1. Julkaisuhaku
2. Ilmastotoimet menevät kestävyysvajeen edelle

Ilmastotoimet menevät kestävyysvajeen edelle

Talous & Yhteiskunta -lehdessä 1/2019 ilmestynyt artikkeli ”Kestävyysvaje johtaa talouspolitiikan harhapoluille” (s. 74-84), jonka kirjoitin yhdessä Pertti Haaparannan ja Ohto Kannisen kanssa, on herättänyt vilkasta keskustelua. Suomen julkisen talouden kestävyysvajeeseen on avautunut aivan uusia näkökulmia samalla kun keskustelussa on esiintynyt joukko väärinkäsityksiä.

Väärinkäsityksistä ehkä vakavin oli varmasti myös omaa syytämme. Vain pienellä präntillä loppuviitteessä 12 sanoimme, ettemme tarkastele väestön ikääntymiseen vaikutuksia kestävyysvajeeseen. Jos joku sen huomasi, niin senkin saattoi tulkita ainakin kahdella eri tavalla: oletamme ikääntymisen vaikutukset joko nollaksi tai samoiksi kuin VM:n viime joulukuussa julkistamassa laskelmassa ja sen menetelmäselosteessa. Tämä taas antoi aiheen kritiikkiin, ettemme ole oikeasti tuottaneet uutta kestävyyslaskelmaa. Tosiasiassa meidän tarkoituksemme oli ainoastaan valaista talouskasvu- ja korko-oletusten vaikutuksia kestävyysvajeeseen. Ikääntymisen vaikutusten tarkastelu jäi sivuun, ainakin tällä kertaa.

Esiinnyimme artikkelissamme omissa nimissämme emmekä Palkansaajien tutkimuslaitoksena. Varsinkin medialla on ikävä tapa samastaa yksittäiset tutkijat heidän tutkimuslaitokseensa. Samaa näkee harvoin yliopistoväen ollessa kyseessä. Vielä selvyyden vuoksi: tästä blogikirjoituksesta vastaan yksin minä.

Keskustelussa on pyydetty PT:ltä omaa uutta kestävyyslaskelmaa. PT:n viimeisimmät kestävyyslaskelmat (s. 10-17) ilmestyivät viisi vuotta sitten, jolloin niiden tarkoitus oli mm. osoittaa, kuinka erilaiset oletukset johtavat hyvin erilaisiin arvioihin kestävyysvajeesta. Laitoksella on kyllä vireillä asiaan liittyvää tutkimustoimintaa, mutta jää nähtäväksi, mihin se johtaa.

En millään lailla halua kiistää, etteikö väestön ikääntyminen – ja tuoreempi ilmiö, syntyvyyden lasku – aiheuttaisi haasteita julkiselle taloudelle. Kuten VM:n ylijohtaja Mikko Spolander 18.3. Politiikkaradiossa Ohto Kannisen kanssa käymässään keskustelussa totesi, mehän näemme jo tänä päivänä resurssitarpeita esimerkiksi vanhustenhuollossa. Mielestäni oikea tapa reagoida tällaiseen hoivavajeeseen olisi lisätä nyt noita resursseja joko korottamalla veroja tai kohdentamalla julkisia menoja uudelleen. Vaalikeskusteluissa tämä ratkaisu näyttääkin saaneen kannatusta.

Pitkällä aikavälin laskelmista ei pidä vetää talouspoliittisia johtopäätöksiä

Eri asia on sitten, miten pitäisi nyt reagoida sellaisiin kestävyyslaskelmiin, jotka ulottuvat kymmenien vuosien päähän. Tietysti näitä laskelmia on Suomessakin tehtävä, jos EU niin vaatii. Saksassa ne kuulemma otetaankin vakavasti, mitä en yhtään ihmettele, olihan maa ensimmäisenä vaatimassa EU:lle vakaus- ja kasvusopimusta velkaantumisen rajoittamiseksi, ja Saksa on myös hyväksynyt itselleen ”kaikkien aikojen huonoimman finanssipoliittisen säännön” , 0,35 prosentin suhdannekorjatun alijäämän, jonka seurauksena julkisen velan suhde bkt:en alenee trendimäisesti. Maan valtiovarainministeriön viimeisimmät laskelmat viittaavat silti kestävyysvajeeseen.

Ruotsissa kestävyysvaje – jälleen ”kuulemma” – ei ole talouspoliittinen keskusteluaihe. Konjunkturinstitutet (KI) tekee laskelmia, joista se totesi vuoden 2016 kestävyysraportissaan (s. 64), että pitkälle tulevaisuuteen ulottuviin laskelmiin liittyy hyvin suurta epävarmuutta, joten ne eivät sovellu finanssipoliittisen päätöksenteon pohjaksi. KI suositteleekin keskittymään lyhyempään aikaväliin. Samansuuntainen suositus löytyy myös KI:n tuoreimmasta kestävyysraportista (s. 17), joka lisäksi toteaa (s. 42) tylysti talouskehityksen olevan vuoden 2050 jälkeen niin epävarmaa, että sen analysoimiseen liittyy mielivaltaisuuden riski. Nämä toteamukset antavat vähän toisenlaisen käsityksen kestävyysvajekeskustelun puutteesta Ruotsissa kuin väitteet, että se johtuu itse kestävyysvajeen puutteesta.

Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Roope Uusitalo on ilmeisen valittaen todennut kestävyysvajeen menneen muodista. Se on ollut tosiaan Suomessa ”muodissa”, mutta muotiasia se ei todellisuudessa ole, ja luulenpa, että julkisen velan näkyvään esilläoloon Suomessa on ihan muita syitä, kuten artikkelissamme totesimmekin. Mutta ehkä kestävyysvaje palaa torvet soiden hallitusneuvotteluihin – tai ehkä VM:n virkamiehet muuttavat taktiikkaansa ja maalaavat synkän kuvan lähestyvästä lamasta (joka muuten saattaa olla todellinen uhka), jonka takia meidän kaikkien on jälleen kerran kiristettävä vyötämme. Virkamiesten ja ekonomistien tehtävä on kuitenkin tarjota analyysia vaihtoehtoisilla oletuksilla, ja sitten poliitikot päättävät.

Konjunkturinstitutet esittää raportissaan viisi erilaista vaihtoehtolaskelmaa ja simuloi veromuutosten dynaamisia vaikutuksia makromallin avulla. VM:kin voisi esitellä tällaisia laskelmia pääraportissaan eikä vain teknisemmän menetelmäkuvauksensa loppusivuilla. Muuten medialle, poliitikoille ja suurelle yleisölle muodostuu herkästi sellainen virheellinen käsitys, että kestävyysvaje olisi joku yksittäinen luku ja vieläpä kiveen hakattu. Pelkät sanalliset huomautukset, että siihen liittyy huomattavaa epävarmuutta, eivät näytä ketään hetkauttavan, eivätkä myöskään sellaiset vähättelyt kuin ”ei varsinainen kestävyyslaskelma” ja ”valistunut arvaus”, joita VM:n virkamiehet itsekin ovat käyttäneet.

Pertti Haaparanta on omassa PT-blogin kirjoituksessaan ja siihen lisäämissään kommenteissa jo käsitellyt monia kriittisiä näkökohtia ja täydennyksiä liittyen meidän T&Y-artikkeliimme. Kritiikkiä on tullut mm. Mikko Spolanderilta ja Ilari Aholalta (VM) sekä Seppo Orjasniemeltä ja Allan Seurilta (talouspolitiikan arviointineuvoston sihteeristö). Erityisesti Juhana Siljanderin analyysit ovat avanneet näkökulmia siihen, kuinka erilaisilla oletuksilla saadaan laskettua melkein mikä tahansa kestävyysvaje – tai jopa kestävyysylijäämä. SOSTEn pääekonomisti Jussi Ahokas onkin jo julistanut kestävyysvajeindikaattorin kuolleeksi.

No, enpä oikein tiedä. Joidenkin keskustelijoiden kommenteista on paistanut vakaumus, että kyllä meillä on kestävyysvaje, koska…niin, koska meillä on kestävyysvaje. Joillekin ehkä tuottaa suurta tuskaa vieroittaa itsensä tästä suomalaisen talouspolitiikan kulmakivestä.

Haluan vielä korostaa kolmea eri näkökohtaa kestävyysvajeesta. Ensinnäkin laskelmat, jotka ulottuvat vuosikymmenien päähän, ovat erittäin epävarmalla pohjalla, ja tämä tosiasia tulee ottaa niin vakavasti, ettei laskelmien pohjalta voida tehdä talouspoliittisia päätöksiä. Edellä kerroin, kuinka Konjunkturinstitutetin mielestä vuoden 2050 jälkeisestä taloudesta on riski tehdä mielivaltaisia oletuksia. Kuinka paljon voimme luottaa oletuksiin tilanteesta vuonna 2040? Tai edes 2030?

Toisin kuin Roope Uusitalo em. kirjoituksessaan väittää, edes vuoden 2070 kahdeksankymppisten osuuden arviointi ei ole suoraviivaista, koska siihen mennessä maahanmuutossa voi tapahtua monenlaista, esimerkiksi ilmastopakolaisuuden seurauksena. ”Siedettävän luotettavasti” ei voida ennustaa väestönkasvua, talouskasvua, tuottavuutta, inflaatiota tai korkotasoa. Olisi parempi keskittyä lyhyempään aikaväliin, josta meillä on edes jonkinlainen mielikuva ja jota nykypoliitikkojen päätökset koskevat.

Julkiset investoinnit ja ilmastotoimet voivat ylittää velkarajoitteet

Toiseksi kannattaa muistaa, että julkisilla investointimenoilla – miten ne sitten rajataankin, ja lasketaanko koulutus niihin – on oma vaikutuksensa tuottavuuteen ja talouskasvuun. Tämän toimme esille artikkelissamme. Kukin investointihanke on määräaikainen ja ohimenevä, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö tarpeita olisi. Kaikki eivät tätä näkökohtaa ole huomioineet.

Emeritusprofessori ja sotatieteen tohtori Vesa Kanniainen sen sijaan on. Hänen mielestään julkinen velka on hyvä asia, mutta sillä varauksella, että julkisen velan käyttö rajataan hyödylliseksi koettujen julkisten infrastruktuurihankkeiden rahoittamiseen tilanteessa, jossa verorahoitteisuus tulisi nykyisille veronmaksajille ylettömän raskaaksi ja jossa ko. julkiset investoinnit hyödyttävät myös tulevia sukupolvia. Esimerkiksi sopivat laajat puolustusvälinehankinnat.

Sekä Uusitalo että Kanniainen viittaavat ilmavoimien hävittäjähankintoihin. PT:n eläkkeelle siirtyneen tutkimuskoordinaattorin Eero Lehdon mukaan 64 F-35A-koneen elinkaarikustannukset olisivat 30–40 miljardia euroa, mihin Suomella ei olisi varaa. Sitä paitsi on olemassa näyttöä sotilasmenojen kielteisestä vaikutuksesta tuottavuuteen ja talouskasvuun. Toisaalta voidaan ajatella – ottamatta nyt tarkemmin kantaa hävittäjätarpeeseen tai sotilasmenojen lisäykseen – että kansallisen turvallisuuden edistäminen hyödyttää tulevia sukupolvia, kuten Kanniainen sanoo.

Tästä tullaankin kolmanteen näkökohtaan, jota haluan tässä vielä korostaa: voi olla julkisia menoja, jotka kannattaa maksaa EU:n 60 prosentin velkarajasta huolimatta, puhumattakaan kestävyyslaskelmista. Artikkelissamme mainitsimme julkisten investointien erityiskohtelusta, mutta sama koskee kansallisen edun ja tulevien sukupolvien hyödyksi rahoitettavia suurhankkeita. Oheinen kuvio (päivitetty toissa vuonna ilmestyneestä artikkelista ) osoittaa, että kehittyneissä maissa sotien ja talouskriisien aikana julkisen velan on annettu nousta reippaasti. Suomi on ollut tässä yleensä muita varovaisempi, kuten artikkelissamme totesimme, ja 1990-luvun laman jälkeen on vähitellen palattu vanhaan, muita kehittyneitä maita ja euroaluetta alempaan velkaantuneisuuteen.

Sota on kansakunnalle monesti elämän ja kuoleman kysymys, eksistentiaalinen kriisi. Ilmaston lämpeneminen 3–4 asteella on sitä vielä suuremmassa määrin. Se ei ilman meidän toimenpiteitämme pääty ja voi tuhota lähes kaiken. Kuten T&Y:n pääkirjoituksessani totesin, maailmalla kysytään jo, onko parempi taata tuleville polville elinkelpoinen Maa kuin hillitty velkataakka. Simon Wren-Lewisin blogikirjoitus tuo hyvin esille sen, mistä on viime kädessä kyse:

“Ihmiskunta ei tule tiensä päähän, jos kaksinkertaistamme velan suhteen bkt:en, mutta se voisi loppua, jos emme onnistuisi taistelemaan ilmastonmuutosta vastaan.”

Ilmastotoimet edellyttävät aivan ilmeisesti suursatsauksia, sillä meillä on hirmuinen kiire. Hiilivero ja päästökauppa eivät riitä.

Vahva vaikutelmani on, etteivät monet ole vielä sisäistäneet ilmastotoimien tärkeyttä ja suoranaista ensisijaisuutta velkarajojen ja kestävyyslaskelmien suhteen. Tähän saatetaan vastata, ettei Suomi voi yksin lähteä rikkomaan velkarajoja. Mikään ei kuitenkaan estä Suomen hallitusta ajamasta asiaa kansainvälisillä foorumeilla, jos yksin toimiminen ei houkuta.

Lopuksi kysytään, miten ne isot ilmastovelat sitten hoidetaan. Esimerkiksi Eichengreen et al. (2019) ja Meyer et al. (2019) ovat tutkineet historiallisia kokemuksia, kuinka suuret velkataakat ovat sulaneet sotien ja talouskriisien jälkeen. Tässä suhteessa vanhat konstit – talouskasvu, ylijäämät, velkajärjestelyt, inflaatio, varallisuusverot ja rahoitusmarkkinoiden tukahduttaminen – eivät välttämättä ole parempia kuin pussillinen uusia, koska maailma on muuttunut erityisesti globalisaation myötä. Itse asiassa yksi parhaista mahdollisista keinoista tuijottaa meitä suoraan keskuspankista: EKP voisi ostaa valtioiden tai ylikansallisten rahoittajien ilmastobondeja markkinoilta samaan tapaan kuin se on jo tehnyt arvopaperiostoja.

Se, mitä EKP:n taseessa oleville ilmastobondeille myöhemmin tapahtuu, on sen ajan murhe. Luulenpa, ettei ole välttämättä takeita sen taseessa olevien nykyistenkään valtionlainojen vuoren alasajosta. Jokin helikopterirahan (s. 52-58) tapainen ratkaisu – rahan jakaminen keskuspankista tavalla tai toisella – saattaa ennen pitkää löytyä. Jos on otettu ilmastovelkoja, niin keskuspankki voi pyyhkiä ne pois. Velka- ja inflaatiokammoinen Saksa varmasti vastustaisi tätä ajatusta, mutta kun sielläkin tosipaikka tulee eteen, niin saattaa ilmetä puutetta vaihtoehdoista.