ja kustannuksille sekä hyvinvoinnin jakautumisesta tasa-arvon näkökulmasta. Laura Hartman tiivisti antologian tulokset Ruotsin suurimmassa päivälehdessä (Dagens Nyheter):

”Kattava johtopäätöksemme on, että hyvinvointipalvelujen kilpailuttamisen seurauksia koskevasta tieteellisesti perustellusta tiedosta vallitsee tuntuva puute. Olemassa olevista tutkimuksista emme voi löytää mitään tieteellistä tukea niille korkealle asetetuille toiveille, joiden mukaan lisääntynyt kilpailu johtaisi hyvinvoinnin lisääntymiseen.”

Julkaisu laukaisi välittömästi joukon teräviä hyökkäyksiä, lähinnä yksityisten hyvinvointiyritysten intressiorganisaatioiden toimesta (reaktioista ja keskustelusta ks. Szebehely 2012). Hiukan yksinkertaistaen voi sanoa, että raportin kriitikot koostuivat poliitikoista, jotka olivat ideologisesti vakuuttuneita kilpailun eduista, ja lisäksi yksityisistä toimijoista, joiden taloudelliset intressit olivat voimakkaat.

Palvelujen laadun heikkenemistä ja verojen välttelyä alkoi käydä ilmi.

Myöhemmin samana vuonna ajautui Carema, toinen vanhustenhuollon kahdesta suurimmasta yksityisestä toimijasta, hoivaskandaalin vuoksi mielipidemyrskyn silmään. Careman toimintaan kohdistui laaja kritiikki, ei vähiten siksi, että sen palkitsemisjärjestelmä antoi asumispalveluiden johtajille suuret bonukset, mikäli he onnistuivat kustannusten vähentämisessä. Bonusjärjestelmä ei kuitenkaan ottanut huomioon palvelun laadun heikkenemistä. Myös sisäisten yrityslainojen käyttäminen verotuksen välttämiseen ja kehittynyt verosuunnittelu herättivät vahvaa kritiikkiä. Silloinen porvarillinen hallitus käynnistikin selvityksen estääkseen suurten voittojen maastaviennin.

…lopulta voiton tavoittelusta tuli hyvinvoinnin tuottamisen avainkysymys

Seuraavina vuosina median kiinnostus on kohdistunut yhä enemmän kysymyksiin voittojen merkityksestä hoidon, hoivan ja koulutuksen piirissä sekä riskisijoitusyhtiöiden roolista hyvinvointipalveluja tuottavien yritysten omistajina. Suurten lehtien taloustoimittajat ovat yhä useammin kirjoittaneet oligopolisoitumisesta, suurista voitoista ja veropaosta, joka on jatkunut huolimatta pyrkimyksistä saada yritykset maksamaan veroja Ruotsiin. Esimerkiksi Dagens Nyheter kirjoitti marraskuussa 2014, että viiden suurimman hyvinvointiyhtiön yhteinen liikevaihto oli 22,4 miljardia kruunua, mutta ne maksoivat siitä veroja vain 26 miljoonaa kruunua (yhden promillen).

Yhä selvemmin on huomattu hyvinvointipalvelujen muodostuneen kansainvälisille sijoittajille erittäin houkuttelevaksi areenaksi – toimintaa ovat luonnehtineet hyvä ja vakaa rahoitus, heikko sääntely ja erinomainen kannattavuus. Kun oman pääoman tuotto oli koko palvelusektorilla 14 prosenttia, oli se hoito- ja hoivapalveluissa 37 prosenttia (SCB 2016).

Sote-alan hyvä ja vakaa rahoitus, heikko sääntely ja erinomainen kannattavuus ovat houkutelleet kansainvälisiä sijoittajia.

Lopulta poliitikkojenkin kiinnostus kilpailuttamisen seurauksia kohtaan heräsi. Se loi taustan em. selvitykselle (Välfärdsutredningen), jossa ei ainoastaan keskustella keinoista säännellä voittojen jakamista, vaan myös tarkastellaan, millaista tietoa kilpailun vaikutuksista hyvinvointipalvelujen kustannuksiin, laatuun ja kohdentumiseen on ylipäänsä olemassa (sou 2016, luku 7).

Kilpailun vaikutuksista palvelujen kohdentumiseen on niukasti tietoa. Sosiaalihallitus on ilmaissut huolensa siitä, että valinnanvapausjärjestelmä lisää palvelujen käyttäjien eriarvoisuutta. Ne, jotka kykenevät toimimaan asiakkaina hoidon ja hoivan markkinoilla, saavat lisää vaikutusvaltaa, kun taas heikommat ryhmät ovat vaarassa tulla syrjityiksi.

Kustannuskehitystä koskevat tulokset ovat ristiriitaisia, mutta useimmat tutkimukset viittaavat siihen, ettei kilpailuasetelma ole johtanut kustannusten vähenemiseen. Sen sijaan laatuerot voittoa tavoittelevien ja julkisten toimijoiden kesken ovat selvät.

Kansainvälinen tutkimus osoittaa, että hoivakodeissa, jotka eivät tuota voittoa (riippumatta siitä, ovatko ne yksityisiä vai julkisia), on merkitsevästi enemmän henkilökuntaa sekä vähemmän rikkeitä tai puutteita kuin voitontavoittelun alaisissa hoivakodeissa. Sama näkyy Ruotsissa: voittoa tavoittelevien yritysten omistamissa vanhusten asumispalveluyksiköissä on vähemmän henkilökuntaa, koulutustaso on matalampi ja tuntipalkkaisia työntekijöitä on suhteellisesti enemmän. Näin on erityisesti suurimpien yritysten omistamissa yksiköissä. Tämä tuskin hämmästyttää, sillä palkkausmenojen muodostaessa 75–80 prosenttia kokonaiskustannuksista luo voittomotiivi ilmeisen perusteen alentaa henkilöstökustannuksia.

Ero voittoa tavoittelevien ja sitä tavoittelemattomien toimijoiden välillä on tärkeä, mutta sitäkin olennaisempi on se systeemin muutos, mihin voittoa tavoittelevien yritysten mukaantulo on johtanut. Muutos koskee myös niitä järjestelmiä, joilla hyvinvointipalveluja valvotaan ja säännellään.

Anglosaksisten maiden kokemusten perusteella on ilmeistä, että samalla kun voitontavoittelu on vanhustenhuollossa laajentunut, on sääntelystä tullut kaiken aikaa yksityiskohtaisempaa. Tiukemmat kontrollijärjestelmät on tuotu kentälle usein sen jälkeen, kun media on havainnut jonkin skandaalin. Vaikka tarkoituksena on valvoa kyseenalaisia toimijoita tai suorastaan estää niiden toiminta, tiukennukset koskettavat kaikkia, niin julkisia kuin yksityisiäkin. Näin on käynyt Ruotsissakin: kotipalvelu on joutunut yhä yksityiskohtaisemman ohjauksen kohteeksi, muun muassa seurauksena tarpeesta kontrolloida markkinoille tulleita yrityksiä. Henkilöstön toimintatilaa on näin rajoitettu.

Sekä tutkijat että poliitikot ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että henkilöstön toimintavapauden tulisi kasvaa, jotta olisi mahdollista antaa joustavaa, yksilöllistä ja tilanteen mukaista hoivaa. On tärkeää valita sellaisia sääntelymuotoja, joiden avulla voidaan kontrolloida julkisten varojen käyttöä niin, ettei kavenneta henkilökunnan professionaalista toimintatilaa eikä myöskään johdateta toimijoita sääntöjen ritualistiseen noudattamiseen. Joustavuuden lisääminen perustuu henkilöstöä kohtaan tunnettuun luottamukseen – mutta luottamuksen ja voittomotiivin sovittaminen yhteen ei ole helppoa.

Mitä Ruotsin esimerkistä voidaan oppia?

Ehkä kaikkein tärkein havainto on, että systeemin muutoksen monipuolinen seuranta on jäänyt tekemättä. Kesti kauan ennen kuin julkinen keskustelu ja poliittinen päätöksenteko kykenivät ylittämään ideologisen argumentoinnin, jonka perusteluna käytettiin usein uusklassisen taloustieteen teoriaa. Kesti kauan ennen kuin tutkittiin, mitä apua tarvitseville ihmisille ja heitä auttaville työntekijöille todella tapahtui. Kesti vielä kauemmin ennen kuin kysymyksiä hyvinvointipalveluihin liittyvästä vallasta, yhteistyöstä, työympäristöstä ja sosiaalisista suhteista ryhdyttiin tutkimaan konkreettisesti.

Enää ei ole ainuttakaan vakavasti otettavaa tahoa, joka väittäisi, että systeemin muutos on tuonut yleistä ”nostetta” julkisrahoitteisille hyvinvointipalveluille Ruotsissa. Yksi tärkeä esimerkki siitä on työntekijöiden työympäristö. Naisvaltaisen sektorin suuret työympäristöongelmat eivät ole todellakaan lieventyneet, vaan päinvastoin, vanhustenhuollon työympäristö on heikentynyt (Szebe­hely et al. 2017). Mediassa on lähes päivittäin raportteja uupuneesta henkilökunnasta, stressistä ja kasvavista rekrytointivaikeuksista.

Hyvinvointipalvelut eivät ole muiden palvelujen kaltaisia – ne ovat osa yhteiskunnan infrastruktuuria. Vaikka tietyt ryhmät hyötyvät valinnanvapausjärjestelmästä, on nähtävä myös ne epäsuotuisat seuraukset, jotka kohdistuvat toisiin kansalaisryhmiin. Valinnanvapausjärjestelmä ja voittointressi lisäävät hoidon ja hoivan laatueroja. Niinpä kun julkisrahoitteiset hyvinvointipalvelut ovat osa demokraattista poliittista järjestelmää, kohdistuu poliitikkoihin legitiimejä vaatimuksia kielteisten seurausten poistamiseksi.

Olisi tärkeää seurata sote-uudistuksen vaikutuksia palvelujen laatuun, eriarvoisuuteen ja henkilöstön hyvinvointiin.

Paradoksaalisesti markkinoiden ja kilpailun avulla ei siis lunasteta toiveita sääntelyn ja byrokratian vähenemisestä. Sen sijaan paisutetaan yhä monimutkaisempaa kontrollikoneistoa, jonka avulla pyritään säätämään, kuinka paljon voittoa syntyy ja kuka siitä saa päättää. Vaatimukset lisääntyvästä tilintarkastuksesta, laatumittauksesta ja valvonnasta kasvavat. Ruotsin valtiollinen selvityskoneisto on juuri nyt tässä vaiheessa.

Kun 1990-luvun alussa avattiin kenttä yksityisille toimijoille, ei haluttu esittää kysymystä, miten palvelut jakautuvat erilaisessa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevien kansalaisten kesken. Ei nähty riskiä, että kilpailuttaminen suosisi voittoa tavoittelevia palveluntuottajia, eikä myöskään, että palvelut tulisivat jakamaan avunsaajat eri kategorioihin. Hyvinvointipalvelujen valinnanvapausmalleihin sisältyy aina se riski, että ne, joilla on enemmän resursseja, löytävät parhaat palveluntuottajat.

Mahdollisuus ostaa lisäpalveluja omin varoin tukee tätä kerroksellisuutta. Järjestelmä kokonaisuutena kärsii, kun erilaiset sosiaaliset ryhmät eivät enää käytä samoja palveluja ja laatuerot kasvavat (tämä on jo ilmeistä Ruotsin koulutoimessa). Järjestelmä kärsii myös, kun toimipisteitä perustetaan sinne, missä se on kannattavinta, eikä sinne, missä tarpeet ovat suurimmat, mikä taas nostaa kokonaiskustannuksia ( jo ilmeistä perusterveydenhuollossa). Kun voitto toimii kannustimena, nämä riskit tietysti kasvavat.

Systeemin muutoksen perintö tulevaisuudelle ei koske ainoastaan nyt keskusteluun noussutta kysymystä voiton merkityksestä tietylle toiminnalle ja yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Siihen kysymykseen yhteiskuntatieteellinen tutkimus auttaa ehkä vastaamaan, joskin myöhässä. Mutta sen lisäksi tutkimus voiton vaikutuksesta henkilöstöön, avunsaajiin ja yrittäjiin on kytkettävä perinteisten hyvinvointikysymysten kuvaamiseen ja analysointiin: Kuka saa mitä ja miksi? Kuka tarvitsee mitä ja miksi? Miten hyvinvointiresurssit jaetaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti? Tasa-arvo, solidaarisuus heikkoja ryhmiä kohtaan ja kanssaihmisyys pysyvät hyvinvointijärjestelmän ydinteemoina.

Systeemin muutoksen aikakauden toinen perintö on, että on syntynyt uusi intressiryhmä. Niiden kategorioiden lisäksi, jotka ovat aina eri nimikkein olleet julkisrahoitteisessa hyvinvointityössä – siis potilaat/opiskelijat/käyttäjät/avuntarvitsijat/poliitikot/henkilökunta – on nyt tullut taloudellisesti vahva ja kaunopuheinen ryhmä kansainvälisine taustavoimineen: hyvinvointiyrittäjät.

Ruotsissa systeemin muutos tuotti uuden, taloudellisesti vahvan ja kaunopuheisen intressiryhmän kansainvälisine taustavoimineen: hyvinvointiyrittäjät.

Yksityinen voittoa tavoitteleva sektori on Suomen ja Ruotsin vanhustenhuollossa suunnilleen yhtä suuri (Karsio ja Anttonen 2013). Ruotsin kaksi suurinta yritystä (Attendo ja Ambea) ovat suuria ja kasvavat myös Suomessa. Enenevässä määrin nämä yritykset ovat valinneet toimintalinjakseen vanhusten asuntojen rakennuttamisen ja omistamisen sen sijaan, että ne tekisivät tarjouksia asumispalvelujen hoitamisesta kuntien omistamissa asunnoissa. Ruotsissa Attendo omistaa kolmanneksen niistä noin sadasta asumisyksiköstä, joita se ylläpitää. Kaiken kaikkiaan yhtiö rakentaa Suomessa ja Ruotsissa parhaillaan 1700 asuntopaikkaa vanhoille ja vammaisille. Kasvuvauhti on nopeampi Suomessa, jossa yritys jo ylläpitää 130 palvelutaloa ja muuta asumisyksikköä.

Ruotsin hallituksen pyrkimykset rajoittaa hoivayritysten voitontavoittelua lisäävät niiden kiinnostusta laajentua Suomessa.

Kommentoidessaan Attendon tilinpäätöstä vuoden 2016 kolmannella kvartaalilla valittaa sen toimitusjohtaja Ruotsin Välfärdsutredningenin ehdotusta voittojen rajoittamisesta mutta huomauttaa, ettei ehdotus varmaankaan saa taakseen valtiopäivien enemmistöä. Samalla hän toteaa, että Suomen tilanne on yrittäjän näkökulmasta paljon valoisampi: ”Suomalaisessa keskustelussa, päinvastoin kuin ruotsalaisessa, nähdään, että tuleva sote-reformi pyrkii lisäämään yksityisten toimijoiden osuutta hoidossa ja hoivassa laadun kehittämiseksi ja valinnanvapauden lisäämiseksi.”

Ruotsissa hyvinvointiyrittäjien etujärjestöt käyvät nyt intensiivistä kampanjaa voittojen rajoittamisen kaikenlaisia muotoja vastaan. Ne toteuttavat laajoja lobbauskampanjoita vähintään yhtä kiihkeästi kuin Ruotsin työnantajaliitto 1980-luvulla. Vaikuttavatko kampanjat ruotsalaisiin päätöksentekijöihin, siitä emme juuri tiedä. Toivon, että suomalainen tutkimus kykenee ruotsalaista paremmin valottamaan yksityisten hyvinvointiyritysten roolia markkinasuuntautuneiden organisaatiomuotojen kehityksessä ja että Suomessa alun alkaen varataan enemmän tutkimusresursseja hyvinvointipalvelujen kustannusten, laadun ja kohdentumisen seuraamiseen.

Julkaisu PDF-muodossa