1. T&Y-lehti
2. Eriarvoisuus kuriin julkistalouden opein

Eriarvoisuus kuriin julkistalouden opein

Tampereen yliopiston pitkäaikainen julkistalouden professori Matti Tuomala¹ on kirjoittanut painavan puheenvuoron eriarvoisuudesta Suomessa ja siitä, mitä ongelmalle tulisi tehdä. Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä julkisen talouden ja hyvinvointitalouden perusteista sekä ohjelmasta eriarvoisuuden alentamiseksi. Teoksessa näkyy Tuomalan syvällinen tietämys paitsi taloustieteellisestä julkisen talouden tutkimuksesta mutta myös yhteiskuntafilosofiasta ja käytännön talouspolitiikasta.

Kirjan alussa Tuomala esittelee tutkimukseen perustuvan tarpeen hyvinvointivaltiolle sekä filosofisia ja eettisiä perusteita tulojen uudelleenjaolle. Kirjoittaja korostaa, että markkinoiden toimivuus käytännössä vaatii aina julkisen sektorin mukanaoloa, sillä vapaiden markkinoiden ideaali toimii varmuudella vain rajoittavien olosuhteiden vallitessa. Näitä asioita käsittelevässä luvussa, kuten muissakin, on lisäksi liite, joka käy läpi teknisempiä perusteita esitellyille asioille tiiviissä muodossa.

Seuraavaksi kirja esittelee tulo- ja varallisuuserojen kehitystä Suomessa. Tuomala huomauttaa, että Gini-kerroin on vain yksi tuloerojen mittari. Vaikka sen mukaan Suomen tuloerot eivät olisi nousseet vuoden 2000 jälkeen, joillakin muilla mittareilla, jotka ovat ehkä Giniä suositeltavampia, tuloerot kasvoivat vuoteen 2007 asti, jonka jälkeen ne ovat pysyneet samalla tasolla. Ylimmän yhden prosentin tulo-osuus ei näytä kuitenkaan kasvaneen vuoden 2000 jälkeen.

Miksi tuloerot ovat kasvaneet? Tuomala korostaa Suomen tapauksessa vuoden 1993 verouudistusta, jossa pääomatulojen progressiivisuudesta luovuttiin. Tämän jälkeen niiden verotukseen on tuotu mukaan lievää progressiivisuutta, mutta pääomatulojen verokohtelu on edelleen huomattavasti ansiotuloverotusta vähemmän progressiivista. Verouudistuksen takia verotuksen uudelleenjakavuus vähentyi 1990-luvulla, kun suurituloisten yrittäjien kannattaa ennemmin raportoida pääomatuloja kuin ansiotuloja, ja näin on myös tilastojen mukaan tapahtunut.

Myöhemmistä politiikkavalinnoista finanssipolitiikan kiristäminen talouskriisin jälkeen saa Tuomalan tuomion. Finanssikriisin yhtenä syynä saattaa olla ollut eriarvoisuuden kasvu tietyissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, mutta suoranainen tutkimusnäyttö asiasta ei ole selvää.

Pääomatulojen verokohtelu on edelleen vain lievästi progressiivista.

Kirjan kolme viimeistä lukua kääntävät katseen eteenpäin. Ne käsittelevät hyvinvointivaltion ja verojärjestelmän uudistamista sekä tuloerojen alentamista. Hyvinvointivaltioluku sisältää perusteellisen katsauksen perustulo- ja muista malleista, joilla perusturva voidaan järjestää. Tuomala päätyy ajatukseen, jossa osallistumistulo – perustulo yhdistettynä velvoitteeseen osallistua yhteiskunnallisesti arvokkaisiin tehtäviin – voitaisiin yhdistää ansiosidonnaiseen sosiaalivakuutukseen. Tämä toisi turvaa myös silloin, jos teknisen kehityksen myötä työmarkkinaolosuhteet muuttuvat entistä epävakaammiksi.

Tuomala peräänkuuluttaa verouudistusta, joka lisää verojärjestelmän kokonaisprogressiivisuutta. Hänen mukaansa ei ole tarvetta siirtää verotuksen painopistettä kulutuksen verotuksen suuntaan, ja eriytetystä tuloverosta tulisi luopua. Yhtenäinen tuloverotus yhdistettynä varallisuusveroon estäisi hänen mukaansa parhaiten tulonmuuntoa ja haitallista verosuunnittelua.

Tuloeroja Tuomala lähtisi alentamaan tulojen uudelleenjaon lisäksi puuttumalla myös tuloeroja markkinoilla tuottaviin tekijöihin. Näihin keinoihin kuuluvat muun muassa matalien palkkojen nostaminen, laajempi julkinen työllisyys ja talouden vapauttamisen rajoittaminen.

Tuomalan kirja on painavan tietoteoksen ja vasemmistolaisen talouspoliittisen ohjelman yhdistelmä. Se ei sisällä minkäänlaista kritiikkiä julkisen sektorin toimintaa kohtaan, ja paikoin tuntuu, että kirjallisuusviitteet ja lainaukset politiikkojen sanomisista on valittu kirjan pääargumentteja turhan paljon tukeviksi.

Tämä ei ole välttämättä paras esimerkki, mutta kirjassa työttömyysturvan pitkän keston eduksi katsotaan se, että näin tuleva työpaikka on työnhakijan ja koko talouden kannalta ehkä sopivampi. Sen sijaan työttömyyden pitkittymiseen viittaavaa evidenssiä ei siteerata. Tilanteissa, joissa julkisen vallan toiminta haittaa talouden tehokkuutta, voidaan toki silti valita vähempi tehokkuus ja tasaisemmat tuloerot.